elämää eli onko heillä ystäviä ja harrastuksia. Ystäviä suvun ulkopuoletakin.
onko anopeillanne
kodin ulkopuolista
413128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
mitähän kysyjä mahtaa tarkoittaa ??
Siis miksi ei anopilla voisi tai saisi olla kodin ulkopuolista elämää !!
Taivahan vallat, eikä anoppikin ole silti ihminen, vaikka hänen lapsensa on puolison ottanutkin ???
Oletjohan sinä nyt ihan kunnossa kaikilta osin, kun tuollaisa kyselet ?
Joskus tuntuu, kun näitä viestejä lukee, että anopin lähes kaikki mielenkiinto keskittyy pojan/tyttären perheen ja lastenlapsien elämän, olemisen,tapojen seuraamiseen sekä sisustuksen,
miniän, ruokavalion ja ties minkä arvostelemiseen.
Tästä tulee helposti mieleen, että anopeilta puuttuu oma elämä ja omat elämänkuviot.
Tottahan niitä harrastuksia, menoja, ystäviä ynnä muuta saa olla. Mutta ei niin vain tunnu olevan...
kaikkea mitä luet.
Toisaalta, näiden viestien lukemisesta voi saada senkin käsityksen, että anopeilla on harrastuksia liikaakin, koska ei jatkuvasti suostuta olemaan lapsenpiikoina.
Ja, luultavasti sinä, niinkuin useimmat muutkin kirjoittajat, puhuvat yleensä ainoastaan miehen äidistä.
Koska ilm. olet miniä, niin mieti minkälainen on oman äitisi oma elämä ja suhtautuminen mahdollisiin lastenlapsiin. Ikä on kuitenkin ratkaiseva tekijä.
Tuskinpa se miehen anoppi lopultakaan poikkeaa paljonkaan naisen anopista. Jokainen poikalapsen äiti voi ainakin teoriassa odottaa joskus olevansa itsekin anoppi ja silloin voi muistella näitä kirjoituksia ja miettiä, onko itse siirtynyt sorretun miniän paikalta sortaja-anopiksi. Tosin itse useinkaan edes tajuamatta mitä pahaa taas tuli tehtyä. Tällä hetkellähän jokainen miniä ilm. kuvittelee olevansa joskus toiveanoppi, mutta vasta tulevaisuus näyttää pitääkö se paikkansa.
Kovin ylimielisesti ei myöskään kannata käskeä anopin hankkia sitä kuuluisaa omaa elämää. Kyllä sitä varmasti myös anopeilla on ainakin miniän iässä ollut. Ikä tekee kuitenkin tehtävänsä. Ajan myötä vanhat ystävät saattavat kadota, kuka mihinkin, kuollakin. Uusia ei siinä iässä ja elämäntilanteessa ole kovin helppo saada, eikä välttämättä heidän hankkimiseensa jaksa enää panostaakan. Sairaudet kun alkavat myös vaikuttaa liikkumishaluun ja harrastuksiin. Kun ihminen vanhenee, ei yksinkertaisesti, ainakaan kaikilla, riitä voimia useiden ystävyyssuhteiden ylläpitoon kovin aktiivisesti.
Onhan niitä sellaisiakin, jotka viimeisillä voimillaan liehuvat ympäriinsä. Hyvän ystävänikin äiti hankki yli kahdeksankymppisenä kymmenen vuotta nuoremman miesystävän, jonka kanssa tehtiin jatkuvia Viron matkoja ym. Päivääkään hän ei maannut sairaana kovasta päänsärystä huolimatta, koska kauppamatkalla puhkesi tiedossa oleva aneurysma ja se oli menoa sitten.
Varmasti hän eli ja kuoli juuri niin kuin halusikin. Tytär tosin oli jatkuvasti sydän syrjällään, että jos äiti sattuisi kuolemaan vaikka Viroon, niin miten hoitaa kaikki käytännön järjestelyt.
Meitä on niin monenlaisia, eikä kaikilla ole sekä/tai psyykkistä, että fyysistä kapasiteettia muuta kuin tavallisen jokapäiväisen elämänkuvion ylläpitoon.
Kyllä meillä kaikilla, miniöitten anopeillakin, on oma elämä. Aikanaan joutuu miniäkin ehkä laskemaan rimaa ja huomaamaan, ettei se välttämättä ole samanlainen kuin nuorempana.
...."Tästä tulee helposti mieleen, että anopeilta puuttuu oma elämä ja omat elämänkuviot."
Ihan samaa ajattelen miniöistä. Anoppi on elänyt vuosikymmeniä, ennen kuin tutustui poikansa vaimoon.
Mihin hän on elämänsä käyttänyt ennen tätä suurta tapaamista?
Onko anoppi vain odottanut itselleen miniää, että saisi elämäänsä sisältöä?
Pitää miniöidenkin ajatella vähän laajemmin.
Tutustukoon anoppiin ja miehen sukuun. Miettiköön eroja oman suvun ja uuden suvun välillä.
Mitä eroa?
Kummatkin suvut on hyväksyttävä sellaisina kuin ne ovat. Ei kannata yritää muuttaa ihmisiä mieleisekseen. Se ei onnistu edes aviomiehen kohdalla, saati muiden.
Onnistuuko kukaan muuttamaan itseäänkään miksikään?
Lapsetkin kasvavat persoonansa mukaisiksi ihmisiksi. Olemme yksilöitä.
Jos anoppi viihtyy kotona niin antaa hänen olla.
Jos taas juoksee harrastusten ja ystävien kanssa milloin missäkin niin se hänelle suotakoon.
Oudolta kuulostaisi jos anoppi kyselisi täällä että onko miniöillänne kodin ulkopuolista elämää.
Ei ole anopin osa helppo.
Jos ei ole mieliksi peloitellaan yksinäisellä vanhuudella.
Ei saa olla oma itsensä kaikkine vikoineenkin.
Missä vaiheessa herttaisesta mukavasta miniästä tuleekin sellainen noita.
Sillä kaikki anopit ovat tai ovat ainakin olleet myös miniöitä.
Hän on käyttänyt elämänsä poikansa paapomiseen,eikä usko että miniä on kyllin hyvä hänen pojalleen.Itseasiassa kukaan ei ole.
Paitsi hän itse.
Poika on ollut ainoa sisältö hänen elämälleen.Varsinkin jos tämä on ainokainen.
Anopilla ei sukulaisia eikä ystäviä.Välit mieheen viilenneet,koska miehen aika mennyt äitinsä passaamiseen,remontoimiseen ja juoksuttamiseen asioilla.
Kierre on valmis.Nyt anoppi odottaa pojaltaan samaa uhrautuvuutta itselleen.
Miniä hoitelee yksin kotona poikaansa.Passaa ja paapoo...
Näinkö se menee?
Minun anopillani on kaupassakäynti/käyttäminen palvelu asuinaluennsa vammaisille yhdelle invaliidille parille dementikolle ja MS-sairaalle NUORELLE naiselle.
MS tautia sairastavan naisen kanssa hän harrastaa ristipistotöitä ja kaikkea muuta käsityötä. Vaihtelevat käsityöohjeita. Hän on alle 50 ja anoppi yli 70.
Itse olen miniä ja käyn anopin kanssa myös ostoksilla, ulkona syömässä ja laivareissuilla. Olen 50v, ja hänen ainoan lapsensa, pojan vaimo.
tai miniän mahdollisuudesta vapaa aikaan.
Uskon, että suurin osa täällä anopin elämästä kirjoittelevia miniöitä, ovat itse profiilista:
Yli 15 kg ylipainoa,
tupakka jatkuvasti kädessä,
työnnetään tympääntyneenä vauvan /lasten vaunua ja puhutaan kännykkään,
venytään leikkikentän kulmilla naamasta näkyy “Tylsää”
ja rööki käryää.
Vaatteet ovat pari numeroa liian pieniä ja vetoketjut kinaa.
V***u sana on joka toinen jatkuvasti kaikki kyrsii.
Kotiin pitäisi mennä pyykki on pesemättä ja villakoirat kilpailevat lattiapinnalla ilmavirtojen siivittämänä.
Tiskipöytää ei näy tiskivuoren alta tiskikone pitäisi saada on sillä anopillakin.
Seksi ei maita ja mies viihtyy töissä. Minun on aina oltava kotona.
SYY on anopin: eihän tässä näin pitänyt käydä?
ole niitä jotka käyttävät mielellään anopin avuja hyväkseen?
...yhtä typerä:
Uskon, että "moni" täällä kirjoitteleva anoppi on stereotypia seuraavanlaisesta:
- huono koulutus
- koko ikä kotona lapsiaan (varsinkin poikaa) hoitaen
- ainut taito leipoa ja siivota ja puuttua toisten asioihin
- pompottelee lapsiaan ja miestään törkeästi
- oma mies kyllästynyt tyrannivaimoon joten anoppiparka kököttää yleensä yksinään kotonaan
- ei harrastuksia
- kamalasta luonteesta ei hyviä ystäviä paitsi ehkä omia sukulaisia, jotka eivät vain kehtaa pistää välejä poikki
Em. asioista johtuen tällä anopilla ei ole muuta tekemistä kuin sotkea lapsiensa perheen elämää ja kytätä miniän tekemisiä. Jokainen, joka ei hänen laillaan suorista imuroinnin jälkeen maton hapsuja suoraksi, on surkea kodinhoitaja. Kaikki alle 50-vuotiaat ovat hänen mielestään vain pelkkiä kännykkäänpuhuvia letukoita, joista ei ole kodin- tai lapsen hoitajaksi. Ulkonäköön ei saisi satsata eikä kivoja vaatteita käyttää. Pitäisi vain anopin lailla raataa kyökin ja nyrkin välissä eikä lainkaan pitää huolta itsestään. Niinkö?
Haloo, tämä on vuosi 2007 - ei enää se ihana kultainen 60-luku!
Lapsesi on sulle tärkein, mutta sitähän sinä et tiedä kun sulle on tärkein vain se sinun heijastuksesi.
Lapset lentää pesästä,mies jää.
Parisuhteeseen pitää satsata vaikka lapsia olisikin.Samoin ystäviin.
Muuten huomaa olevansa yksin,kun vanhuus koittaa ja sitten roikutaan niissä "lapsissa"rasitukseksi saakka.Etenkin pojassa:)
Sanoo kokemusta on..
Sanonpa vaan, että lapsille annettu kotikasvatus on pieleen mennyt homma tämän päivän anopeilta.
Ei olisi mieleenikään tullut nuorena, että olisin mennyt haukkumaan mieheni äitiä noin räikeällä tavalla.
Eipä myöskään olisi mieleeni juolahtanut parjata miehelleni hänen äitiään, ja uskon, että sekä ikäiseni ystävät, että vanhempi väki olisi pitänyt minua aika erikoisena ja itsekkäänä, jos olisin soittanut suutani tuolla tavalla, kuin mikä nyt näköjään on ihan jokapäivistä puhetta.
Eivät ole anopit pystyneet kasvattamaan lapsiaan siten kuin ennen pystyttiin. Ehkä me tämän ikäpolven ihmiset emme edes ymmärrä, mistä nuoret ovat tuon katkeruuden, kateuden ja pahansuopaisuuden kehittäneet.
Ainahan vanhemmalla väellä on ollut koti ja asiat paremmalla tolalla kuin nuoremmilla, sillä ne on hankittu jo vuosikymmenet sitten.
Joku on saanut apua vanhemmiltaan, suurin osa ei.
Moni nykypäivän appivanhempi on joutunut alkamaan tosi huonoissa oloissa elämänsä, varsinkin vanhempi väki, jonka lapsuus meni pula-ajassa ja evakkoretkillä.
Eivät he ehkä tajua, että se mikä silloin oli jokapäiväistä elämää, on tänä päivänä köyhyysloukku.
Nykypäivän anoppi ei ota uskoakseen, että pitkät äitiyslomat, kodinhoidon tuki ja kuukausittain tulevat lapsilisät eivät anna turvaa lapsiperheelle. He mokomat ovat sitä mieltä, etä perheen turva on ansaitussa palkassa ja muu on lisuketta. Jos miehen ansiotulo ei riitä, vaimo menköön työhön ja tienatkoon sen mikä puuttuu.
Rahan on riitettävä elämiseen. Ei appivanhemmilta pidä ruveta vaatimaan avustusta, mutta on iloittava siitä, minkä he ehkäpä voivat avuksi antaa, rahaa tai lastenhoitoa.
Ei ole lahjahevosen hampaita laskettava, sanotaan. Sama koskee appivanhempien apua.
Hyvä jos avustavat, mutta itse kunkin on omin voimin on selviydyttävä.
Edellisen sukupolven ihmiset kuolevat ennen pitkää, ja sitten on nuorten kuitenkin voitava elää ja tulla toimeen!
Ja ennen kuin arvaakaan, on itse appivanhempi.
Kuinka sitten suu pannaan!
Heh, etpä olis voinu osuvammin kirjottaa.. Pitää TÄYSIN paikkaansa ainakin mun anopin kohdalla! :)
Pois vaan kakarat, niin saa sitten miehen kanssa lemmiskellä. Anna huostaan vaan lapsesi, saapi paremmat kasvuolosuhteet. sinä olet heille vahingollinen ja geeniperimässä on jo riittävästi taakkaa.
ihan yhtä usein kun noita miniän stereotyyppejä.
Kai suurin osa nuoremmista anopeista on työelämässä.
Sinun tyyppikuvauksesi mukaan siivoojina, vaikka siinä ammatissa ei mitään vikaa ole.
Tarpeellista työtä.
Uskoisin suurimman osan olevan tavallisia ihmisiä,
joillakin on enemmän koulutusta toisilla taas vähemmän.
Tyttäreni on aika korkeasti koulutettu, hän on taloustöissä ihan avuton.
En saanut häntä kiinostumaan kodihoidosta mutta lukupäätä oli.
Kyllä heidän kodissaan vieraillessa tulee joskus mieleen että ei taloustyötkään ihan vähäpätöisiä hommia ole, sen huomaa varsinkin silloin jos ne jää tekemättä.
Mutta heillä käy siivooja ja sama henkilö laittaa aina viikon ruuat pakkaseen.
Lapsi kyllä arvostaa laittamiani ruokia kun on luonani.
Hänelle on herkkua ihan tavallinen arkiruoka.
Kyllä lapset mnevät kirkkaasti miehen ohi.
En epäröisi hetkeäkään.
Tietenkin olisi hyvä jos saisi pitää molemmat.
Lapset lentää pesästä mutta kyllä normaalilla äidinvaistoilla varustettu nainen pitää lapsista huolehtimisen ykkösijalla niin kauan kun he huolenpitoa tarvitsevat.
Ei se silti sulje pois sitä etteikö miehellekin jäisi aikaa ja rakkautta.
Käyppä kuuntelemassa ammattikasvattajan luento.
Kun parisuhde voi hyvin,myös lapsilla on turvallinen olo.
Laiminlyö vaan miestäsi,niin pian huomaat olevasi yksinhuoltaja,kun miehesi hakee lempeä muualta.
Lapset ovat parisuhteen "sivutuotteita"Ihania sellaisia,ja kasvatustyö on minun ja mieheni yhteinen asia,kuten lemmiskelykin:)
Miksi sitten mennään naimisiin jos aviomies on vaan siitos-ori?saahan niitä lapsia muutenkin.
Anna ne lemmiskelysi sivutuotteet huostaan anopille kokonaan, niin saatte toteuttaa rauhassa sitä parisuhdetta.
Kun luen sinun juttujasi niin taidankin palauttaa tuon ukon sille anopille.
Hänhän on tehtävänsä tehnyt.Sitten roikun lapsissa kiinni lopun ikääni.
Niin vai?
Ei vainenkaan.Minun lapsistani tulee itsenäiseen elämään pystyviä aikuisia(osa on jo)kolme pienintä tuossa vielä hyörii.
kaksikymmentä avioliittovuotta on jo takana,mutta vielä sitä lempeä riittää:)
Miksiköhän olet mennyt naimisiin?
Saahan niitä lapsia muutenkin,eikä tarvitsisi valita.
Ilmankos joka kolmas avioliitto päättyy eroon....
Hyi mikä pervo sä oot.
Anoppini käy kodin ulkopuolella töissä. Hänellä on työn kautta tulleita ystäviä sekä tietysti muitakin ystäviä, joiden kanssa hän tekee erilaisia asioita lähes viikottain. Lisäksi hän käy appiukon kanssa kesäisin tansseissa kerran viikossa ja lähinnä kotimaan reissuilla kahdestaan, tai ystävien kanssa, pari-kolme kertaa vuodessa. Hän harrastaa käsitöitä, lenkkeilyä, pilkkimistä, kelkkailua ja paljon aikaa kuluu myös koirien kanssa.
Välini anoppiin ovat erinomaiset, näen hänet enemmän ystävänä kuin stereotyyppisena anoppina.
Minulla on vanha anoppi, joka asuu omassa talossaan samassa pihapiirissä kuin me.
Hänellä on omaa elämää vain sen verran jos joku käy hänen luonaan.
Suurin intressi hänellä on sekaantua ja seurata meidän elämää ja mielellään hän eläisikin meidän elämää.
Anoppeja on kaikenlaisia.
Toivon, että anopillani olisi oma elämä ja vaikka uusi mies.
Haluan omanlaisen perheelämän ja siihen ei vanha, katkeroitunut ja utelias anoppi kuulu.
Aivan, anoppi on ihminen siinä missä muutkin. Hänkin kaipaa ympärilleen läheisiä..ja myös paikan missä tuntea olevansa tarpeellinen ja pätevä. Osalla tämä toteutuu omassa työssä, kotona miehen kanssa, harrastusten parissa.., mutta valitettavasti anopeilla, joilla ei ole töitä ja joilla ainoana harrastuksena on kutominen ja jotka eivät koskaan kulje missään, ainoa paikka missä päteä, on poikansa luona. Anoppini oikein hehkuu emännöintiä astuessaan meille ja usein poistuessaan ilmoittaa: " ettei mummo nyt tule sitten huomenna, lapset, ei mitään hätää, mummo tulee sit ylihuomenna, koittakaahan pärjätä.." Vaikka olemme aivan hyvin toimeen tuleva perhe ja onnellisia..
No, mummo on tärkeä ja annankin hänen tuntea itsensä tärkeäksi ja päteä. Tosin se ärsyttää..
Eivätkö nämä miniä - anoppi -kiistat ikinä lopu. Minä olen anoppi, monen nuoren naisen anoppi, käyn töissä, tapaan työpaikassani päivittäin kymmeniä ihmisiä henkilökohtaisesti ja tuhat noin lähietäisyydeltä.
Harrastan matkailua (Australia käymättä), ex libristen keräilyä, kuorolaulua, pianon ja eräiden muiden soittamien soittamista, käyn konserteissa, opiskelen kieliä (nyt menossa ranska).
Yksi miniöistäni juuri eilen soitti ja kysyi, miksi käyn niin harvoin. Päätin huomenna mennä. Tämä miniä on antanut jopa avaimen perheensä asuntoon minulle, mutta en minä sitä ole kertaakaan käyttänyt niin, ettei talonväki itse ole paikalla.
Millaisia tosiaankin ovat nämä miniät, jotka jaksavat mollata meitä hiukan vanhempia naisia, jotka sattuvat olemaan heidän anoppejaan? Vanhin miniäni on keski-ikäinen nainen, niin kuin minäkin, ja käy työssä joka päivä, niin kuin minä.
Aivan, täältä löytyy monenlaista miniää ja anoppia. Sinulla on asiat kunnossa. Omassa elämässäsi on sisältöä eikä sinun tarviste täyttää sitä päivittäin poikasi elämällä. On ihanaa, että sinua pyydetään käymään ja sinulla on jopa avaimet heille. Tällöin myös poikasi perhe on tyytyväinen suhteeseenne.
Mutta ihmisiä on moneen junaan. Meilläkin tilenne on tällähetkellä hyvä. Soitan monesti anopilleni, että tulis käymään kahvilla, sillä pidän hänen seurastaan.
Mutta vaikka kyseessä olisi isäni tai anoppini tai kuka muu tahansa, jos henkilö alkaa elää, suunnitella jne. meidän elämäämme ns. sekaantumaan liikaa, alkaa se ajan mittaa tympäsemään. Uteliaista naapureista, juoruämmistä, tuppaavista anopeista, saamattomista miniöistä jne jne. voi sanoa että "hanki oma elämä". Jokainen tallaa tavallaan.
Minäkin olen elänyt valheessa koko elämäni, siihen saakka kun tuli miniä, joka avasi silmäni.
Olin elänyt hyvässä uskossa, että olen ihan hyvä ja rakastettu ihminen. Minulla on paljon hyviä ystäviä, uusia ja vanhoja; minulla on rakastavat vanhemmat ja sisarukset ja heidän lapsensa ja sukunsa, minulla on laaja rakastava suku ja läheisiä serkkuja, minulla on rakastavat ex-appivanhemmat, mahtava anoppi, ihana mies, mieheni sisarukset ja heidän lapsensa ovat kiinteä osa elämäämme. Poikamme kanssa meillä on ollut erittäin läheiset välit. Omasta mielestäni ja kaikkien näiden edellä mainittujen henkilöiden mielestä, olen onnellinen ja onnekas ja pidetty ja rakastettu. Olen syntynyt onnellisten tähtien alla eikä minulla ole taloudellisia, terveydellisiä eikä muitakaan huolia.
Mutta sitten tuli miniä joka sanoi, että minulla ei ole mitään, kukaan ei rakasta minua, minulla ei ole ystäviä, en osaa mitään (vain siivota, leipoa ja laittaa ruokaa), elän miehen siivellä, olen kouluttamaton, lihava (omasta mielestäni en ole), olen onneton (hän vakuutteli, ihan varmasti jollakin tavalla :)), olen törkeä ja hyökkäävä (kun sanon mielipiteeni asioihin), puhun asioista, jotka eivät miniää kiinnosta, en ole koskaan kuulemma rakastanut poikaani (hirveä väite) ym. ym.
Mitä tällaiseen voi sanoa kun tulee täysin vieras ihminen joka mitätöi täysin koko entisen elämän? Kääntää kaikki luonteenpiirteetkin aivan päälaelleen, ihan hulluiksi. Se on jotakin niin outoa, ettei sitä oikein voi ymmärtää. Ei sitä kukaan ymmärrä. Mikä on hänen ongelmansa ja motiivinsa hyökätä näin rajusti minua vastaan? Ajatelkaa miten paljon minun pitäisi muuttua, että miellyttäisin miniää? Mihin suuntaan muuttuisin, kun kaikki muut ihmiset haluavat, että pysyn entisenä omana itsenäni?
Onpa kamalaa. Yrität vaan olla oma itsesi. Olet niin vähän tekemisissä kun mahdollista. Tuollainen on ahdistavaa ja sattuu.
Toivon, että poikasi huomaa erehdyksensä ja ottaa eron ajoissa, sehän nyt on selvää että edessä se on kuitenkin. Jaksamista sinulle!
säälitäväksi ressukaksi jolla ei ole mitään eikä ketään, jotta miniä voisi tuntea itsensä paremmaksi sinun rinnallasi. Siitä tuossa lienee kysymys, hänen omasta ongelmastaan omassa elämässään.
Jospa hänellä itsellä ei ole kaikki niin hyvin kuin sinulla on, jospa tuo kaikki on kateutta ja katkeruutta. Jospa hän on mustasukkainen miehestään sinulle, olethan hänen äitinsä.
Jos poikasi on kehunut sinua ja on sinuun tyytyväinen ja hänen vaimonsa ei sitä siedä.
Jospa heillä on keskinäisiä ongelmia ja miniäsi tuntee asemansa uhatuksi. Siihenhän on löydyttävä syyllinen jostain muualta kuin itsestään.
Miniät ovat monesti juuri siinä aivan verrattomia hakemaan sen syyllisen juuri anopista. Lukemattomia esimerkkejä löytyy.
Uskomatonta, että hän erinomaisuudessaan onkin valinnut juuri sinun poikasi miehekseen.
Itse, sekä miniän että anopin osaa elävänä, en voisi kuvitellakkaan sanovani anopilleni mitään tuollaista jo pelkästään siitäkin syystä, että minut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempia ihmisiä.
Miniältäni kyllä voisin odottaa mitä vain, mutta hän on niin ovela, että tekee kaiken selkäni takana. Suoraan hän ei sano mitään, mutta sitäkin enemmän kalvaa tuolla taustalla, valehtelee ja kieroilee, vääristelee asioita ja sanomisiani miehelleen. Yrittää kaikin keinoin saada poikani minua vastaan jotta välit kertakaikkiaan katkeaisivat heidän perheensä ja minun välillä.
Kaikki tuo johtuu kai siitä, että heillä on pieni lapsi, joka on minulle mummona maailman tärkein asia ja miniäni ei hyväksy stiä.
Hän käyttää lasta sumeilematta aseenaan sekä minua että miestään vastaan.
Voi meitä onnettomia anoppeja, kun emme sitten kykene ihailemaan ja arvostamaan poikiemme valittuja ja joudumme pelkäämään päivästä toiseen, miten tuossa nyt mahtaa käydä. Varsinkin kun on se pikkuinen olemassa, tuo huoli kalvaa meitä mummoja enemmän kuin pahinkaan reumatismi.
Joskus tekisi mieli ottaa niskasta tuota täydellistä miniää, ja pyöritellä tuolla lumihangessa ja kysyä sitten, josko tässä ruettais järkevästi keskustelemaan ja heitettäis helvettiin tuollaiset lapselliset oikuttelut.
Voisi luulla, että tuolla onnettomalla miniällä olisi samat pyrkimykset kuin anoppirievullakin, eli lapsen turvallinen kehitys ja kasvu ja normaali elinympäristö, missä ei tarvitse kuunnella jatkuvaa riitaa ja katsella happamia naamoja.
Myös sen miehen, minun poikani ja hänen miehensä tyytyväisyys pitäisi olla molempien tavoitteena. Eikä pidä unhoittaa myös sitä omaa hyvää oloa, tuskin se tulee siitä että ollaan napit vastakkain jatkuvasti tai kaivetaan maata toisen jalkain alta.
Raivostuttavalta kuitenkin tuntuu ajatus, että meidän täytyisi muutta miniöittemme mieleiseksi kun miniät itse ovat vielä niin keskenkasvuisia, että eivät edes tiedä mitä tahtovat.
Joten pysy sinäkin vain omana itsenäsi ja ota nuo purkaukset hänen ongelminaan, ei sinun, vaikkakin niitä on varmasti vaikea ymmärtää ja niellä.
Voin sanoa että ihan yhtä vaikea on kun toinen ei puhu ja ongelmat kasvaa kaikenaikaa.
ja olen täysin samaa mieltä kanssasi. Olen miettinyt sitä, että onko se anoppi sitten se helpoin kohde miniän vihalle ja raivolle. Minäkin olen ollut osa miniän elämää vielä niin vähän aikaa ja hyvin vähän olemme olleet tekemisissä toistemme kanssa, joten olen ihan ymmälläni tällaisesta hyökkäyksestä minua kohtaan.
Onko niin, että anopin osa on olla sylkykuppina ja miniän vihan kohteena kaikelle sille mikä miniää vaivaa ja mitä ongelmia ja patoutumia hänellä on elämässään ollut. Mielestäni minä, anoppina, olen täysin syytön siihen millainen elämä miniällä on aiemmin ollut ja minkälaisia traumoja se on häneen jättänyt. Olenhan ihan täysin vieras ihminen hänelle.
Itselläni on kaksi anoppia (rikkaus!), eikä ikinä ole ole tullut mieleeni sellainen, että nimittelisin ja haukkuisin ja panettelisin anoppejani. Ei ikinä! Mielestäni se on erittäin rumaa ja ilkeää eikä ole minun, miniänä, oikeutta arvostella heidän tekemisiään ja puhumisiaan millään tavoin. He ovat syntyneet, kasvaneet, eläneet nuoruutensa ihan erilaisissa olosuhteissa ja se on muokannut heidät sellaisiksi kuin he ovat.
Ensimmäinen anoppini on oikea emäntä, leipuri ja aina toimessa. Elin aikoinaan samassa taloudessa hänen kanssaan ja hän on opettanut minulle leipomista, juhlien laittamista ym.. Häneltä sain kuulla sananlaskuja kuten: "laiskan leipä ei levene", "jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa", "laiska se töitään luettelee", "ei oppi ojaan kaada" jne. Toinen anoppini on taas ihan erilainen, vaikka hänkin leipoo ja laittaa ruokaa. Hän on vähän hupsu, aina kaikissa riennoissa menossa, teatterit (näyttelee itse), tanssit, retket. He ovat molemmat vielä elossa ja menossa mukana ja toivottavasti ovat vielä pitkään.
Erikoista on sekin, että olin jo aikoja sitten päättänyt, että minusta ei tule sitä ns. hankalaa anoppia vaan yritän elää siten, että en ole millään tavalla vaivaksi pokani tulevalle perheelle. En tuppaudu kylään, menen vain kutsusta, en puutu taloudenhoitoon, en heidän arkisiin kuvioihin enkä keskinäisiin suhteisiinsa. Näitä tapoja noudattamalla minusta tulikin se hirvein anoppi, oikea hirmujen hirmu.
Anopillani on kaksi ystävää. Toinen on gynekologi, jota anoppi tapaa vuositarkastusten yhteydessä, ja toinen on psykologi, jonka luona on kuulemma aivan ihana käydä keskustelemassa; kuuntelee ja ymmärtää ihan eri tavalla kuin kukaan muu.
yksinkertainen kysymys ja tuollaisia purkauksia. Huh huh. Menkää itseenne. Juuri tuollaiset anopit aiheuttavat lapsilleen ja heidän puolisoilleen ongelmia. Näyttää siltä, että ongelma-anopin ystävät ja harrastukset ovat lapset ja heidän perheensä. Terveillä anopeilla on muutakin elämää, kodin ulkopuolisia harrastuksia ja ystäviä, jotka eivät ole työkavereita tai sukulaisia.
Minulla ei ole mitään muuta elämää kuin koti.Kotona on kaikki mitä tarvitsen.
En halua, että sinne tulee kukaan kutsumatta. Puhelimeen ilmestyy soittajan numero. Vastaan, jos on mieleinen soittaja.
Ovea en avaa, jos en tiedä, kuka tulee. Kissansilmä on ovessa, katson siitä ensin.
Miniät haluaisivat että ottaisin lapsia yökylään. En halua.
He sotkevat ja haluavat sellaista ruokaa, josta ne itse välitä.
Tulee pyykkiä ja tiskiä.
En minä jaksa passata enää seuraavaa polvea, kun olen yhden katraan saanut itsenäiseksi.
Minusta ei ole oikein eikä kohtuullista, että minun pitää tarjota kahvit ja pullat monelle ihmiselle merkkipäivinä ja jouluina. Kutsuisivat minut luokseen, mutta ei! Koska en kutsu heitä, he kostavat.
Ei minulla todellakaan ole elämää kodin ulkopuolella, varsinkaan en halua elää lasteni perheitten elämää. Hoitakoot sen ihan itse vaan.
Että minäkin saisin olla rauhassa.
Olen koko ikäni joutunut tanssimaan toisten pillin mukaan ja passaamaan muita.
Nyt haluan vain olla rauhassa.
Välitän lapsistani, jos he tarvitsevat todellista apua niin autan, lapsenlikaksi en ala.
En ole vielä päässyt siihen olotilaan että saisin joulut viettää rauhassa hiljentyen.
Aina on passattava, syötettävä ja juotettava koko pyhät.
Ensi jouluna jos on terveyttä lähden matkoille koko joulunpyhiksi.
Teen samoin myös lomien aikaan, jätän mökin käyttöön mutta en ole itse paikalla.
Olen huvittunut kun miniät kirjoittelevat kuinka yksinäinen vanhuus anopille tulee kun hän on sellainen riivinrauta.
Sitä yksinäistä vanhuutta kaipaankin.
On meitä suuria ikäluokkia niin paljon että löydämme tarvittaessa seuraa toisistamme.
Vaikka uhrautuisi kuinka ei vanhuudesta sen onnellisempi tule.
Kun palvelu loppuu ja itse joutuisi vähän auttamaan käynnit taatusti harvenevat.
Kortin voi saada jos hyvin käy äitienpäivänä ja jouluna.
Millaisia noista itsetietoisista ja määräävistä miöistä tulee anoppeina?
hyvin kirjoitettu. Ja vastaus mitä heillä on tulevaisuudessa, omat lapsensa ovat opettaneet halveksimaan äitä. Äitinsähakkajia heistä tulee.
Ne lapsenlapset on jo opetettu mummonsahakkaajiksi noilla mielipiteillä, mutta kun mummu ymmärtää pysyä erossa; äiti saa itse selkäänsä ihan jo parin vuoden kuluttua.
Alkuperäiseen viestiin vastatakseni "onko anopeillanne kodin ulkopuolista elämää".
Ei olisi appivanhemmillani rahasta kiinni harrastaa tai matkustella vaikka ulkomailla ja käydä retkillä tai edes käydä tapaamassa muilla paikkakunnilla asuvia sukulaisia tai vanhoja ystäviä. Matkailu avartaa -sanotaan ja se on harvinaisen tosi!! Kyllä tekis anopille hyvää nähdä muidenkin elämää ja tapoja, niin ymmärtäisi ettei se niiden tapa elää ole se ainoa oikea. Mutta siinähän voisi vaikka asenteet muuttua ja vieläpä vahingossa alkaa suvaita muita kun omia tapoja.
Joo, onhan se anoppi toki matkustellutkin. Sillon joskus 30 vuotta sitten kiersivät Pielisen ja Ahvenanmaallakin tuli käytyy. Noista samoista iän ikuisista reissuista se kertoo vieläkin. Noh, en minä sitä epäile että ne huonoja reissuja olis ollu, mutta varmaan vähän avartas nähä mitä elämä on NYKYPÄIVÄNÄ. Tai ehkä sen näkeminen ja omien käsitysten muuttaminen olisikin liian rankkaa.
Välillä se kiukkuaa kun ei mihinkään pääse. Sitten kun ehdotetaan että mitäs jos lähtisit mukaan, ollaan menossa..."En minä. Mitä minä siellä..." Kuka tuota tuommosta sitten jaksaa jatkuvasti kuunnella? Hapatkoon mökkiinsä!
Siskoaan se välillä pitkin hampain käy tapaamassa 40km päässä, mutta joka kerta se sama valitusvirsi sen jälkeen, että hän ei jaksa kuunnella sen valitusta aina niistä samoista asioista ja ihmisistä. Oiskohan vähän kuin peiliin kattos???
Yksi ystäväkin anopilla on, asuu melko lähellä, mutta kun tuosta ystävästäkin on ollu vaan vaivaa viime aikoina: ensin kuoli mies ja nyt joutui itse leikkaukseen. Ja anoppi parka joutuu tätä ystäväänsä kuuntelemaan ja lohduttamaan, hoitamaan kauppa-asioita ja kattomaan että syö lääkkeensä. Kohtuutontahan se on kun ystävä vaatii noin paljon aikaa ja huolenpitoa!!! Huh!
Ja siinä talossa ei vieraita kahvitella. Kesä aikaan eivät edes sisälle pääse. Talvella vaihdetaan kuulumiset eteisessä seisten. Vierailla takit päällä ja kengät jalassa. Peremmälle ei pyydetä, olivatpa kuinka kaukaa tahansa tulleet. Meidän kihlajais kahveja juodessa (appivanhempien luona) sattu naapurin isäntä samaan aikaa paikalle kukkapuskan kanssa meitä onnittelemaan. Anoppi suhahti minulle: "kakku piiloon" ja samalla tyrkkäs kupit, joita oli juuri kattamassa pöytään, takasin kaappiin. Ajatella nyt, jos ois joutunu tuolle naapurillekin vielä kahvit tarjoomaan!! Kyllä hävetti...
Niin että onko anopilla kodin ulkopuolista elämää??? Voi kunpa olis!
Mun lasten isoäitillä ei ole. Minä olen sen kidnapannut ja ottanut sen vangiksi. On muuten ollut jo joulusta asti sidottuna lasten turvavaljailla komeroon.
Oli niin hävytön, että meni ostamaan minun lapsilleni ja vielä mullekin niin kallita joululahjoja.
Sinne minä komeroon välillä vetäsen koiranremmillä kun kuuluu uikutusta, niin johan tokenee.
Pappa kulkee ruikuttamassa, että muija lähti vieraan miehen matkaan, mutta mä soitan poliisit joka kerta kun se rimputtaa ovikelloa.
Lapsetkin tykkää käydä sitä sinne potkimassa välillä.
Suosittelen.
Typerä provosi ei naurata ketään! HÄPEÄ olemassaoloasi typerys!
Sä ootkin tylsä ja sulla on tylsä elämä, tylsät lapset, tylsä äijä, tylsä anoppi ja tylsä appiukko ja tylsääkin tylsempi koira.
Minua tuo anoppina ainakin nauratti kovasti. Ihan hyvä välillä saada huumoriakin peliin, kovin on raskasta luettavaa muuten tämä anoppi-miniä -keskustelu.