Olemme seurustelleet jo lukioajoista lähtien. Opiskelimme yliopistossa ja asuimme jo silloin yhdessä. Kaikenaikaa olen tuntenut, ettei hän oikein ole "se oikea" minulle, mutta yhdessä on pysytty, kun toisaalta olemme kokeneet sopivamme yhteen. Todellista kipinää en ole häntä kohtaan tuntenut, ennemminkin hyvää ystävyyttä, toki muutakin vetovoimaa. Mieheni puolestaan sanoo, että kipinääkin löytyy. Kumpikaan emme ole olleet kovia menoihmisiä, mikä osaltaan selittää tätä yhteen juuttumista.
Yhteisiä harrastuksia meillä ei ole, lähinnä katsotaan tv:tä yhdessä ja kyläillään, mies ei ole kovin hyvä keskustelukumppani eikä kuuntelijakaan. Välillä riidellään kiivaasti arkiaskareista, mutta yleensä hän osallistuu niihin hyvin ja on muutenkin luotettava, mukava ja kunnollinen mies. Läheisyyden suhteen olemme erilaisia: mies tykkää kovasti silittelystä ja rapsuttelusta, minä toisenlaisesta lähellä pitämisestä. Tyytymättömyyttä suhteeseen on ollut välillä puolin ja toisin, mutta aina on selvitty eteenpäin.
Nyt meitä yhdistää pieni lapsi, jonka hoitamisesta ja jonka kanssa puuhailusta nautimme molemmat suuresti. Iloa meidän arjesta löytyy paljonkin, mutta se siis rakentuu lähinnä tämän lapsen ja muiden ihmisten ympärille.
Nyt yli kolmikymppisenä ei tulevaisuus vaikuta kovin hohdokkaalta. Onko tämä tällaista vuosikymmenestä toiseen? En raaskisi kuitenkaan hajottaa perhettä, kun lapsi on molemmille todella tärkeä ja arki rullaa yleensä ihan hyvin. En tiedä, voisiko elämä vielä tarjota jotain parempaa: parisuhteen, jossa tuntisin todellista kipinää ja iloa kumppanin kanssa olemisesta? Ettei tarvitsisi työntää toisen kättä pois vaan läheisyydestä löytyisi heti yhteinen sävel. En uskalla ottaa riskiä, että jättäisin mieheni ja sitten eläisinkin loppuikäni löytämättä todellista rakkautta. Se olisi surullisin vaihtoehto. Parisuhteessa ollessa ei kuitenkaan voi aktiivisesti etsiä muita vaihtoehtoja, joten tähän kai sitten juutun...
Kaduttaa, etten nuorempana eronnut miehestäni, vaan "kiltisti" menin naimisiin kuuntelematta sisintäni. Mieheni on ensimmäinen seurustelusuhteeni, joten muita kokemuksia minulla ei ole. Kerran vuosia sitten kohtasin miehen, joka todella vei jalat alta ja tunsin "rakkautta ensi silmäyksellä". Harmittaa, että senkin ihmisen päästin vain menemään, sillä suunnittelimme mieheni kanssa häitä, tosin niihin oli vielä useampi kuukausi aikaa.
Tunnen olevani umpikujassa: en uskalla tehdä muuta kuin jäädä tähän suhteeseen, mutta mieltäni painaa mahdollinen muu elämättä jäänyt elämä.
Kertokaa, mitä vaihtoehtoja minulla on? Kuinka itse toimisitte tässä tilanteessa? Onko kukaan muu ollut samassa tilanteessa?
Yhteisiä harrastuksia meillä ei ole, lähinnä katsotaan tv:tä yhdessä ja kyläillään, mies ei ole kovin hyvä keskustelukumppani eikä kuuntelijakaan. Välillä riidellään kiivaasti arkiaskareista, mutta yleensä hän osallistuu niihin hyvin ja on muutenkin luotettava, mukava ja kunnollinen mies. Läheisyyden suhteen olemme erilaisia: mies tykkää kovasti silittelystä ja rapsuttelusta, minä toisenlaisesta lähellä pitämisestä. Tyytymättömyyttä suhteeseen on ollut välillä puolin ja toisin, mutta aina on selvitty eteenpäin.
Nyt meitä yhdistää pieni lapsi, jonka hoitamisesta ja jonka kanssa puuhailusta nautimme molemmat suuresti. Iloa meidän arjesta löytyy paljonkin, mutta se siis rakentuu lähinnä tämän lapsen ja muiden ihmisten ympärille.
Nyt yli kolmikymppisenä ei tulevaisuus vaikuta kovin hohdokkaalta. Onko tämä tällaista vuosikymmenestä toiseen? En raaskisi kuitenkaan hajottaa perhettä, kun lapsi on molemmille todella tärkeä ja arki rullaa yleensä ihan hyvin. En tiedä, voisiko elämä vielä tarjota jotain parempaa: parisuhteen, jossa tuntisin todellista kipinää ja iloa kumppanin kanssa olemisesta? Ettei tarvitsisi työntää toisen kättä pois vaan läheisyydestä löytyisi heti yhteinen sävel. En uskalla ottaa riskiä, että jättäisin mieheni ja sitten eläisinkin loppuikäni löytämättä todellista rakkautta. Se olisi surullisin vaihtoehto. Parisuhteessa ollessa ei kuitenkaan voi aktiivisesti etsiä muita vaihtoehtoja, joten tähän kai sitten juutun...
Kaduttaa, etten nuorempana eronnut miehestäni, vaan "kiltisti" menin naimisiin kuuntelematta sisintäni. Mieheni on ensimmäinen seurustelusuhteeni, joten muita kokemuksia minulla ei ole. Kerran vuosia sitten kohtasin miehen, joka todella vei jalat alta ja tunsin "rakkautta ensi silmäyksellä". Harmittaa, että senkin ihmisen päästin vain menemään, sillä suunnittelimme mieheni kanssa häitä, tosin niihin oli vielä useampi kuukausi aikaa.
Tunnen olevani umpikujassa: en uskalla tehdä muuta kuin jäädä tähän suhteeseen, mutta mieltäni painaa mahdollinen muu elämättä jäänyt elämä.
Kertokaa, mitä vaihtoehtoja minulla on? Kuinka itse toimisitte tässä tilanteessa? Onko kukaan muu ollut samassa tilanteessa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei !
Tutut on tunteet, vaikka miehenä vastaankin. Kuin lukisi omaa tarinaa, sinä vain sen jaksoit jalostaa tekstiksi.
Eli asiat ovat samoin muillakin; alkavat askarruttaa kun tuntee elävänsä vain puolikkaana.
Ei toisessa ole mitään "vikaa", mutta ei vaan sytytä.
Kertokaa minullekin, miten olette asian ratkaisseet. Ymmärrän kyllä, että osittain on kyse ihan pelkästään kolmenkympin kriisistä.
Ihminen ei koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on.
Jos tämän yhden lauseen ymmärrät, olet jo voiton puolla.
"Läheisyyden suhteen olemme erilaisia: mies tykkää kovasti silittelystä ja rapsuttelusta, minä toisenlaisesta lähellä pitämisestä."
Haluaisit, että sinut otetaan rajusti takaapäin?
sama tuo on tilanne minunkin elämässäni....
Moikka ehkä sinusta tuntuu todella että sinulta on jäänyt jotain kokematta mutta voin sanoa että ehkä näin parempi. Ise en ole koskaan ollut naimisissa mutta avoliitossa pari kertaa kyllä. minulla on kaksi lasta ja heillä ei ole ollut mahdollisuutta elää ehjässä suhteessa mistä usein syytän itseäni mutta valinnat kuitenkin olen tehnyt lapsieni etua ajatellen ja katsonut parhaaksi lapsieni kasvavan rauhallisissa olosuhteissa kuin jatkuvassa kireyden ilmapiirissä. Vaikeita valintoja älä tee mitään hätiköityä vaan mieti että sinun on voitava hyvin että voit antaa lapsillesi sen mitä äitinä varmasti haluat. Vaikeita päätöksiä mutta autan kyllä jos mitenkään pystyn. Tsemppiä ja hymyä huuleen. Luota itseesi.
sama homma, kaksi lasta on, toinen jo koulussa. Mietin lähes joka päivä miten saisin kipinän syttymään miestäni kohtaan, kunnioitan ja rakastan häntä, mutta joku puuttuu, on aina puuttunut...Sitten mietin usein, jos vika onkin minussa, puuttuuko minulta joku pieni tunne alue, mutta samalla muistan kuinka kerran rakastuin niin että kolisi, kohde ei ollut mieheni, ei se sitten niinkään voi olla. Haluan liittoni toimivan, kaikki on hyvin, muttei kuitenkaan, harmittaa.
Luoja, onneksi on muitakin.
Itse muistan, miten tyytyväinen olin aikoinaan kun tapasin tämän mieheni; kunnollinen, kiltti, herkkä mies, jonka rakkaudesta sain ensin pari seurusteluvuotta taistella (hän ei ole nopeasti syttyvää laatua). Kun sitten sain hänet ja menimme naimisiin, tuntui kaikki niin täydelliseltä. Intohimoa ei ole oikeastaan ollut, mutta "varmuus" siitä, että olen oikean ihmisen kanssa ja perhettäkin on kertynyt usean lapsen verran. Arki rullaa kohtuullisen helposti ja kitkatta.
Niin. Tiedän kyllä kirjoittavani sellaisesta suhteesta, jota moni toivookin. Ja sitten on se mutta.
Minusta kuitenkin tuntuu, että kaikki on niin itsestäänselvää näin, että mistään ei edes tarvitse puhuakaan. Niinpä ei ole vuosiin puhuttu oikeastaan mistään, arkisia asioita kummempia. Illat istutaan sohvalla tv:n äärellä, jos jaksetaan lasten nukuttamisen jälkeen. Molemmilla työt menee siten, että siellä on omat ympyrät, ystävät ja asiat, joista ei puhuta kotona (asiakkaat). Joten ei ole jauhamista niissäkään asioissa. Joskus huomaan, etten ole katsonut miestäni silmiin moneen päivään, kun ei ole tullut tarvetta saada vastausta mihinkään suuren kysymykseen... kamalaa? Risteillään arjessa kuin tankkerit omia juttuja kantaen ja tehden. En tiedä. Tuntuu etten saisi haluta ja haikailla mistään muusta sillä asianihan ovat hyvin...?
Myös itse tapasin pari vuotta sitten uskomattoman ihmisen, mutta en ole voinut keksiä tapaa, jolla saisin hänet elämääni rikkomatta kaikkea nykyistä. Enkä tiedä loppujen lopuksi uskaltaisinko tai haluaisinko ikinä. Näemme olosuhteiden vuoksi silloin tällöin ja hänen näkemisensä vihloo päässä - kiinnostusta tosiaan riittäisi, mutta en tiedä miten pitkälle. Kunnioitan ja arvosta ko. ihmistä paljon ja haluasin pitää hänet sydäntä lähellä muutenkin kuin töitten takia. Saan mielettömästi energiaa hänestä. Mutta se siitä, asia on vain painettava villasella ja nämä tunteet pidettävä kannen alla.
Haaveilen hänestä kuitenkin. Mutta miksi ja mitä ajankohtaa varten? Tämä yksi elämä tuntuu niin pirun lyhyeltä ja mahdollisuus siihen, että voisin joskus kokea elämää tämän ihmisen kanssa, tuntuu kaukaiselta ja mahdottomalta. En halua alkaa suhdetta hänen kanssaan, sillä tunnen itseni - kaikki tai ei mitään. Jos on ihanaa, mikään aika ei kuitenkaan riittäisi ja tilanne olisi epätyydyttävä kummallekin. Lisäksi se, mitä tuollainen suhde tekisi perheelleni, on täysin käsittelemättä oleva ajatus...
Kysyin kuitenkin mieheltäni mitä tapahtuisi, jos joku ihastuisi (meistä jompaankumpaan) tai jos meistä jompikumpi ihastuisi/rakastuisi silmittömästi uuteen ihmiseen. Mieheni vastasi, että asiat on vain hoidettava siten, ettei siinä loukkaa ketään. Hän sanoo rakastavansa minua edelleen, vaikka vaikeita väsyneitä aikoja on lasten tulojen myötä koettu. Tuntuu kuitenkin siltä että itse olen yhdessä tottumuksesta ja lasten takia. Niinkö pitääkin? Sekö se on se pitkän avioliiton salaisuus? Kieltäymys omille tuntemuksilleen?
Olen alkanut kaivata intohimoa ja keskusteluja, yhteistä tekemistä jne. rakastumisen tunnetta niin paljon, etten tiedä mitä tekisin. Eihän se ole syy lähteä ja jättää avioliittoa. En pidä ajatuksesta, että joku päivä jättäisin mieheni uuden miehen vuoksi - vain siksi, että tämä uusi olisi parempi, mies, jota haluaisin enemmän. Intohimoa kuitenkin kestää vain sen pari vuotta, sen jälkeen alkaa duuni. Ja mitä sitten?
En kuitenkaan usko voivani jonkun kivan piristävän niksin kautta alkaa rakastaa ja haluta miestäni intohimoisesti, hullun lailla ja ikävöiden. Rakastan kyllä, mutta en ole rakastunut - niinhän se menee se klisee.
Täytynee vain vakuutella itselleen, että olen tyytyväinen ja onnellinen (no, onnellinen on ehkä liioittelua) ja että monilla on paljon huonompia suhteita, joissa on konkreettista vikaa kuten väkivaltaa, viinaa jne.
Joskus tekisi mieli vaan pakata rinkka ja lähteä. Lastenkin suhteen tiedän, että mieheni hoitaisi ne hyvin ilman minuakin. Joskus haluaisin vain kuolla saman tien pois avioliittoamme myrkyttämästä.
Niin että, jos joku viisas voi jeesata sua, niin kerro mullekin...
Ihmisellä on vain yksi elämä -eikä siinä voi palata takaisinpäin korjaamaan niitä asioita jotka jäivät tekemättä tai valitsemaan sitä toista vaihtoehtoa joka meni ohitse. Joskus päätöksissä auttaa pohtiminen, mikä voisi tuottaa eniten iloa, mikä vähiten kurjuutta. Arki tulee suhteeseen aina mutta jos suhde kuihtuu ja aiheuttaa "henkisen kuoleman" kannattaa miettiä kuinka kauan on elettyä elämää takanapäin -ja paljonko nykyisenkaltaista edessäpäin. Tällainen miettiminen antaa ehkä mitakaavaa johon voi verrata nykyisyyttä, ehkä hyväksyä sen jatkuvuus-tai se johtaa päätökseen istautua nykyisestä ja tehdä jotain muuta. Sellaista minkä kokee aidosti, omassa sisimmässään omaksi valinnakseen, omaksi tiekseen läpi elämän.
Lainaapa kirjastosta: Richard Wisemanin kirjoittama kirja "Onnen tekijät". Sinä kuvaillaan miten ihmisellä saattaa olla mielessään käsitys mitä hän oikeasti haluaa muttei uskalla ottaa ensimmäistä askelta -tai sitten ihminen voi olla hukassa eikä oikeasti tiedä.
Selkeästi tässä viestiketjussa on pohdittu vastausta kysymykseen "Should I Stay or Should I Go?" kuten the Clash -yhtye aikoinaan pohti biisissään.
Mars kirjastoon, onnen avaimet ovat omissa käsissäsi -sinä itse päätät haluatko vai uskallatko käyttää niitä!
Minulla oli sama tilanne ja tunne aikoinaan. Kävin jopa psykiatrin kanssa erittelemässä tuntemuksiani. Tämä kysyi, veikö mies aikoinaan minulta jalat alta. Ei vienyt.
Itsepä sitten päätin kaapata sen onnen avaimen käteeni. Vaihdoin tasaisen ja intohimottoman mieheni tähän jalat alta vievään, jonka olin tavannut yllättäen työympyröissä. Pikapikaa yhteen ja naimisiin asti. Lapseni jätin suosiolla eksälleni, olivat paremmassa hoidossa miehelläni.
Sitä uusonnea kesti sitten se tilastollinen keskiarvo eli kaksi vuotta. Arki tuli kaikkine tylsyyksineen.
Nyt olen taas haahuilemassa ympäriinsä löytääkseni miehen, joka vie jalat altani. Ehkä se oikea tulee huomenna jonkun nurkan takaa. Ken tietää.
ensin itsensä, niin voisi löytää sen toisenkin!! :)
Sun kirjoitus oli kuin olisin itse kirjoittanut siis olen minäkin samassa tilanteessa. Me ollaan oltu 11 vuotta avoliitossa. Pari vuotiaat lapset.
Minä taas olen nainen, rakastuin kiihkeästi kymmeniä vuosia sitten mieheen(i), joka joutui kanssani pakkoavioon. On koko ajan ollut tyytymätön, minä olisin halunnut rakentaa elämän ja jakaa onnen hänen kanssaan, kasvattaa lapset yhdessä,iloista ja nauttia niistä. En saanut mitään, myrkytin oman ja lasteni elämän olemalla kaipaava, tuskainen, ahdistunut. Näin se meni.
huhheijaa. samaistumista. kiitos ja aamen!