Olen kohta 40 täyttävä mies. Akateeminen, kivan näköinen, hyväkroppainen, sosiaalinen, huumorintajuinen, lapsirakas ja kuulemma perheenisän ihanneprototyyppi. Puhuu ja pussaa, välillä liiankin kanssa =).
Kaksi vuosia kestänyttä suhdetta takana. Toinen kumppani osoittautui pesunkestäväksi uraohjukseksi ja perheenperustamishaaveet katosivat sen sileän tien. Toisella oli yksi lapsi edellisestä avioliitosta ja lisää yhteisiä suunniteltiin. Yllättäen hän koki jonkinlaisen arvomaailmansa kääntymyksen, lähti opiskelemaan ja päätti, että perheen perustaminen saisi jäädä siihen. Molempien kanssa eroon johti yksinkertaisesti tuon näkemyseron aiheuttama tunteiden näivettyminen, ei sen isompia tragedioita.
Koko elämäni ajan olen haaveillut vain elämän muutaman perusasian saavuttamisesta. Työn ja uran ohella niitä ovat olleet perinteinen perhe lapsineen ja rakastavine puolisoineen. Tietysti myös sopivassa mitassa maallista mammonaa, mutta sen merkitys on toisarvoinen. Muut haaveet saavutin helposti. Vain se tärkein, eli perhe ja puoliso puuttuvat.
Pitäisikö ymmärtää jo tässä iässä luopua tuosta perheenperustamishaaveesta ? Oma motivaatio alkaa olla koetuksella, vaikka olenkin ikuinen optimisti. Olenko liian vanha kasvattamaan lapsia ? Ja mistä yleensä löytää sellainen puoliso, joka on ikänsä puolesta halukas ryhtymään siihen ? Edessä olisi kuitenkin tutustuminen ja ehkä jonkin aikaa yhdessäoloa, ennen kuin uskaltaa haaveilla sen pidemmälle.
Kaksi vuosia kestänyttä suhdetta takana. Toinen kumppani osoittautui pesunkestäväksi uraohjukseksi ja perheenperustamishaaveet katosivat sen sileän tien. Toisella oli yksi lapsi edellisestä avioliitosta ja lisää yhteisiä suunniteltiin. Yllättäen hän koki jonkinlaisen arvomaailmansa kääntymyksen, lähti opiskelemaan ja päätti, että perheen perustaminen saisi jäädä siihen. Molempien kanssa eroon johti yksinkertaisesti tuon näkemyseron aiheuttama tunteiden näivettyminen, ei sen isompia tragedioita.
Koko elämäni ajan olen haaveillut vain elämän muutaman perusasian saavuttamisesta. Työn ja uran ohella niitä ovat olleet perinteinen perhe lapsineen ja rakastavine puolisoineen. Tietysti myös sopivassa mitassa maallista mammonaa, mutta sen merkitys on toisarvoinen. Muut haaveet saavutin helposti. Vain se tärkein, eli perhe ja puoliso puuttuvat.
Pitäisikö ymmärtää jo tässä iässä luopua tuosta perheenperustamishaaveesta ? Oma motivaatio alkaa olla koetuksella, vaikka olenkin ikuinen optimisti. Olenko liian vanha kasvattamaan lapsia ? Ja mistä yleensä löytää sellainen puoliso, joka on ikänsä puolesta halukas ryhtymään siihen ? Edessä olisi kuitenkin tutustuminen ja ehkä jonkin aikaa yhdessäoloa, ennen kuin uskaltaa haaveilla sen pidemmälle.
Vastaukset 29
Vanhimmat
ja mieti, minkälaiseen maailmaan niitä lapsukaisia haluaisit byykata.
Tutki asioita tarkoin, koska 40-vuotias ehtii nähdä vielä tosi paljon ja hänen lapsensa koko
ekokatastrofin.
Katso televisiosta myös se amerikkalainen kauhukakaraohjelma, jossa kaikkien elämä on täysin pilalla.
Mieti mikä todella on tärkeää sinulle.
Onko se nainen, joka joka tapauksessa, kun kyseessä on fiksu mies, lähtee jonkun rentun perään ja ottaa lapset, mieti miltä se tuntuu.
Taidat olla liian hyväosainen, vaikka itse et sitä tajua.
Me tajuamme jo. Ikää vähemmän, mutta naiset ovat
täysin tajuttomia sekopäitä tai sitten ne alkaa
etsiä sitä kadotettua minäänsä, joka on avoliiton aikana ollut kadoksissa ja heistä tulee joku bilehile.
Jos kuitenkin päädyt avioliiton satamaan, niin tärkein pointti on se, että tekee ehdottomasti
AVIOEHDON, MUUTEN EI KUNNIAN KUKKO LAULA.
Mitäs sitä sitten odottaisi elämältä, jos kaikki olisi jo saavutettu? Kyllä sinä varmaan vielä lapsia saat...mikset saisi. Löydät vaikka vähän nuoremman ja vähemmän uratietoisen naisen (vaik ihka oikeen duunarin? oisko paha...)
Lapset ovat kaikkea kivaa...tietty, niiden kanssa voi puuhastella, on palkitsevaa auttaa ja ohjata, seurata kasvua ja tarkastella piirteitä. Miettiä, mikä juttu tulee mistäkin. Sitten on kyllä kans korvatulehduskierteet, pari täiepidemiaa vuodessa, koulukiusaamista, harrastuksiin viemistä jokunen kerta viikossa, rahanmenoa ja tekemisen keksimistä. Tämä kaikki siis vain, jos lapsi on terve ja täysin normaali.
Mitenkäs olet nelikymppinen hembo oikeasti valmistautunut siihen, ettei sinun aikasi ole enää ollenkaan sinun aikaasi? Omat harrastukset jäävät aika vähälle, kunhan lapsi on itse harrasteiässä. Ei kovinkaan usein leppoisia viini-iltoja, ystäväpariskuntia kylässä, spontaaneja leffakäyntejä.
Sinä unelmoit jostakin, mistä et tiedä mitään. Parhaimmillaankin se tulee yllättämään. Eikä sitä aikaa muuten enää tule, että saisit oman aikasi takaisin. Kunhan lapset kasvavat, niitä pitää suht jatkuvasti auttaa (on muuttoa, tarttee rahaa, veisitkö sinne tai lainaisitko autoa...nyt pitäis päästä lomamatkalle) ja voi sitä onnea, kun ne saavat jälkikasvua! Silloin viimeistään muuta asumaan 500 kilsan päähän tai olet jatkuvasti auttamassa arjen pyörityksessä.
Tämä ei muuten ole sitten kauhuskenaario, vaan koettua todellisuutta. Sinulla on vielä varaa valita, monella ei, vaikka virallien totuus tietysti on, että lapset ovat ihania ja ainoa mahdollisuus.
Edellisessä suhteessani pääsin onneksi purkamaan pahinta isäviettiäni. Vuosien ajan minä olin se, joka lähinnä hoiti puolisoni lapsen kasvatuksen. Hän toteutti itseään opiskellen, töitä tehden ja tietysti uuden uran mukaantuomine velvoitteineen. Minä pidin sairaslomat lapsen sairastaessa, kävin neuvolat/lääkärit/harrastuspiirit, hoidin päiväkotiasiat ja illat/viikonloput puuhailin hänen kanssaan mitä milloinkin. Muutama vuosi meni, ilman että olisi ehtinyt minkäänlaista harrastusta kuvitella itselleen. Enkä halunnutkaan. Melkeinpä voisin sanoa kokeilleeni yh-isän roolia.
Se tunteiden näivettyminen johtui toki muustakin kuin yhteisten lasten puuttumisesta. Kaikkinainen yhteiselo ja perheen yhteinen ajanvietto puuttui täysin. Olisin jopa ollut valmis tyytymään tuohon yhteen vaimoni lapseen, mutta tunteettomalla liitolla ei ole tulevaisuutta.
En siis ole haikailemassa itselleni tuntematonta asiaa- päinvastoin. Vuosia kestänyt isänrooli oikeastaan vain sai minut entistä vakuuttunemmaksi haaveestani.
Uhrannut hetkeäkään ajatukselle miten jaksat olla murrosikäisen isä kun lähentelet kuuttakymppiä?
Kyllä mä olen aina ollut sitä mieltä että jos lapsia ei syystä tai toisesta nelikymppisenä ole, niin on todellakin myöhäistä niitä alkaa viimetipassa hankkimaan.
se sopiiko joku isäksi ei ole niinkään kiinni siitä onko mies 20v vai 40v. 40v mies pysyy kaiken todennäköisyyden mukaan elossa lapsen aikuisikään saakka enkä todellakaan tajua mitä hiton väliä isän iällä on teini-ikäiselle lapselle. Sen ikäinen penska hengailee isänsä kanssa yhä vähemmän ja vähemmän. Joidenkin 20 vuotiaiden ei koskaan olisi pitänyt hankkia lapsia, koska ovat niin totaalisen epäkypsiä vanhemmiksi. Jotkut 40 vuotiaat voivat olla paljon parempia vanhempia. Tietenkin (varsinkin naisilla) lapsen syntymävammojen todennäköisyys kasvaa iän myötä...
Sitä mä just pyörittelen mielessäni, että jaksaako niiden kanssa temuta aikuisikään asti.
Mutta on oma perhe ollut aina mulle niin tärkeä haave, että tuntuu melko hurjalta ajatukselta luopua siitä. Perhe ja puoliso on muutenkin ollut aina mulle tärkeysjärjestyksessä ykkönen. Harrastukset, ystävät ja työjutut tulee kaukana perässä.
Edellisen teräsmiehen ruusuisista kuvitelmista huolimatta, realismia on että kuuskymppinen isä (tai äiti) vetelee tyytyväisenä hirsiä siihen aikaan, kun murrosikäinen jälkikasvu touhuaa mitä touhuaa. Ja kuinka hyvin tämänpäivän kuusikymppiset on muutenkaan selvillä nykymaailman menosta? Tuskimpa sitä itse olemme sen enmpää tuossa iässä.
Kuka hyvänsä voi käydä etenkin viikonloppuisin tarkistamassa mitä nämä kullanmurut touhuavat ulkosalla. En suinkaan väitä ettikö nuorempien vanhempien muksut olis samoissa porukoissa, kuka mistäkin syystä. Vaan ikä on 1 lisähidaste niiden teinien vahtimisessa.
Päätöksenhän tekee kukin sen mukaan miltä tuntuu.
Isäni ensimmäinen liitto oli lapseton ja leskeksi jäätyään löysi aikanaan uuden vaimon.
Minun syntymäni aikaan isäni oli 54 ja äitini 44,enkä lapsena koe jääneeni mistään paitsi.
Ainut huono puoli asiassa on,että lapsillani ei ole mummoa/pappaa mun puoleltani,mut eipä ollu itsellänikään.
Millä varoilla tai tuloilla sä meinaat tuon kaiken toteuttaa? Itsekin olen kohta 40 v DI ja viime vuosi meni kun yritin nollata luottokortin 2000 euron saldon. Ensi vuoden tavoite on sama. 100 neliön sen verran uusi kerrostaloasunto, ettei siihen tule heti putkiremonttia maksaa yli 200000 euroa. Autoonkin menee 40000 euroa 10 vuoden välein. Ja lisäeläkettä varten pitäisi säästää 500 euroa kuukaudessa. Eli mä tarvitsisin vain 300000 euroa seuraavan 10 vuoden aikana. Ei oikein onnistu ainakaan minulta jos pystyn säästämään maksimissaan 500 euroa kuukaudessa.
Tällaista...
Niinpä, just joo, ihme vastauksia..
Ei sinun iässäsi vielä kannata luovuttaa haaveilua perheestä! Itse lähentelen kolmeakymppiä ja seurustelin ikäisesi miehen kanssa, joka oli mielestäni parhaassa iässä isäksi! Totta on, että motivaatio alkaa itse kullakin loppumaan, kun sen toisen osapuolen löytäminen on niin vaikeaa. Ja kun omaa perhettä haluaisi enemmän kuin mitään muuta, niin ekokatastrofeja ja lisäeläkkeitä ei paljon tule mietittyä.
Kuulostat erittäin hyvältä isäehdokkaalta, joten eiköhän se oikea äitiehdokaskin jostain vielä löydy :)
Itse hankin vaimon ja lapset aikoinaan aivan olemattomilla tuloilla,välillä olin työtön.
4 lasta siis ja 2 vuoden välein.Mistään oleellisesta eivät oo jääneet paitsi.Nykyään asuvat isossa talossa maalla,eihän sitä ole pakko jämähtää sinne pk-seudulle asumaan.
Tunnen muitakin 40 miehiä, jotka ovat vasta viime vuosina saaneet omia lapsia. Syynsä kullakin: joku on halunnut elää vallatonta nuoruutta, toinen ei ole löytänyt oikeaa, kolmas ei ole saanut vauvoja.
Tuskin se isän ikä on lapselle olennainen. Olennaisempaa on sinun suhtautuminen lapseen. Hyvä isä on lapselle kullanarvoinen asia.
Sinä olet avarakatseinen, seurustelitkin naisen kanssa ja hyväksyit hänen entisen liiton lapsen. Entä jos tapaisit toisen samanlaisen ja siihen pakettiin syntyisi vielä teidän yhteinen lapsi? Ei hullumpi idea, ja täysin toteutuskelpoinen.
Onnea matkaan!
En toki laittaisi yhtään pahakseni, vaikka tulevalla puolisollani olisi lapsia entisestäkin elämästä. Lasten koti on siellä, missä he kasvavat ja lasten isä/äiti se, joka heitä kasvattaa. Minulla ei onneksi ole ollut ikinä kovin ahtaita käsitteitä biologisuuden merkityksestä vanhempien ja lasten suhteissa.
Itse asiassa tuo idea olisi parempi kuin hyvä. Monessakin mielessä.
Et varmaan ole koskaan vieraillut täällä:
http://www.eroperhe.net/keskustelu/
Itse eronneena siellä joskus vierailen. Jos sinne laittaisit vaikkapa leikkimielisen ilmoituksen, uskon, että saat ainakin 10 "kunnollista ja tosissaan olevaa" vastausta. Vaikka palsta kuullostaa kamalanoloiselta, siellä on ihan normaaleja ihmisiä. Tunnen heistä monta. Kokeilehan, eihän se mitään anna, jos ei otakaan!
Kiitos vaan vinkistä, mutta taidan jättää väliin :)
Ei pidä luovuttaa!Laita sähköpostiosoitteesi, niin vaihdetaan privaatisti ajatuksia.Samoissa elämäntilanteissa ollaan.t:eräs nainen
Itse olen 36 vuotias mies ja myös minun suurin haaveeni on aina ollut oma perhe. Ei vain ole sen perustaminen onnistunut. Ei tunnu missään että muuten on elämä mennyt mukavasti kun ei ole sopivaa puolisoa löytynyt. Ei edes hyviä yrityksiä ole ollut.
Ongelma on vain siinä että miten haaveista pääsee eroon. Itse luovutin muutama vuosi sitten mutta en kyllä koskaan päässyt tilanteeseen että en olisi kaivannut kumppania. Nyt on taas haku päällä mutta ei kovin hyvältä näytä. Tämän vuoden koitan vielä.
Pitäisi varmaan tehdä joku suuri elämänmuutos jos aikoo unohtaa koko perhehaaveen. Muuten sen unohtaminen taitaa olla mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa. Auttaisikohan muutto johonkin toiselle puolelle maailmaa ja työn vaihto? Sitä pitää varmaan kokeilla jos ei perheen perustaminen vieläkään onnistu.
Kumppaninhan voi kuka tahansa löytää missä iässä tahansa. Onko teille miehille todellakin täysin mahdoton ajatus elää 2 aikuisen läheisessä ja hyvässä suhteessa ilman että biologinen kello räjähtää käsiin?
haaveissasi vaikka ekohelvettiä, tulee jo hyvinkin pian ja katso vaikka ikkunasta ulos ja mieti, mitähän vuoden aikaa oikein elellään.
Tutustu aiheeseen ja mieti, haluatko lapsia tällaiseen maailmaan kokemaan tällaiset kauhuskenaariot.
Jos olet tyhmä, niin haluat, mielestäni se on jo julmuutta, koska lapsi ei voi asiaa estää, jos joku on alullepanija.
Jos olet viisas, otat asioista selvää ja keskityt työhön, harrastuksiin ja ystäviin, omaisiin ja tuttaviin ja matkusteluun ja mökkeilyyn ja veneilyyn etc
Ehkä vielä parikymmentä vuotta menee joten kuten, mutta sitten onkin asiat tosi pahassa reilassa ja aina vain pahenee.........
Varmasti on paljonkin miehiä jotka voivat elää parisuhteessa ilman lapsia. Monet jopa haluavat sellaisen suhteen.
Minulle parisuhteeseen kuitenkin kuuluvat lapset. Ainakin tällä hetkellä. Jos minulla olisi jo lapsia yhdestä parisuhteesta niin sitten todennäköisesti ei. Ja tietysti tilanteessa jossa toinen ei voi saada lapsia voisin sellaisessa suhteessa olla.
Kun ikää on kuitenkin reilusti yli 30 niin biologinen kello tikittää. Ei sille voi mitään. Aika on rajallinen.
Olemme samaa mieltä, että tulevaisuus näyttää synkältä. Tosin syy miksi koemme tulevaisuuden synkkänä on meillä vain kovin toisenlainen. Minua ei yksi lumeton talvi säikäytä, koska niitä on historian varrella ollut monta. Sen sijaan minua pelottaa tällainen tulevaisuudenkuva.
http://www.halla-aho.com/scripta/tulevaisuudenkuva.html
vielä, mistä sunlaisen miehen löytäisi???
Tästähän sellaisen löytää, tietsikan ja työnsä äärestä. Osoite jäljempänä :D
nuoria vanhempia.....niin.
lapseni on 18v ja minä 35v.
lapseni opiskelee ja on tosi tunnollinen. ei koskaan ole polttanut eikä juonut. urheilee ja on muutenkin todella fiksu.
yksin olen kasvattanut hänet.
eli vaikka olinkin nuori niin ei se sitä katso etteikö pystyisi kasvattamaan täysipäistä ja hyväkäytöksistä lasta.
niin ja sinulle alkup kirjoittaja. et todellakaan ole liian vanha isäksi.
kyllä sä vielä löydät hyvän äiti ehdokkaan. älä etsi niin se osuu kohdalle ennenkuin huomaatkaan. :)
minäkin olen suunnitellut vielä pereen perustamista. täytyyhän se äitiys kokea pienen vauvan äitinä näin vanhempanakin. niin ja nyt jo tietää mitä on edessä. ei mene sori ihan heti suuhun.
Miehet on ihan liian hätäisiä, kannattaisi elää eikä etsiä sitä onnea.
minusta taas on parasta *elää onnellisesti*. Vanha (ja korni) sanontakin kuuluu, ettei onni tule etsien vaan eläen. Jos voi illalla todeta käyttäneensä tämän päivän parhaalla mahdollisella tavalla, niin se on ollut onnellinen päivä.
Tosiaan, jos joku haluaa viestiä privaatimmisti, postia osoitteeseen ->
Joumanni(poistatämä)@luukku.com
Haluatko ehdottomasti suomalaisen naisen? Jos niin on niin olet vähän kuin viime hetken joulukuusen ostaja: vain jämät ovat jäljellä. Jos sen sijaan voit ajatella vaimoa ja lastesi äitiä jostain muusta maasta pääset valitsemaan miljoonien joukosta, ja mukana on todellisia löytöjä.