Anteeksi edellisen viestiketjun aloittajalle otsikon pöllimisestä, mutta mitä sitä pyörää uudelleen keksimään. :)
Olemme miesystäväni kanssa seurustelleet reilut neljä vuotta. Meillä menee oikein mukavasti. Oikeastaan ainoa säännöllinen riidanaiheemme on yhteisen ajan vähyys. Silti en ole kokenut suurta tarvetta muuttaa yhteen, ennen kuin viime kesän jälkeen.
Aikataulujemme yhteensovittaminen ei ole koskaan ollut helppoa (mies opiskelee ja on viikonloput töissä, itse olen aina ollut joko vuorotyössä tai töissä vuorotta, yksityisyrittäjänä), mutta viime kesänä näimme toisiamme ehkä kerran viikossa. Kestimme sen, koska olimme syksyllä muuttamassa joksikin aikaa ulkomaille. Samalla tajusin, miten väsynyt olenkaan jo tähän alituiseen kalenterien tuijottamiseen ja aikatauluttamiseen. Suhteen kaksi ensimmäistä vuotta asuimme lisäksi eri kaupungeissa, joten on tullut reissattua ja säädettyä jo ihan tarpeeksi.
Syksyllä siis muutimme muutamaksi kuukaudeksi miehen kotimaahan. Emme kumpikaan olleet aikaisemmin asuneet missään avoliiton tapaisessakaan systeemissä (minä olen 32, mies 27), ja yhtäkkiä asuimme 20 neliön yksiössä. Arvelin, että syksy menisi repiessä hiuksia päästä, mutta kokemus oli oikein myönteinen - uskallan sanoa, että molemmille, koska keskustelimme asiasta monesti.
Palasimme Suomeen, ja kuvittelin ilman muuta, että jatkamme hyväksi osoittautunutta "kokeilua". Olisin ollut valmis muuttamaan omasta asunnostani vuokralle johonkin kompromissikämppään lähemmäs miehen koulua, mutta mies sanoi muuttavansa ilomielin minun luokseni, kunhan putkiremontti parin viikon päästä valmistuu. Nyt kun tosi tilanne alkaa olla käsillä, hän on alkanut perua puheitaan ja sanoo, ettei ole "valmis". Samaan hengenvetoon hän sanoo, ettei yhdessä asumisessa mikään arveluta häntä (ennen ulkomaankeikkaa pelkäsi, että riitelisimme enemmän), ja että hän todella haluaa asua kanssani, mutta hän vain tarvitsee vähän aikaa. Itse olen tehnyt erittäin selväksi, etten halua jatkaa enää mitään deittailua. En jaksa enää koko ajan miettiä, milloin ehtisimme nähdä seuraavan kerran, missä ja miten.
Mielestäni uhkavaatimukset ovat typeriä, tai ainakaan niitä ei pitäisi esittää, jos ei tosiaan myös aio niitä toteuttaa. Eli en haluaisi pistää kovaa kovaa vastaan tyyliin "muutat tai erotaan" - enhän todellakaan halua erota. Emme muutenkaan koko suhteen aikana ole ikinä käyttäneet eron uhkaa millään tavalla painostuskeinona. Samalla tuntuu että jos kiltisti annan miehelle hänen tarvitsemaansa aikaa, lipsumme pikku hiljaa takaisin vanhaan systeemiin, jota olen kurkkuani myöten täynnä. Ja että jos mies ei nyt ole valmis muuttamaan kanssani yhteen, hän ei ikinä tule olemaan valmis. Mutta tunnen hänet sen verran hyvin, että tiedän että mitkään uhkaus-, kiristys- ja lahjontakeinot eivät auta, päin vastoin.
Olen huomauttanut hänelle, että tämä on ainoa suurempi sitoumus, jota häneltä odotan - lapsia en halua, ja mahdollisesta naimisiinmenosta olen todennut vain että se riippuu hänestä, minä en kosi. Tajuan, ettei minulla voi olla suhteessa yksinoikeutta päättää siitä, missä järjestyksessä ja aikataulussa suhteemme kehittyy - mutta ei pitäisi olla hänelläkään.
Mitä voin tehdä saadakseni sen mitä haluan? Ja huom. haluan nimenomaan muuttaa tämän miehen kanssa yhteen enkä siirtyä odottelemaan mahdollisesti muuttohalukkaampaa yksilöä. Rakastan tuota jääräpäätä.
Olemme miesystäväni kanssa seurustelleet reilut neljä vuotta. Meillä menee oikein mukavasti. Oikeastaan ainoa säännöllinen riidanaiheemme on yhteisen ajan vähyys. Silti en ole kokenut suurta tarvetta muuttaa yhteen, ennen kuin viime kesän jälkeen.
Aikataulujemme yhteensovittaminen ei ole koskaan ollut helppoa (mies opiskelee ja on viikonloput töissä, itse olen aina ollut joko vuorotyössä tai töissä vuorotta, yksityisyrittäjänä), mutta viime kesänä näimme toisiamme ehkä kerran viikossa. Kestimme sen, koska olimme syksyllä muuttamassa joksikin aikaa ulkomaille. Samalla tajusin, miten väsynyt olenkaan jo tähän alituiseen kalenterien tuijottamiseen ja aikatauluttamiseen. Suhteen kaksi ensimmäistä vuotta asuimme lisäksi eri kaupungeissa, joten on tullut reissattua ja säädettyä jo ihan tarpeeksi.
Syksyllä siis muutimme muutamaksi kuukaudeksi miehen kotimaahan. Emme kumpikaan olleet aikaisemmin asuneet missään avoliiton tapaisessakaan systeemissä (minä olen 32, mies 27), ja yhtäkkiä asuimme 20 neliön yksiössä. Arvelin, että syksy menisi repiessä hiuksia päästä, mutta kokemus oli oikein myönteinen - uskallan sanoa, että molemmille, koska keskustelimme asiasta monesti.
Palasimme Suomeen, ja kuvittelin ilman muuta, että jatkamme hyväksi osoittautunutta "kokeilua". Olisin ollut valmis muuttamaan omasta asunnostani vuokralle johonkin kompromissikämppään lähemmäs miehen koulua, mutta mies sanoi muuttavansa ilomielin minun luokseni, kunhan putkiremontti parin viikon päästä valmistuu. Nyt kun tosi tilanne alkaa olla käsillä, hän on alkanut perua puheitaan ja sanoo, ettei ole "valmis". Samaan hengenvetoon hän sanoo, ettei yhdessä asumisessa mikään arveluta häntä (ennen ulkomaankeikkaa pelkäsi, että riitelisimme enemmän), ja että hän todella haluaa asua kanssani, mutta hän vain tarvitsee vähän aikaa. Itse olen tehnyt erittäin selväksi, etten halua jatkaa enää mitään deittailua. En jaksa enää koko ajan miettiä, milloin ehtisimme nähdä seuraavan kerran, missä ja miten.
Mielestäni uhkavaatimukset ovat typeriä, tai ainakaan niitä ei pitäisi esittää, jos ei tosiaan myös aio niitä toteuttaa. Eli en haluaisi pistää kovaa kovaa vastaan tyyliin "muutat tai erotaan" - enhän todellakaan halua erota. Emme muutenkaan koko suhteen aikana ole ikinä käyttäneet eron uhkaa millään tavalla painostuskeinona. Samalla tuntuu että jos kiltisti annan miehelle hänen tarvitsemaansa aikaa, lipsumme pikku hiljaa takaisin vanhaan systeemiin, jota olen kurkkuani myöten täynnä. Ja että jos mies ei nyt ole valmis muuttamaan kanssani yhteen, hän ei ikinä tule olemaan valmis. Mutta tunnen hänet sen verran hyvin, että tiedän että mitkään uhkaus-, kiristys- ja lahjontakeinot eivät auta, päin vastoin.
Olen huomauttanut hänelle, että tämä on ainoa suurempi sitoumus, jota häneltä odotan - lapsia en halua, ja mahdollisesta naimisiinmenosta olen todennut vain että se riippuu hänestä, minä en kosi. Tajuan, ettei minulla voi olla suhteessa yksinoikeutta päättää siitä, missä järjestyksessä ja aikataulussa suhteemme kehittyy - mutta ei pitäisi olla hänelläkään.
Mitä voin tehdä saadakseni sen mitä haluan? Ja huom. haluan nimenomaan muuttaa tämän miehen kanssa yhteen enkä siirtyä odottelemaan mahdollisesti muuttohalukkaampaa yksilöä. Rakastan tuota jääräpäätä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
joku toinen. Näin arvelisin oman kokemukseni perusteella. Olen ollut vastaavanlaisessa tilanteessa :(
Kiitos vastauksestasi (ja voi nyyh), mutta entäpä jos siitä ei olekaan kyse? Epäilyttävää käytöstä ei ole esiintynyt... (Mua on petetty aikaisemmissa suhteissa joten kovin sinisilmäinen en toivottavasti ole.)
Viestisi perusteella olet asiallinen ja selkeä nainen. Kirjoittamisesta voi aika paljon päätellä - kirjoittajasta.
Mutta eräät asiat miehestä jäävät auki.
En usko toiseen naiseen. Mutta entäpä näitä pohdittavia:
- Mistä mies on kotoisin?
- Millainen hänen taustansa ja koulutuksensa on verrattuna omaasi?
- Mitä hän etsii Suomesta ja suomalaisesta ja eritoten Sinusta? Siis pohjimmiltaan?
- Kai olet tutustunut hänen sukuunsa?
- Millaisia uratavoitteita miehellä on? Sovitko Sinä kuvioon?
- Oletko mahd. ensimmäinen vaimo?
- Ja taas: Mistä mies on kotoisin? Avoliitto ei ehkä ole kevyt vaihtoehto ( ei wanna be) hänen kulttuurissaan.
- Muita syitä liiton solmimiseen? Tai solmimattomuuteen? Niitä keksit itse, koska minullekin tulee mieleen vaikka mitä.
- Mikä suuri asia menneisyydestä - joko Sinun tai hänen - on jäänyt kaivamaan tai käsittelemättä?
- Sinä olet vanhempi. Sinulla on kiire perustaa perhe, se on laskutoimituksena selviö monelle. Mies on selvästi nuorempi eikä hänellä tarvitse olla mitään kiirettä perheen perustamiseen. Ehkä hän käsittää yhteenmuuton ensi askeleeksi kohti täyttä sitoutumista ja myös lapsia
Aloita näistä.
...miten jotkut jaksavat paneutua aivan vieraan ihmisen ongelmiin näin ajatuksella. Kiitos.
Paljon hyviä kysymyksiä esitit ja ehkä niistä nousi jo jotain vastauksiakin. Esim. se että miehen kotimaassa yhteenmuuttaminen ei ole kevytvaihtoehto. En tuota ollut tajunnut vaikka siellä asuessakin minusta puhuttiin ihan suoraan vaimona - kielessä ei edes ole sellaista sanaa kuin tyttöystävä tai avovaimo.
Jatkan näistä keskustelua miehen kanssa.