Taitaa siitä olla jo 4-5 kk kun suhde loppui. Tyttöystävä jätti juuri kun luulin kaiken olevan hyvin. Sanoi vain, että ei voi jatkaa. Pää kulma liian sekaisin, johtuen kait osittain entisistä suhteista. Rehellisesti sanoen en itse ymmärrä mitään vieläkään, vaikka siitäkin puhuttiin suhteen päättymisen jälkeen.
Vieläkin sattuu. Kuukausi tai kaksi sitten kaikki tuntui olevan hyvin, mutta nyt jotenkin kaikki palaa mieleen taas. Yritän elää ja elänkin omaa elämääni normaalisti, harrastan urheilua jne. Perheen ja kavereiden silmissä kaikki kyllä näyttää olevan hyvin, mutta silti jotenkin nämä kaikki tunteet ja ajatukset eivät vain lähde pois. Paha olo ei todellakaan näy ulospäin. En pääse ikäänkuin "tilanteen herraksi." Mikä ihme auttaa? Vaikka ei tälle taida oikotietä olla. Aika vain ei tunnu auttavan. Ehkä sitä tarvitaan vain lisää.
Kaikista pahinta on se, että näen exää 5 päivää viikossa, opiskelun takia. Vaikeaksi tilanteen tekee sekin, että hän kuvittelee kaiken olevan ns. "hyvin" minunkin kohdalla, hänelle ei tuota ongelmia eikä mitään tuskaa esim. jutella minulle netissä. Hän oli ensimmäiseni, hänelle suhde ei ollut ensimmäinen.
En tiedä valehtelenko itselleni jotenkin. En tiedä mitä haluan. Vaikka eihän sillä ole mitään väliä. Joskus ajattelen, että voisiko kaikki vielä joskus jatkua, mutta tällaiset ajatukset voi heittää romukoppaan. Se se vasta olisi itselle valehtelua.
Vaikka kuinka yritän, en pääse tapahtuneesta yli. Suurin piirtein vieläkin joka viikko näen unta hänestä ja tapahtumista, missä kaikki oli hyvin, tai missä yritän ratkoa ongelmia ja saada tämän asian jotenkin itselleni selväksi. Nämä ei paljoa tilannetta auta. En ikinä uskonut, että rakastuminen voi tuottaa tällaista tuskaa. Enkö vain tajua, että kaikki on ohi, ja lopullisesti? Tiesin ottavani riskin, ja ymmärsin että eihän se ensimmäinen voi "se oikea" mitenkään ollakkaan. Mutta miten ihmeessä tällainen asia voi silti olla näin järkyttävän vaikea. Luulisi, että tässä ajassa tästä olisi jo päässyt yli, mutta en todellakaan. Tuntuu pahenevan päivä päivältä.
Vieläkin sattuu. Kuukausi tai kaksi sitten kaikki tuntui olevan hyvin, mutta nyt jotenkin kaikki palaa mieleen taas. Yritän elää ja elänkin omaa elämääni normaalisti, harrastan urheilua jne. Perheen ja kavereiden silmissä kaikki kyllä näyttää olevan hyvin, mutta silti jotenkin nämä kaikki tunteet ja ajatukset eivät vain lähde pois. Paha olo ei todellakaan näy ulospäin. En pääse ikäänkuin "tilanteen herraksi." Mikä ihme auttaa? Vaikka ei tälle taida oikotietä olla. Aika vain ei tunnu auttavan. Ehkä sitä tarvitaan vain lisää.
Kaikista pahinta on se, että näen exää 5 päivää viikossa, opiskelun takia. Vaikeaksi tilanteen tekee sekin, että hän kuvittelee kaiken olevan ns. "hyvin" minunkin kohdalla, hänelle ei tuota ongelmia eikä mitään tuskaa esim. jutella minulle netissä. Hän oli ensimmäiseni, hänelle suhde ei ollut ensimmäinen.
En tiedä valehtelenko itselleni jotenkin. En tiedä mitä haluan. Vaikka eihän sillä ole mitään väliä. Joskus ajattelen, että voisiko kaikki vielä joskus jatkua, mutta tällaiset ajatukset voi heittää romukoppaan. Se se vasta olisi itselle valehtelua.
Vaikka kuinka yritän, en pääse tapahtuneesta yli. Suurin piirtein vieläkin joka viikko näen unta hänestä ja tapahtumista, missä kaikki oli hyvin, tai missä yritän ratkoa ongelmia ja saada tämän asian jotenkin itselleni selväksi. Nämä ei paljoa tilannetta auta. En ikinä uskonut, että rakastuminen voi tuottaa tällaista tuskaa. Enkö vain tajua, että kaikki on ohi, ja lopullisesti? Tiesin ottavani riskin, ja ymmärsin että eihän se ensimmäinen voi "se oikea" mitenkään ollakkaan. Mutta miten ihmeessä tällainen asia voi silti olla näin järkyttävän vaikea. Luulisi, että tässä ajassa tästä olisi jo päässyt yli, mutta en todellakaan. Tuntuu pahenevan päivä päivältä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
erosta vajaa vuosi ja kaipaan vieläkin niin, etten haluaisi enää edes elää. mitään en saa aikaan, en vaan jaksa. ja en edes ole nähnyt exää puoleen vuoteen, kun nykyään asumme eri paikkakunnilla.
mutta jos ikinäkään vain omaa kertomustani olisin jaksanut kirjoittaa olisi siitä tullut aivan samanlainen! Olen itse aivan samassa tilanteessa, jätkäkaverini jätti ja olen aivan hajalla erosta. Sen osaan sanoa, että kaverit jotka jaksavat kuunella ovat erittäin hyvä apu! silti olen miettinyt itse meneväni asiantuntialle, koska suruni ja ikäväni alkavat vaikuttaa terveyteeni.
Omasta erosta ei vielä ole noinkaan kauan kulunut.. Itsekään en huomannut asioiden oikeata laitaa ja 6v jälkeen kuvittelinkin kai, että olisimme yhdessä ikuisesti. Karmealla tavalla sainkin tietää, että hänellä oli toinen mies ja oli ilmeisesti tapaillutkin häntä jo jonkin aikaa... Viikko eromme jälkeen exäni ilmoitti, että hänestä tuntuu ettei kestäkään elämää ilman minua ja ettei ole yhteyksissä tähän toiseen mieheen enää. Tämän jälkeen tapasimme muutaman kerran kunnes sainkin kuulla, että hänellä on taas uusi mies...
Tuska on niin viiltävä, miksi toista pitää satuttaa niin paljon aivan turhan takia, kun kerran jatkaa jo omaa elämäänsä?
Itse vietin seuraavat kaksi viikkoa valvoen yöt, syömällä huonosti ja miettien kannattaako koko elämää tästä enää jatkaa. Sitten pikkuhiljaa on alkanut tulemaan muutamia hyviä päiviä, jolloin tuntuu että tämä kaikki onkin vain tapahtunut siksi että saisin uuden mahdollisuuden. Toinen tilaisuus elämälle ja sille että viimein löytäisin sen oikean, joka oikeasti välittää ja rakastaa samalla tavalla kuin itse osaan.
Tiedän kyllä sen tunteen, kun tuntuu että pitäisi kirjaimellisesti oksentaa kaikki paha olo pois, kun suuret rakkauden tunteet ja hellyyden kaipuut muuttuvat huonoksi itsetunnoksi, pettymykseksi ja masennukseksi. Ja kaikki tämä uskomattomalla tavalla fyysiseksi kivuksi, joka tuntuu niin musertavan pahalta.
Siltikin jossain välissä parempia päiviä alkaa mahtumaan yhä enemmän niiden huonompien väliin ja luulen, että näin sinullekin tulee käymään.
Enpä ole itsekään täysin selvinnyt, mutta hoitokeinoista ainakin alkoholi oli huonoimmasta päästä. Urheileminen taasen on ainakin omaa oloa helpottanut, sekä ystäville puhuminen. Sekin helpottaa, että tietää ettei ole täysin yksin tunteidensa kanssa. Tervetuloa klubiin!
Joo, tässä klubissa tuntuukin olevan noita jäseniä, ja lisää vaan tulee. Olen täällä tarinaani kertonut, ero ilman syytä..tai ainakaan sellaista mistä minä en tiedä, en voi kun ei selitetty, kamat vaan silmille ja loput oli ulkona odottamassa kun 2 roskapussia. Jotenkin tunnen itseni idiootiksi, kai olisi pitänyt osata nähdä, vaistota. Mutta ikävämmän piirteen juttu sai...no tietenkin olin avautunut tälle "niiskuneidille", kertonut elämästäni ja myöskin erään jutun joka on todella kipeä minulle. Muutama päivä tapahtuman jälkeen tulee puhelimeeni pilapuhelu jossa käsiteltiin täsä juttua, tiesin että se on hän. Siis, ensin heitetään pellolle ja sitten vielä kiusataan. Nyt hän on taas näillä sivuilla hakemassa "upeita miehiä"....tässä tapauksessa kai sellaisia jotka taipuvat hänen tahtoonsa. Yksi syy taisi olla kun en hyväksynyt hassiksen polttoa..voi paska. Pitkä tarina..hulluja on kaikenlaisia.
Kiitos, tulostin viestisi, koska kiteytit siinä niin hyvin tuntemuksesi. Tunnen samoin, 4 vuoden suhde katkesi vuodenvaihteessa, kun "se" kertoi ettei voi taata olevansa uskollinen jatkossa. Ihastui työkaveriinsa syksyllä ja minä luulin, että paremmin menee kuin koskaan. Kiitos siis toivoa antavasta viestistäsi.
Aikaa, aikaa ja aikaa. Ja hippunen toivoa. Olen itsekin aika pahassa jamassa erottuani poikaystävästäni, mutta uskokaa silti tulevaisuuteen. Niin uskon minäkin. Välillä ikävä ja suru tuntuu ylivoimaiselta, mutta meistä kaikista löytyy myös uskomattomia voimavaroja. Jos ette itse saa niitä kaivettua esille luottakaa ystäviinne ja hakekaa apua. Koskaan ei pitäisi painia yksin tällaisten asioiden kanssa.
Elämä jatkuu, naiset ja miehet tulee, mutta sinä olet aina sinä. Ja sinä voit päättää mitä elämälläsi teet. Jäätkö suremaan vai jatkatko kokemuksesta vahvempana?
Jos ei osaa rakastaa itseään ja olla armelias itselleen, ei voi olla sitä toisellekaan. Kannattaa hakea asioille uusia näkökulmia ja ajatella asiat yksinkertaisiksi.
Kuulostaa luultavasti ärsyttävältä ja tekopyhältä, mutta itse ainakin haluan uskoa näin olevan. Kyllä se aurinko vielä joskus tähänkin pöheikköön paistaa!:)