Ongelmani vaikuttaa olevan melkoisen yleinen suomalaisten naisten keskuudessa, joten avaan tämän keskustelun myös Naisen logiikka-palstalla Mustasukkaisuus-osion ohessa.
Seurustelin taannoin kolmisen vuotta itseäni aika reilusti vanhemman miekkosen kanssa. Minä olin oikeasti rakastunut häneen, hänkin ainakin vaikutti rakastuneelta, mutta teot puhuivat jotakin muuta. Hän vehtasi jatkuvasti muiden naisten kanssa, milloin livenä, milloin netissä tai puhelimessa. Joskus touhu oli melko viatonta, joskus äijä meni suoraan asiaan. Touhusta jäi toki arpia, mutta eroprosessin edetessä tajusin, ettei vika ollut minussa ja että mies on ja pysyy sikana. Minulla ei ole ollut sen jälkeen vaikeuksia luottaa niihin muutamaan tyyppiin, joita varsin viattomasti tapailin uusiosinkkuiluni aikana.
Sitten kävi niin että tapasin mielettömän miehen, jonka kanssa harrastettiin seksiä, tapailtiin, puhuttiin ja sitten.. Naps.. Alettiinkin puhua seurustelemisesta. Aika nopeastihan homma toki eteni, mutta ei tämä ole väärältä tai pahalta tuntunut.
Mies on varsin ihana ja arvostan valtavasti hänen avoimuuttaan kaikissa asioissa. Hän kertoo minulle tekemisistään paljon ja on muutenkin juuri sellainen tyyppi, joka herättää luottamusta ainakin minussa. Lupauduin tässä taannoin hakemaan äijän baarista hänen autollaan ja viemään kotiin, ettei tarvitse ajaa taksilla. Autossa tovi hempeiltiin ja sitten mies kertoi, että joku misukka oli häntä tullut baarissa vonkaamaan, mutta hän oli omien sanojensa mukaan viitannut tilanteelle kintaalla. Aluksi tuntui kivalta kuulla tuollainen asia, koska moinen avoimuus oli minulle paitsi uusi juttu, myös huikea osoitus siitä että tähän äijään voi oikeasti luottaa.
Jälkeenpäin tämä lausahdus on kuitenkin jotenkin mörkönä alkanut kummittelemaan mielessä. Lisäksi alan jo miettimään kaikkea aivan naurettavaa. Kehitän itselleni epäilyksen aiheita jutuista, joiden tiedän itsekin olevan silkkaa huuhaata.
Mitä helvettiä minulle tapahtuu? Vajoan mustasukkaisuuden tahmeaan ja tummaan mereen, vaikka minulla on kaikki avoimuuden ja luottamuksen kortit käsissäni.
Kiskon itseni noista kummallisista ahdistuksen hetkistä päättäväisesti pois, mutta ne palaavat silti. Syykin alkaa valjeta minulle. Se perkeleen traumaattinen avoliitto ammattipelimiehen kanssa on tehnyt minsta sittenkin liian pikkumaisen. Olen toki jo penskana kärsinyt surkeasta itsetunnosta ja se tekee minusta luonnostaan mustasukkaisuuteen taipuvaisen, mutta miksi ihmeessä olen pilaamassa kaiken jo nyt, ilman mitään syytä?
Pakkohan minun on tästä ryhdistäytyä, en minä voi alkaa kiusata omistushalullani uutuuttaan kiiltelevää parisuhdetta, jossa on kaikki onnistumiseen vaadittavat elementit.
Siis hyvät kanssasisaret ja toki myös omistushaluiset ja epävarmat miekkoset, miten minä karistan menneisyyden kahleet?
En todellakaan halua vajota ainaisen kyselemisen ja vahtaamisen loputtomaan suohon. Miten tämän inhottavan tunteen saa katoamaan?
Seurustelin taannoin kolmisen vuotta itseäni aika reilusti vanhemman miekkosen kanssa. Minä olin oikeasti rakastunut häneen, hänkin ainakin vaikutti rakastuneelta, mutta teot puhuivat jotakin muuta. Hän vehtasi jatkuvasti muiden naisten kanssa, milloin livenä, milloin netissä tai puhelimessa. Joskus touhu oli melko viatonta, joskus äijä meni suoraan asiaan. Touhusta jäi toki arpia, mutta eroprosessin edetessä tajusin, ettei vika ollut minussa ja että mies on ja pysyy sikana. Minulla ei ole ollut sen jälkeen vaikeuksia luottaa niihin muutamaan tyyppiin, joita varsin viattomasti tapailin uusiosinkkuiluni aikana.
Sitten kävi niin että tapasin mielettömän miehen, jonka kanssa harrastettiin seksiä, tapailtiin, puhuttiin ja sitten.. Naps.. Alettiinkin puhua seurustelemisesta. Aika nopeastihan homma toki eteni, mutta ei tämä ole väärältä tai pahalta tuntunut.
Mies on varsin ihana ja arvostan valtavasti hänen avoimuuttaan kaikissa asioissa. Hän kertoo minulle tekemisistään paljon ja on muutenkin juuri sellainen tyyppi, joka herättää luottamusta ainakin minussa. Lupauduin tässä taannoin hakemaan äijän baarista hänen autollaan ja viemään kotiin, ettei tarvitse ajaa taksilla. Autossa tovi hempeiltiin ja sitten mies kertoi, että joku misukka oli häntä tullut baarissa vonkaamaan, mutta hän oli omien sanojensa mukaan viitannut tilanteelle kintaalla. Aluksi tuntui kivalta kuulla tuollainen asia, koska moinen avoimuus oli minulle paitsi uusi juttu, myös huikea osoitus siitä että tähän äijään voi oikeasti luottaa.
Jälkeenpäin tämä lausahdus on kuitenkin jotenkin mörkönä alkanut kummittelemaan mielessä. Lisäksi alan jo miettimään kaikkea aivan naurettavaa. Kehitän itselleni epäilyksen aiheita jutuista, joiden tiedän itsekin olevan silkkaa huuhaata.
Mitä helvettiä minulle tapahtuu? Vajoan mustasukkaisuuden tahmeaan ja tummaan mereen, vaikka minulla on kaikki avoimuuden ja luottamuksen kortit käsissäni.
Kiskon itseni noista kummallisista ahdistuksen hetkistä päättäväisesti pois, mutta ne palaavat silti. Syykin alkaa valjeta minulle. Se perkeleen traumaattinen avoliitto ammattipelimiehen kanssa on tehnyt minsta sittenkin liian pikkumaisen. Olen toki jo penskana kärsinyt surkeasta itsetunnosta ja se tekee minusta luonnostaan mustasukkaisuuteen taipuvaisen, mutta miksi ihmeessä olen pilaamassa kaiken jo nyt, ilman mitään syytä?
Pakkohan minun on tästä ryhdistäytyä, en minä voi alkaa kiusata omistushalullani uutuuttaan kiiltelevää parisuhdetta, jossa on kaikki onnistumiseen vaadittavat elementit.
Siis hyvät kanssasisaret ja toki myös omistushaluiset ja epävarmat miekkoset, miten minä karistan menneisyyden kahleet?
En todellakaan halua vajota ainaisen kyselemisen ja vahtaamisen loputtomaan suohon. Miten tämän inhottavan tunteen saa katoamaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Muista, että turhalla mustasukkaisuudella vahingoitat vain suhdettasi ja sitä kautta itseäsi. Tee kaikkesi päästäksesi siitä eroon. Miehesi kertoi juuri siksi, että vonkaamisesta huolimatta EI KIINNOSTA MUUT. Jos olet mustis, tavallaan petät miehesi luottamuksen, joka on luottamus siihen, että sinä luotat. Get the point? Hyvää jatkoa ja oikeasti taistele mustasukkaisuutta vastaan :).