Heippa! Pitkään naimisessa olleiden parien lapset puhuvat joskus, että he ovat saaneet kotoa sitoumisen mallin (vanhempiensa sitoutuminen liittoonsa). Mitä tälläinen sitoutumisen malli pitää sisällä? Minkälaisia asenteita, parisuhdeonnea, parisuhdeonnea ja parisuhdeonnettomuutta vuorotellen, mitä kaikkea?
Terv. Eronneiden vanhempien aikuinen lapsi.
Terv. Eronneiden vanhempien aikuinen lapsi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ainakin se tarkoittaa, että koska vanhemmat eivät ole eronneet, lapsi
- ei liene omaksunut eroamista yhtenä hyvänä vaihtoehtona
- on säästynyt eroa edeltävältä ja eron jälkeisiltä näin on parempi -todisteluilta ja perusteluilta
- ei välttämättä saisi yhtä helposti tukea omalle erolleen vanhemmiltaan
Itse liitot sisältävät varmasti alamäkiä ja laskusuhdanteita siinä kuin eronneillakin. Sitoutuminen on ehkä sitä, että ongelmat pyritään aina ratkaisemaan liiton sisällä, ei kääntämällä selkää, kelkkaa ja takkia.
Viestissäsi oli paljon hyvää asiaa. Kiitos näkökulmista :) Täytyy myöntää, että avioeron kokeneiden vanhempieni asenteet vaikuttavat minussa vielä jonkin verran, mikä harmittaa. Ehkä minä voisin lukea kirjallisuutta liittyen avioeron kokeneiden lapsien ajatuksista, niin osaisin ehkä paremmin "oppia pois" noista huonoista (avioliiton vastaisista) asenteista. Avioliitto-oppaita olen lukenut, mutta suurta vaikutusta niillä ei ole ollut ajatteluuni, et ehkä mun olis hyvä tarttua vaan härkää sarvista ja katsella tekstejä avioeron vaikutuksesta lasten kehitykseen...et ehkä oppisin itsestäni lisää :)
eronneista vanhemmistaan, sillä kulissiavioliittoja on tässä maassa todella paljon. Moni on sitoutunut vain lapsiinsa, ei puolisoonsa. Vain lasten takia ja lasten kotona olon ajan jatkaa liittoaan, lasten lennettyä pesästä pois loppuu myös liitto.
Ei anna oikein hyvää kuvaa parisuhteeseen sitoutumisesta, vai mitä.
En ainakaan tuollaista parisuhteen roolimallia haluaisi omille lapsille, mieluummin eroaisin kuin eläisin valheessa, mutta kukin taaplaa tyylillään...
(25-30v) ihan perusasiat ovat hallussa...ja ovat olleet avioerosta huolimatta. Esim. että sen tietää itsekkin, ettei ero ole mitenkään hyvä asia..vaan raskas ja sitä kannattaa välttää ihan pienistä asioista. Ja se kyllä tuntuu pahalta, kun kuulee jonkun eronneen. Ja senkin ymmärtää, ettei omia vanhempiaan voi avioliitto- ja parisuhdeasioissa oikein esimerkkinään pitää...tavallaan pitää oppia pois vanhempien mallista...oppimista tapahtuu kaiken aikaa kun itse näkee maailmaa ja näkee muita ihmisiä ja heidän käytöstään.
ARvelen, että mun suurimmat ongelmat on kumppanin valinnassa. Kun on esimerkki tavallaan vaan siitä mikä ei ainakaan toimi, niin on vaikea tietää, että mikä toimisi ja minkälaisen kumppanin kanssa. Tavallaan huomaa sitten suhteissa ollessaan ns. kantapään kautta, mitkä asiat voivat saada suhteen kaatumaan...ja että minkälaiset voimat pitää suhteita kasassa (eli mitä ominaisuuksia kannattaa hakea).
vanhemmilta myös saanut ns. sitoutumismallin. Vanhempani ovat olleet naimisissa liki 30-vuotta ja olen kaikki ylä- ja alamäet nähnyt siitä vierestä.
Näin usein kuinka vaikeaa heillä välillä oli ja joskus tuntui että eroaisivat vaikka ennemmin ettei tätä tarvitse katsoa, mutta nyt "isompana" ymmärrän kuinka kovaa taistelua se oli heiltä ja kuinka ylpeä olen heistä nyt.
Olen suunnitellut heille 30-vuotis hääpäiväksi kirjoittavani jonkun runon mikä kuvaa sitä kuinka paljon arvostan sitä lojaalisuutta ja taisteluhenkeä mitä olen heissä nähnyt ja toivon myös nyt omassa avioliitossani sitä osata hyödyntää.
Olen nähnyt monien ystävien vanhempien erot ja tuntuu että paljon pienemmistä asioista erotaan kuin mitä esim meillä on käyty läpi, kaikesta on vaan sinnitelty ja taisteltu läpi ja loppujen lopuksi asiat on aina saatu järjestykseen!
Se malli minkä koen että olen oppinut on se, että avioliitto ei ole aina helppoa, vaan sen eteen on tehtävä paljon työtä, antaa anteeksi, ja rakastaa vaikeidenkin aikojen läpi.
Avioliitto on niin myötä- kuin vastamäessäkin kunnes kuolema erottaa... sen minä olen oppinut ja se on sitoutumista jos jokin :)
Olen elänyt avioliitossa yli 30 vuotta. Kaikki lapsemme ovat myös solmineet avioliiton. Kukaan lähisukulaisista ei ole eronnut. Luulen, että sellainen ajattelutapa, että loppuun asti mennään, kun alkuun lähdetty, on periynyt kaikille.
Ehkä aina ei ole helppoa. Mutta enpä hevin usko yhdenkään meidänkään lapsista eroavan. Heitä on yritetty kasvattaa juuri noin ajattelemaan kuin tässäkin ketjussa joku puhui: on kerta kaikkiaan päätettävä sitoutua.
Ei sitoutuminen alamäkien aikanakin toiseen ole mitään kulissia! Se on elämää, arjen vaihtelua.
Ja sitoutuminen perheeseen ei koskaan ole valhetta. Me olemme kimpassa. Se on totuus. Me vedämme yhtä köyttä ja autamme toisiamme, jos tulee ongelmia, ennen kuin ongelmat kasvavat liian suuriksi.
Puhutaan, pussataan ja viihdytään yhdessä. Järjestetään niin, että jää aikaa seurustella yhdessä.
...ihminen ei pärjää yksin, joten he opettavat lapsensa käytännössä läheisriippuvaisiksi. Ne joilla tällaista taustaa ei ole tietävät ettei se ole totta.
Mielestäni aito sitoutuminen on oma valinta asenne parisuhteeseen. Epäaito "malli" puolestaan ulkoapäin tuleva paine, jota ei kykene murtamaan vaan alistuu.
Vanhepani ovat olleet 50 vuotta yhdessä. Malli on että toinen on vapaata riistaa kiusattavaksi, pilaa toisen elämän, eletään hampaat irvessä tuon ihmeellisen "kunnian" takia että ei olla erottu. Nyt ovat todella läheisriippuvaisia toisistaan, inhoavat toisiaan mutta eivät osaa elää enää muutenkaan.
Pahita on ollut se, että lapsuuteeni läpi minulle toitotettiin että he jaksavat vain meidän lasten takia. Olen ytimiäni myöten syyllistetty (Ei edes terapia ole poistanut tuota jatkuvaa ahdistusta sisälläni). Minun vikani oli että he eivät saaneet elää onnellista elämää, eikä tehdä niitä asioita joista haaveilivat nuorempina. Minun vikani on että he joutuvat olemaan naimisissa edelleen. Minun tulisi tuntea kiitollisuutta kuulemma siitä? Ottaa mallia!
Tämä MALLI on se, jota pelkään. En omassa liitossani uskaltanut jäädä voimaan pahoin juuri tuon MALLIN takia. En ikinä halua itselleni tuollaista elämää enkä vanhuutta.
että teillä kotona aikoinaan on ollut tuo tilanne :(
Toisaalta, vanhempien on "helppo" vierittää syy lasten päälle "Me ollaan yhdessä siksi, että teillä olisi hyvä olla". Ehkä he oikeasti ajattelevat niin. Miten olis pieni valistus asiasta joku kerta vanhempiesi kanssa, kun sama vuodatus alkaa. Kerro, että perseesi olot eivät olleet ihanteelliset, ja että olisit toivonut vanhempien vaikka eroavan, jotta olisit saanut rakastavat ja lämpimät perhesuhteet. Monesti omat vanhemmat tuntuvat vatvoneet jo niin kauan tilannettaan, etteivät enää ns. erota metsää puilta. Että juututaan siihen samaan kaavaan ja keksitään oikeutuksia sitten tilanteeseen, joka muuten olisi mahdoton sietää.
Et ole syyllinen siihen, että vanhempasi ovat yhdessä. Tietty ajatellaan, että ei viitsi erota, koska on yhteisiä lapsia...vielä 20v sitten oli tuo kunnia-asia eli se että kerran tehtyä avioitumispäätöstä ei peruta. Mutta voisit ajatella asiaa niin, että joku SYY on ÄIDILLÄSI ja ISÄLLÄSI olla, että he aikoinaan ovat edes lasten tekoon alkaneet..ja ennen kaikkea sen entisen kunnia-arvoisen AVIOITUMISpäätöksen tehneet. Jos he ovat raskauden takia menneet naimisiin aikoinaan, niin mitäs lähti isäsi tai äitisi niin "huonon" ihmisen kanssa sänkypuuhiin, kun tiedossa on että raskaaksi tullessa voi olla avio edessä. Vanhempien ajattelemattomuutta..tai loppuun asti ajattelemattomuutta. Korkeintaan olet olosuhteiden uhri.
Suosittelisin lämpimästi pientä pesäeron tekemistä vanhempiisi...niin alat nähdä vanhempiesi todellisen tilanteen selkeämmin. Käy kylässä vaikka kerta pari viikossa mutta älä anna vanhempiesi "aivopestä" sinua esim. tekemään päätösiäsi heidän päänsä mukaan tms. Eivät he tule elämääsi, jos et itse päästä. He eivät voi sinua panttivangikseen, eivätkä linnoittaudu väkisin luoksesi :) näin huumorilla sanottuna. Vaikka parikuukautta hengähdystaukoa vanhemmistasi (pidät yhteyttä kun itse haluat...tai vastaat heidän puheluihin niinkuin itse haluat) ja sen jälkeen voit oman jaksamisesi rajoissa pidellä yhteyksiä. Tuo pieni pesäero/hengähdystauko...johon sinun tulisi antaa itsellesi lupa...auttaa asettamaan vanhempasi ja heidän elämän asenteensa silmissäsi oikeisiin uomiin, ja huomaat ehkä jopa sääliväsi noita heitä, kun he ovat elämänsä noin hoitaneet. Siitä saavutetusta itsenäisyydestä, siitä tunteesta että sinä päätät miten elämääsi katsot ja elät, kannattaa pitää kiinni eikä päästää ketään "väliin sorkkimään näppeineensä". Saatat jopa nähdä koomisia piirteitä vanhempiesi ajatusmaailmassa, joka ei ole ihan "tältä planeetalta". Liiku ihmisten ilmoilla ja katsele ympäriinsä niin näet, miten ihmiset oikeasti elävät ja miten elämä kulkee.
Ensinnäkin olen asunut toisella puolen suomea jo 30 vuotta, kotoa läksin 16 vuotiaana. Käyn tapaamassa vanhempiani n. 2 -3 kertaa vuoteen. He ovat vanhoja jo! ( yli 70 v)että se siitä etäisyydestä. Henkinen "perintö" on toinen juttu.
Muistan kun vanhempani puhuivat avioerosta - olin n. 12 vuotias. Minusta se kuulosti hyvältä. Etenkin äiti katuu ettei eronnot, nyt huonokuntoisena se on liian myöhäistä. Samoin isä on puhunut, että kuinka hän ajautui avioliittoon pelkkää yksinäisyyttään. Olisi valinnut ihan toisenlaisen ihmisen, jos olisi ymmärtänyt.
Minua ei aivopestä, onpahan vaan sanottu että olen tehnyt "synnin" erotessani ja kaikkia vaikeuksiani saan syyttää siitä. Samoin lasten tilanne johtuu kaikki siitä että olen eronnut (siis normaalit vastoinkäymiset mitä eläämään kuuluu). Lapsilla menee hyvin, heistä kasvoi kunnon kansalaisia, siitä olen onnellinen. He eivät ole niin lyttyyn lyötyjä kuin minä. Vaikka ovatkin kuuluisia eroperheen lapsia ja yksinhuoltajan rääkkäämiä.
Olen varmasti oppinut sitä, miten ihmiset oikeasti elävät. Jo oman ammattini puolesta näen sitä päivittäin. Ruusuinen haavekuva jostain yhdestä ainoasta autuaaksi tekevästä elämäntavasta on mielestäni ongelmien alku ja juuri. Rakkaudellisessa liitossa elää vain pieni osa ihmisiä, suurimmalla osalla meistä on enenmmän tai vähemmän vajetta siinä. Mikään ihmissuhde ei kuitenkaan saisi olla rangaistus ja lopun elämän ies!
Ei ketään lasta tee se onnelliseksi että vanhemmat ei ole eronneet vaan se mitä valintoja he ITSE tekevät aikuisina. Vaikka vanhemmat pilaavat lapsuutemme, niin aikuisuus me pilataan ihan itse...
Oikeassa olet. Ei ole olemassa standardiratkaisuja jotka olisivat oikeita tilanteeseen kuin tilanteeseen. Jossain tilanteessa on varmasti parempi erota. Jossain toisessa tilanteessa ero ei ole oikea ratkaisu. Se mikä on oikea ratkaisu riippuu siitä miten asianosaiset sen kokevat.
Pahalta ja lapselliselta ja vastuuttomalta kuullostaa se että vanhempasi ovat ottaneet sinut yhteiselämänsä syyksi. Asiaa miettineenä tietysti ymmärrät ettet mitenkään voi olla syyllinen vanhempisi ongelmiin. Lapsi ei synny omasta tahdostaan maailmaan eivätkä vanhemmat voi siten lapsensa olemassaolon syyksi laittaa yhtään mitään.
Palataan tämän keskusteluketjun avaajan kysymykseen eli miten "ehyen" perheen malli on vaikuttanut omaan käyttäytymiseen parisuhteessa. Sinä olet saanut mielestäsi huonon mallin siitä että EI ole erottu vaikka on ollut vaikeuksia. Olet ehkä reagoinut sitten omassa elämässäsi siihen jonkinlaisella vastareaktiolla. Vanhempiensa virheitähän ei halua toistaa. Omat vanhempani eivät myöskään eronneet ja heilläkin oli omasta näkökulmastani hyvinkin vaikeita aikoja. Olen kuitenkin jälkikäteen sitä mieltä että heille oli oikea ratkaisu pysyä yhdessä. Se johtunee lähinnä siitä että he itse olivat (isäni on jo kuollut) sitä mieltä että, loppujen lopuksi, he halusivat olla yhdessä. Siten uskon että se oli heille oikea ratkaisu. Toinen vaihtoehto olisi ollut se että olisivat eronneet ja ehkä sitten pitäneet sitä jälkikäteen huonona ratkaisuna. Tai sitten eivät. Kuitenkin arvostan sitä että he taistelivat vaikeiden aikojen yli ja kieltämättä sitä mallia koitan toteuttaa omassa suhteessanikin. Tiedän että vaikeita aikoja voi tulla mutta tiedän myös että niiden yli voi päästä. Koska olen nähnyt sen omien vanhempieni kohdalla. Sinä sen sijaan ehkä ajattelet että vaikeuksien yli ei voi päästä. Se johtaa pyrkimykseen erota vaikeuksien sattuessa eikä toisinpäin. Siten ehkä vanhempiesi antama malli nimenomaan kannustaa eroamaan eikä yrittämään.
Tärkeintä mielestäni on kuitenkin antaa lapsilleen sellainen malli että pyrkii tekemään sellaisia ratkaisuja joiden takana itse seisoo. Oli ratkaisu mikä hyvänsä. Eikä missään tapauksessa syytä lapsiaan omista ratkaisuistaan.
Tässäkin pitää muistaa että kukaan ei ole täydellinen. Vanhemmatkaan eivät ole täydellisiä. He ovat ehkä tehneet väärän ratkaisun jatkaessaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen epätyydyttävää liittoa ja etenkin kun ovat katkeroituneet siitä. Väärin ovat tehneet etenkin siinä että ovat sinua yhdessäolostaan syyllistäneen. Mutta jotta pääsisi omassa elämässään eteenpäin niin pitäisi pystyä antamaan anteeksi. Niin itselleen kuin muillekin. Sinäkin voit antaa anteeksi omille vanhemmillesi. Ehkä he eivät vain pysty parempaan. Yleensä vanhemmat kuitenkin lopulta haluavat hyvää lapsilleen eivätkä varmasti ole tarkoittaneet pahaa. Heillä on omat syynsä omiin ratkaisuihinsa eivätkä ulkopuoliset (omat lapsetkaan) niitä täysin voi ymmärtää. Koita antaa anteeksi vanhemmillesi, se helpottaa omaa oloa kummasti. Kaiken lisäksi se on ainut tie itsenäisyyteen ja omiin ratkaisuihin. Silloin ei ole enää riippuvainen vanhempiensa antamista malleista vaan voi miettiä omat, itselleen sopivat ratkaisut ihan omista lähtökohdistaan.