Olen "tapellut" anoppini kanssa melkein 7 vuotta ihan samaan tapaan kuin suurinosa teistä muistakin. Anoppini on ihan "virallisesti" myös muiden ihmisten mielestä hankala, musta-valkoinen, kapeakatseinen ihminen, jolta ei kunnioitusta ja hyväksyntää heru muille kuin itselleen (ja vaihtelevasti lapsilleen). Mottona lienee "oma napa on lähinnä".
Vaikka yritin hyvällä ja pahalla ja kaiken maailman tempuilla, niin anoppi ei tietenkään muuttunut miksikään! Seurauksena oli tietenkin riidat miehen kanssa, joka raukka parka joutui kestämään hankalan äitinsä lisäksi myös anopista nalkuttavaa vaimoa.
Sitten annoin periksi :-) En jaksa oikeasti myrkyttää koko elämääni yhden ihmisen temppuilun takia oli hän sitten kuinka ilkeä tahansa. Otin etäisyyttä anoppiin (asumme naapurissa ja työskentelemme samalla alalla). Pidän välit etäisinä, mutta kohteliaina, ihan kuin naapurin rouvaankin. Päivää sanotaan, kuulumiset kysytään (pintapuolisesti) ja sitten taas jatketaan. Anopin pyynnöt, tarpeet, pikku palvelukset saa hoitaa mieheni, käännän puhelun hänelle jos anoppi soittaa minulle jotain pyytääkseen. Kylässä käydään tietenkin, kävisinhän naapurin rouvan luonakin, jos kutsu käy.
Tilanne helpottui huomattavasti - en voi loukkaantua anopin puhuista, koska en juttele hänen kanssaan syvällisemmin. Ei tarvitse ahdistua siitä, että pitäisi olla tekemässä milloin mitäkin hommaa anoppilassa, koska mies hoitaa tehtävät (jos hoitaa) koska hänellehän se kuuluu, hänen äitinsähän se on, ei minun!
Huh! Ihanaa! Turha hakeutua tahallaan konflikteihin anopin kanssa, koska niinhän se on, toista ihmistä ei voi muuttaa!! Ei ilkeä ihminen muutu kiltitki ja mukavammaksi vaikka hänelle kuinka siitä sanottaisiin, lapsellista ajatellakaan.
Anopin juorut, pahat puheet eivät voi minua satuttaa, koska en ole enää niitä kuulemassa!!! :-) Jeeeesh! (anopin sukulaiset ovat, mutta mitä väliä heistä?? Who cares?!)
Vaikka yritin hyvällä ja pahalla ja kaiken maailman tempuilla, niin anoppi ei tietenkään muuttunut miksikään! Seurauksena oli tietenkin riidat miehen kanssa, joka raukka parka joutui kestämään hankalan äitinsä lisäksi myös anopista nalkuttavaa vaimoa.
Sitten annoin periksi :-) En jaksa oikeasti myrkyttää koko elämääni yhden ihmisen temppuilun takia oli hän sitten kuinka ilkeä tahansa. Otin etäisyyttä anoppiin (asumme naapurissa ja työskentelemme samalla alalla). Pidän välit etäisinä, mutta kohteliaina, ihan kuin naapurin rouvaankin. Päivää sanotaan, kuulumiset kysytään (pintapuolisesti) ja sitten taas jatketaan. Anopin pyynnöt, tarpeet, pikku palvelukset saa hoitaa mieheni, käännän puhelun hänelle jos anoppi soittaa minulle jotain pyytääkseen. Kylässä käydään tietenkin, kävisinhän naapurin rouvan luonakin, jos kutsu käy.
Tilanne helpottui huomattavasti - en voi loukkaantua anopin puhuista, koska en juttele hänen kanssaan syvällisemmin. Ei tarvitse ahdistua siitä, että pitäisi olla tekemässä milloin mitäkin hommaa anoppilassa, koska mies hoitaa tehtävät (jos hoitaa) koska hänellehän se kuuluu, hänen äitinsähän se on, ei minun!
Huh! Ihanaa! Turha hakeutua tahallaan konflikteihin anopin kanssa, koska niinhän se on, toista ihmistä ei voi muuttaa!! Ei ilkeä ihminen muutu kiltitki ja mukavammaksi vaikka hänelle kuinka siitä sanottaisiin, lapsellista ajatellakaan.
Anopin juorut, pahat puheet eivät voi minua satuttaa, koska en ole enää niitä kuulemassa!!! :-) Jeeeesh! (anopin sukulaiset ovat, mutta mitä väliä heistä?? Who cares?!)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Oikein hienosti oivallettu sinulla tuntuu olevan kypsiä ajatuksia. Itse olen vastaavanlaisella asialinjalla äitini suhteen, mutta anoppi on hyvä ystäväni.
Mun kokemus on hyvin myönteinen. Anopin kanssa on hyvät välit ja arvostus ja kunnioitus on molemmin puolista ja tulemme hyvin juttuun. Pystyn olla oma itseni anopin seuras ja tuntuu kuin hän olisi toinen äiti minulle. Ja voin kertoa joistakin asioista,joista en välttämättä kertoisi omalle äidilleni. Anopille huomaan olevani tärkeä monien arkisten asioitten tiimoilta. Ja kyselee aina pojaltaan,milloin tulen taas käymään ja kaipaa jos minusta ei kuulu pitkään aikaan mitään. Ja kyselee kuulumisia ja soittelee joskus=). Olen hyvin onnekas=)!..
välit anopin kanssa kun se on oikeesti pakkohoidossa mielisairaalassa. Ei siis tarvi tavata, kun se ei pääse sieltä mihinkään.
Minä elän nyt normaalia perhe-elämmääni vaimoni kanssa ja kivaa on.
Kummasti kaikki häslinki loppu kun laittovat sen hoitoon, vihdoinkin :-))
Pysyspä siellä vaikka koko loppu elämänsä.
t. Unelmavävy
pääsee, vaikka koko perheen kera. =O)
Mulla on oikein läheiset välit anopin kanssa. Käydään usein ostoksilla yhdessä ja ulkona syömässä sekä laivareissuilla.
Nytkin hän kutoo kaunista vaaleapunaista kaulahuovia minulle mukavasta karvaisesta langasta.
Olen 50v ja anoppi 70v. Anopilla ei ole kuin yksi ainokainen poika minun mieheni ja me olemme molemmat hänen lellikkiään. Olen niin iloinen kun saan tuntea olevani kovasti rakastettu.
Tunnut ihanan kypsältä ihmiseltä. Osaat ottaa toisten tunteet hienosti huomioon, alkuperäinen kirjoittaja ilahtui varmasti suuresti vastauksestasi. Onneksi maailmassa on tuollaisia epäitsekkäitä kypsiä ihmisiä.
Kiitos vaan kyllä ninun nyt kelpaa!
Mahtavaa luettavaa.
itsekkin olen paljon tekemisissä anoppini kanssa, mutta olen myös ottanut henkistä etäisyyttä häneen. Kun juttelen hänen kanssa, juttelen lasteni mummon kanssa ja mieheni äidin, mutta enää en ns. vuodata hänelle sydäntäni.
Välit pysyvät parempana, kun muistaa ettei minun tarvitse kaveerata anoppini kanssa, riittää kun tulen toimeen ja juttelen lapsista ja säästä.
Ei kannata ajatellakaan, että miehen äidistä tulisi koskaan niin läheinen, että hänelle voisi ns. vuodattaa sydäntään.
Harva siihen pystyy, eikä monikaan anoppi edes ole valmis sellaiseen läheisyyteen poikansa (poikiensa) parempien puoliskojen kanssa.
He eivät ole olleet nuorten ailkuaikojen seurustelussa mukana, eivät he tunne nuorten keskinäistä elämää ja heidän keskinäistä uskoutumistaan. Moni nuori ei puhu vanhemmilleen, mutta ei kumppanilleenkaan, kun ei puhumisen kulttuuri suomalaiseen elämänmenoon ole koskaan oikein kuulunut.
Moni anoppi saattaa säikähtää liian uskoutuvaa miniää.
Ei anoppina olokaan ole helppoa.
Sillä harva jaksaa tapella yksinään...;) Riitaan tarvitaan aina kaksi jne. jne.