Haluaisin kysyä joskus kumppanin väkivallan kohteeksi joutuneilta ja eronneilta muutaman kysymyksen.
Kauanko/ tai montako vuotta väkivalta kesti? Selvisitkö ilman ulkopuolista apua? Vai miten? Kauanko siitä on kun erosit? Kiitos.
Olen joskus ollut väkivallan kohde jonkin aikaa -nuorempana, onneksi aika kuluu -mutta mietin vain että kuinka joillakin muilla menee.
Kauanko/ tai montako vuotta väkivalta kesti? Selvisitkö ilman ulkopuolista apua? Vai miten? Kauanko siitä on kun erosit? Kiitos.
Olen joskus ollut väkivallan kohde jonkin aikaa -nuorempana, onneksi aika kuluu -mutta mietin vain että kuinka joillakin muilla menee.
Vastaukset 13
Vanhimmat
tiedä mistä aloittaa..
Ehei, en ole ainut. Eikä edes pahinta tapahtunut! Eikä kauaa kestänyt. Ja ei, ei alkanut yllättäen. Ei, ei käynyt lapseen käsiksi. Ja ei, ei olla palattu yhteenkään.
Koko suvun rakastama ihana mies, komea, kiltti, hiljainen, rakastava, hyväkäytöksinen, kunnollinen työssä käyvä, ihailtukin. Jep, juuri hän. Juuri hän sai tuntemaan minut mitättömäksi. Juuri hän repi hiuksistani, potki, läpsi, kuristi kurkusta, kaatoi maitoa päälleni (no, eihän se olekaan väkivaltaa), huusi kasvojeni edessä, koska se pelotti minua.
Tiesin, että joskus tulee voimia lähteä. Viimeistään sitten, kun lapsi ihmettelee asiaa. Onneksi lähdin jo ennen kysymyksiä. Kyllähän lapsi sen aisti jo vastasyntyneenä, mutta minä säästyin selittämästä asioita, joita en itsekään ymmärrä.
Ei se ala yllättäen. Ei niin, että ensimmäisellä kerralla jäisi edes jälki. Ensimmäinen kerta on epäuskottavaa, "ei se ollut järjissään, se oli humalassa, tai ei se tajunnut mitä teki". Seuraavalla kerralla ehkä arvasi, että jotain pahaa tapahtuu, mutta minun olisi pitänyt lopettaa ärsyttäminen, koska minäkin tiesin, mitä voi tapahtua. Yllytin siis.
Tekosyitä asian hyväksymiselle on, ettei koske lapseen. Tai lyö vain paikkoihin, mitä muut ei näe. Tai että hän voisi lyödä kovempaakin, jos vain haluaisi. Pahempaakin voisi sattua, jos jatkaa vittuilua. Mutta koska olen niin helvetin tyhmä, ei viitsi edes koskea enää.
Ollaan erottu muutamia vuosia sitten.
Voi kunpa joku olisi suoraan kysynyt. Kunpa joku olisi ojentanut kätensä, ja sanonut ettei oikea rakkaus ole sitä. Kunpa joku olisi luvannut uskoa. Siitä ihanasta miehestä. Ei vähätellä pientä perheriitaa. Ei pyytänyt jatkamaan pienen vauvan takia, koska reagoin liian voimakkaasti. Kunpa joku olisi ottanut pienen siivun arjestani hoidettavaksi. Vaikka hoitanut jonkun paperiasian kanssani? Hakenut lapsen puolestani päiväkodista? Jotain.. Uskonut enemmän sanomaani?
Kadutta etten aiemmin lähtenyt. Etten saanut nauttia vauva-ajasta. Tai kukapa sitä olisi minulta silloinkaan kieltänyt?
Oma energia meni pärjätessä. Kyllä, lapsen hoidin ihan hyvin. Joku sanoi näin jälkikäteen, että niin hyvin kuin siinä tilanteessa vain voi hoitaa. Ja että kyllä minä rakastin ja tein kaikkeni silloinkin.
Mutta nyt kun leikki-ikäinen lapseni nukkuu, nauraa unissaan, tulee yöllä viereeni ja herään yön pimeyteen.. Mietin niitä unettomia öitä vanhassa kodissani, jolloin yön pimeys vei rohkeuden päivän vahvoilta päätöksiltäni lähteä, ja kun nyt yön pimeydessä tunnen olevani vahva.. Se tunne. Kun tuntee pärjäävän. Tietää olevan hyvä äiti. Tietää tehneensä oikean ratkaisun. Tietää, että lapsen on hyvä olla. Kun lapsi sanoo, että olen maailman ihanin äiti.. Kun voin uskoa siitä jopa puolet todeksi (koska maailman ihaninta äitiä ei tietysti voi olla olemassa).
Mikään mahti maailmassa ei saisi enää minua siihen tilanteeseen. Luulemaan, ettei tätä tapahdu minulle. Seisomaan peilin eteen. Katsomaan mustelmaa peilistä, koska epäilee omien silmien valehtelevan. Valitsemaan vaatteita niin, että ne peittävät mustelmat. Ei.
Ei ole omakotitaloa, ei paljoa rahaa, ei miestä, ei edes vakituista työtä. Ei tietoa tulevaisuudesta.
Mutta minulla on sinut, rakas ainoa lapseni. Minulla on turva ja takaisin tullut luottamus itseeni, tulevaisuuteni, pärjäämiseeni, siihen, etten ole vain niin helvetin tyhmä, joka ansaitsee sen kaiken.
Mitä voin sanoa sinulle, joka ehkä luit tämän jopa loppuun asti? Sinulle, joka mietit, että onkohan sinun perheessäsi väkivaltaa, vai onko se sen rajojen ulkopuolella, jotain vain "tavallista pahempaa perheriitaa". Tai mietit jatkamista lapsen takia?
Laita silmät kiinni. Mieti asioita pari vuotta eteenpäin. Mieti lastasi muutaman vuoden kuluttua. Hänen tiukkoja kysymyksiä kirkkain silmin, sinua hänen edessään. Sinua hänen roolimallinaan siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, miten asioiden kuuluu maailmassa olla. Mitä sanot hänelle? Miten perustelet? Mitä haluat hänen oppivan?
Mitä halua itse parin vuoden kuluttua? Sen viimeisen iskun, jonka jälkeen ainakin lähdet?
Älä odota. Kyllä ihan, ihan oikeasti sinä ja lapsesi selviätte.
Minulla ei ollut mitään kun lähdin. Kun irtisanoin asuntoni. Ei mitään. Ei tietoa edes asunnosta. Vain vahva luottamus siitä, ettei asiat enää pahemmin voi olla.
Ketään tuskin tällä voin pelastaa, mutta toivon että sysään Sinua edes askeleen lähemmäksi päätöstä lähteä siitä, mihin ei enää ole paluuta.
Tämä on sinulle nimimerkki "minulta vain"
Tekstisi teki suuren vaikutuksen minuun.
Oli kyllä tuo Sinun kirjoittamasi teksti harvinaisen viisas ja mietitty - sekä esitetty kirjallisesti tasokkaasti. Mykistävän hyvä kommentti.
Tuli mieleeni että jos Sinä kirjoittaisit kokemuksistasi kirjan samantyylisesti -tuolla lämmöllä, rehellisyydellä ja viisaudella mikä huokuu tekstistäsi- se olisi takuulla menestys.
Olet sankarini.
Kiitos.
Olen oikeasti ihan mykistynyt tästä kommentista..
En ole ikinä ikinä edes lukenut tätä palstaa. Kun luin, teki mieli kirjoittaa.
Kirjoitin itkien ja tuli hyvä mieli saada kaikki paperille. Ajattelin tulostaa oman sivuni "muistoksi" tästä kasvuprosessista.
Mutta sinun vastauksen tulostan yhtä varmasti, todisteeksi ja tueksi siitä, että tein oikein.
Kiitos!
Juuri tuollaisia ihmisiä kuin Sinä, huusin hätääni muutama vuosi sitten. Pelasta joku tuolla lämmöllä? Itsesi? Joku läheinen? Joku!!
Juuri sinunlaisia ihmisiä me kaipaamme, kun kukaan ei tartu siihen totuuteen.
Hyvää jatkoa!
Hyvä että kirjoitit. Tuntuu että et ole ainoa ollenkaan, koska samantapaisia juttuja olen vuosien aikana lukenut mistä milloinkin ("komea, ihailtu, ihana" -väkivalta alkaa vaivihkaa ja tuo mitätöinti on kanssa). On hätkähdyttävää miten samoja piirteitä voi niissä olla, vaikka jokaisella onkin oma juttunsa ehkä joskus vähemmän "kunnollisilta" vaikuttavine miehineenkin. Sinulle on parempi elämä tulossa.
Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljon, mutta vähän sanaton olo nyt.
Muutkin voi kirjoittaa lisää tänne lyhyesti tai pitkästi jos haluaa. Kiva jos joku viitsii vastata.
puhut niin asiaa. Että väkivaltaan liittyy ne kaikki "perussetit" (hyvä mies, kunnollinen, ihailtu jne.) Ikään kuin jokin suojamuuri tai naamari, jonka taakse ei voi nähdä totuutta.
Ja minä.. Minä olen käynyt oman eroni jälkeen koulut, jotta olisin pätevä toimimaan väkivaltaa kohdanneiden henkilöiden kanssa. Vielä vain en siihen pysty, vaikka ikään kuin pätevä olisinkin.
Monta kertaa olen miettinyt, mikä sai minut janoamaan miehen rakkautta, miehen, joka melkein tuhosi minut? Kuuntelemaan, kuinka hänen tekisi "edes kerran elämässään lyödä minua niin vitun kovaa, että veri vaan roiskuisi". Mikä ihme?! Herran jestas.. Olen kunnollinen, viisas, kouluttautunut ihminen! Olen kunnollisesta perheestä, saanut hyvän roolimallin, en ole seikkaillut miessuhteissani, tai mitään muutakaan "perinteistä". Miten ihmeessä?!
Kun siihen ei vaan ole mitään polkua, mikä sinne johtaa.. Siihen on olemassa ne kaikki merkit, jotka siihen viittaavat, totta. Mutta ikävä kyllä, ne kaikki suuntaa antavat merkit ovat luettavissa vasta jälkikäteen. "kyllä minun olisi pitänyt tajuta, tietää, ymmärtää tai ennakoida". Siinä tilanteessa, siinä elämässä, mitä väkivallan pelossa/varjossa elävä ihminen elää, väkivalta tulee aina yllättäen, varoittamatta, puun takaa. Se murskaa haaveet tulevaisuudesta, syö pohjaa menneeltä, heittää ajatukset eron vapautuksen tunteesta epäuskoon, ettei tämä nyt -sitä- perheväkivaltaa voi olla!
Tänään mietin töissäni mitä olin kirjoittanut tuohon ylle. Omaa tarinaani. Tulostin sen, luin pöydälläni.. Tiesin, mitä siinä lukee. Joka kerta se teksti sai vain ihoni kananlihalle. Sillä hetkellä, kun se tapahtui, se tapahtui kuin jollekin toiselle. Nyt kun luen sitä, en tunnista itseäni siitä vieläkään. Juuri kukaan ei tiedä tarinaani. Tai ehkä useampi tietäisi, jos haluaisi kuunnella loppuun asti. Eikä sanoisi, että "no nyt sinulla on kaikki hyvin" tai että "älä muistele sitä enää, sinulla on tulevaisuus edessäsi". Ehkä tämän takia en halua siitä puhuakaan. Vieläkään se ei ole totta. Tai oikeasti se eron syy. Tai se on vieläkin jotain, mitä "ei vaan voi siitä miehestä uskoa".
Tiedän miltä tuntuu aloittaa kertomaan, ettei kaikki olekaan niin hyvin. Ettei me ulkoisesta olemuksesta huolimatta ollakaan se ihanneperhe. Tiedän myös, miltä tuntuu nähdä toisen silmistä se katse, kun kysytään, miten nyt voin ja samalla hetkellä jo nähdä, etten voi vastata muuta kuin ihan hyvää. Tiedän miltä tuntuu lohdutella toista, joka antoi asian olla puuttumatta siihen, uskomatta siihen.
Sitten joskus kun saan kaiken voiman ja rohkeuden olla jonkun väkivaltaa kokeneen edessä, lupaan uskaltaa kuunnella. Ehkäpä juuri sinua? Lupaan, etten sulje korviani vain sen takia, etten itse kestä kuulla sitä pahuutta, julmuutta, raakuutta, todellisuutta.
Jos Sinä joudut kestämään sitä, minä lupaan olla edessäsi se kallio, joka kestää ne kaikista rumimmatkin asiat. Mutta sitten joskus.. Sinne asti on vielä piiiitkä matka.
Nämä kaikki asiat olivat monta vuotta jossain kaukana. Totta kai olemassa. Tietysti. Ei niitä voi unohtaa. Mutta nyt.. Mielessä, välähdyksenomaisina näkyinä edessäni, uusina muistoina, mitkä olin jo unohtanut..
Kun mietin silloin vanhan kotini eteisessä nyrkin jälkeen, miksi ihmeessä toin kiusallani väärää ruokaa kaupasta.. Mietin hetken, mitä sen ruuan piti olla? Mitä minä toinkaan silloin?
Onneksi se hetki vaihtui ajatukseen, ettei se ruoka ehkä ollutkaan se pääasia.
Sama ihana leikki-ikäinen lapseni tuhisee tässä lähellä. Minä taidan käydä hänen viereensä nukkumaan. Onnellisena. Niin äärettömän nöyrän onnellisena, ettei kyyneleitä voi pidättää...
Ihan puhtaasta, syvältä sieluni sopukoista asti;
Voimia teille kaikille ratkaisuissanne!
Kunpa tulostaisit kaikki tekstisi ja ajatuksesi kooten ne kirjaksi. Olet hyvin lahjakas.
Onhan toki olemassa Lisa Marklund ja Uhatut.
Mutta sen ulkomaalaistodellisuus ja peitehenkilöllisyys/turva-operaatiot ovat aika vierasta meille ja siksi kaukana suomalaisesta parisuhdeväkivallasta, eikä siksi välttämättä tavoita lukijoitaan.
Suomalaisen naisen selviytymistarinoita arjessa ja perhe-elämän sisällä tapahtuvasta väkivallasta kirjojen kansista ei juuri löydä.
Tuhannet suomalaiset saman kokeneet ja parasta aikaa väkivaltaa kokevia naisia saisi kasvot ja lohtua tekstistäsi. Ehkä joku jopa saisi voimaa pelastaa henkensä ja tulevan elämänsä mielekkääksi.
Kirjoita vaikka "taiteilijanimellä" ja lähetät kylmän rauhallisesti kustantajalle.
Sinulla tulee olemaan tuhansien naisten tuki takanasi.
Joskus karmea polku johtaa menestykseen yllättävältä taholta.
Ja muista että joskus tuntemattoman (tässä tapauksessa minun) kannustava ja lahjakkuuteesi uskova palaute on vilpittömintä.
Minulle tulee omat asiat mieleen kanssa. En vaan pystynyt lähettämään kirjoitustani.
Niin. Eilen teki mieli nousta sängystä koneelle takaisin, kirjoittaa jokin mieleen pulpahtanut muisto sanoiksi.
Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tämä kuulostaa vain "siltä tavalliselta tarinalta", tai jos ihan oikeasti kaiken kirjoittaisin, ei lähipiiri sitä uskoisi.
Miten minä muka olisin väkivaltaa kokenut.. Minullahan on aina kaikki ollut niin hyvin! Ja enkä ole traumatisoitunutkaan (ainakaan ulkoisesti). Eihän se voi olla...
Usko siihen, että minä, tavallisen perheen tavallinen tyttö olen kokenut tavallisen perheen tavalliselta pojalta hyvinkin julmaa väkivaltaa, on vain jotain, mikä ei sovi mihinkään ketjuun, jatkumoon, sosiaalisesti hyväksyttävään aikajanaan, mihinkään.
Se vain on. Totta.
Kun lapsi oli vauva, toivoin mustelmien säilyvän kauemmin. Hassua? Katsoin niitä ensimmäiseksi herätessä, katsoin niitä peilistä, saunan ovesta heijastuen, kaikkialta! Toivoin niiden kestävän, että joku huomaisi ja kysyisi. Tai että itse tajuaisin tilanteen vakavuuden, että tuohan on iso ruhje, eikä siinä vaiheessa kun jälki on jo haalistunut mietin vain, että "no, ehkei tämä ollutkaan niin paha".
Taidan ihan oikeasti kirjoittaa jonnekin pöytälaatikkoon. Jatkosta en edes tiedä, miten ne asiat hoidetaan. En ole alaa opiskellut tai ikinä kirjoittanut esseetä enempää. Ehkä vain jonain rohkeuden puuskana lähetän sen kaiken sitten eteenpäin samalla toivoen, että se tulisi bumerangina takaisin, samalla silti uskoen, että tällä on tarinalla on tarkoituksena löytää muidenkin silmiin.
Mutta tuntuu hyvältä kirjoittaa. Äärettömän vapauttavaa. Voi kunpa voisin "hyväksyttää" tämän Sinulla, joka uskot ja kannustat. Kiitos jo etukäteen! Olen hokenut monesti tätä, mutta mitkään sanat ei riitä kuvailemaan sitä viimeisen oljenkorjen vahvaa tukea, jotain, mikä tuntuisi siltä, että se voisi pelastaa, sinunlaistesi ihmisten usko.
Miksi sanot tavallinen, jokainen on arvokas ja ainutlaatuinen. Usko itseesi ja aina ei muilta tarvitse saada sitä hyväksyntää -jos kirjoittaa vaikka. On kirja nimeltä "ensimmäinen painos" joka opastaa kirjoittamaan ja muitakin kirjoja, jos haluaa vinkkiä. Kyllä sinun tarinasi on ainutlaatuinen, tarkoitin vain että et ole ainoa -sanoin lohdutukseksi.
(Puhua taas voi esim. kriisikeskuksessa nimettömänä tai netissäkin on paikkoja.)
Tärkeintä on että itse hyväksyy itsensä täysin. Eikä syytä itseään mistään.
Mutta aikaa itselle antaa ainakin...
miksi asioista on puhuttava on se, että tälläkin hetkellä jossain lähellämme on hän, joka elää maanpäällistä helvettiään juuri niissä merkeissä ja viitoissa mitä me väkivallan kokeneet ja siitä irtipäässeet nyt taaksepäin katsellen tajuamme. Joku, joka tarvitsee uskoa itseensä ja voimaa nousta.
Kyllä.
Ja on myös syytä muistaa se lohdullinen asia että samoin kuin tällä hetkellä on useita, jotka elävät suhteissa joissa heitä kohdellaan huonosti,
myös juuri tällä hetkellä moni tekee päätöksen lähteä katsomaan millaista on elää toisenlaista, normaalia elämää.
On paljon naisia, joiden menneisyyteen kuuluvat kipeät muistot, joista eivät kerro kenellekään.
Nämä jotka ovat jo lähtiessään katsoneet viisaammaksi, useista eri syistä, vaieta taphtuneista vääryyksistä ja jatkaa elämäänsä.
Koska kukaan lähipiiristä ei kuitenkaan olisi uskonut, että tällaista...
Näitä hiljaisia selviytyjiä on paljon.
Tarvitsemme selviytymistarinoita. Näiden urheiden selvityjänaisten henkilökohtaisia taistelutarinoita, joita he ovat sisimmässään kantaneet kuin veteraanit aikoinaan väkivaltaisia sotamuistojaan.
Kysehän on henkiinjäämisestä ja selviytymisestä.
Väkivalta aiheuttaa mm. posttraumaattisia stressireaktioita, joista kestää toipua. Samoin kyky luottaa ihmisiin voi heiketä, kyky luottaa mieheen tai omaan arviointikykyyn ihmissuhteissa.
Mutta toipuminen on mahdollista rauhallisissa ja turvallisissa olosuhteissa. Myös ihmisen itsetunto on uusiutuva luonnonvara.
Ihmisten sietokynnys ja psyykkinen kipuraja on vaihteleva.
Purkautumiskeinon löytäminen auttaa löytämään itsensä takaisin.
Palaamaan siksi naiseksi, joka oli - ennen kuin joutui kohtaamaan ihmissuhdehöykytystä, jossa toden totta punnitaan mistä aineksista ihmisen sietokyky on rakennettu. Tällaiseen kokemuksiinhan ei ihminen voi etukäteen valmentautua, että mitä jos minua lyödään kodissani tai että kuinka kertoisin ja kenelle ensimmäisenä jos kohtaan väkivaltaa. Väkivallan alkaminen on hyvin usein tyrmistyttävä yllätys josta seuraa psyykkinen , pitkään kestävä, shokkitila ja lamaannus. Epäusko ja epätodellisuuden tuntu ovat normaaleja tunteita. On ulkopuolinen olo ja kuitenkin ihmisen on selviydyttävä saman aikaisesti arjen haasteista.
Taistelijaluonteet selviytyy loppupeleissä.
Kaikilla on mahdollisuus parempaan, ihmisarvoiseen arkielämään.
Toisten kokemukset antavat arvokasta kaikupohjaa ja silloin huomaa ettei ole yksin kokemuksineen, vaan että perheväkivalta noudattaa hyvin usein samaa kaavaa jokaisen kohdalla joka luonnevikaisen tai emotionaalisesti sairaan kumppanin kanssa on yrittänyt elää ja sopeutua uskoen, että ei tällaista oikeasti tapahdu tai miettien , oman (ja perheen lapsienkin) fyysisen ja psyykkisen turvallisuutensa uhalla, että kyllä vielä keino keksitään että tilanne muuttuu.
Puhutaan. Kirjoitetaan. Yhdessä. Ei vaieta.