Tulin tänne purkamaan seurustelusuhteen aiheuttamaa pahaa oloa sellaisena kuin se nyt sattuu tältä istumalta tulemaan. Vaikeutensa kullakin, lukekoot sielunkumppanini ken jaksaa...
Olen seurustellut etäsuhteessa yli 5 vuotta, kaiken vapaa-aikani, viikonloppuni ja energiani antanut tälle naiselle ketä sydämeni kuvittelee rakastavansa.
Alkuvuodet olivat ihania, arkikin astui kuvioihin ja kaikki sujui silti hyvin, annoin tukea, rakkautta, mielihyvää, turvaa, iloa ja kaikkeni. Pikkuhiljaa alkaa tuntua että saan aina vain vähemmän vastakaikua tunteilleni, vaikka syytä suhteen hiipumiselle ei ole.
Nyt välillä tuntuu, että olen hänelle ajoittain kuin ilmaa. Hänen harrastukset ja muut menot menevät jatkuvasti edelleni.
"Nyt juuri ei voida nähdä, on kiire.." Suhteesta on tullut entistä yksipuolisempi, hän käy harvemmin enää luonani. Jos en itse viitsisi vastaavassa tilanteessa lähteä hänen luokseen, tuskin näkisimme enää juuri koskaan.
Tiedän, että hän kohtelee minua väärin - tai onko se väärin jos hän ei enää rakasta minua, vaikka niin sanookin?
Vaikka hän kohtelee minua huonosti, rakastan, enkä osaa päästää irti.. hän on sentään ensirakkauteni..
Olen tällainen tavallinen reilu parikymppinen, fiksu, mukava, ehkä ihan katseltavan näköinenkin... silti pelkään että jos nyt päästän hänestä irti ajaudun ikuiseen yksinäisyyteen.
Erinäisistä olosuhteista johtuen ystäviä on jäljellä todella vähän, enkä siksi käy juuri missään, missä uusiin ihmisiin voisi törmätä. Lisäksi jotenkin tuntuu, että yleisesti ihmiset kokevat minut jotenkin vaikeasti lähestyttäväksi, vaikka ihan leppoisa tyyppi olenkin..?
Tahtoisin antaa rakkauteni sellaiselle joka sitä todella arvostaa ja antaa rakkautensa takaisin. Ikävää että minut on luotu tällaiseksi, että avaan sydämeni vain harvoille ja valituille... ja heistä vielä harvempi osaa sitä arvostaa.
Mistä sinut löydän? Kuiskaa, huuda, ravistele minua, sillä olen tunteiltani sokea, enkä sinua huomaa, sinä oikea!!
Osaan jo arvata miten monet ihmiset tähän viestiini vastaavat, jos vastaavat.
Ehkä jokunen osaa ymmärtää tunteeni ja vastata jotain erityistä, ehkä ei.
Kiitos kuitenkin että jaksoit lukea vuodattamiseni, kiitos jos vastasit... kuka lienetkään..
Aina helpottaa kun saa purkaa tunteitaan, vaikka tätä ei kukaan lukisikaan.
Olen seurustellut etäsuhteessa yli 5 vuotta, kaiken vapaa-aikani, viikonloppuni ja energiani antanut tälle naiselle ketä sydämeni kuvittelee rakastavansa.
Alkuvuodet olivat ihania, arkikin astui kuvioihin ja kaikki sujui silti hyvin, annoin tukea, rakkautta, mielihyvää, turvaa, iloa ja kaikkeni. Pikkuhiljaa alkaa tuntua että saan aina vain vähemmän vastakaikua tunteilleni, vaikka syytä suhteen hiipumiselle ei ole.
Nyt välillä tuntuu, että olen hänelle ajoittain kuin ilmaa. Hänen harrastukset ja muut menot menevät jatkuvasti edelleni.
"Nyt juuri ei voida nähdä, on kiire.." Suhteesta on tullut entistä yksipuolisempi, hän käy harvemmin enää luonani. Jos en itse viitsisi vastaavassa tilanteessa lähteä hänen luokseen, tuskin näkisimme enää juuri koskaan.
Tiedän, että hän kohtelee minua väärin - tai onko se väärin jos hän ei enää rakasta minua, vaikka niin sanookin?
Vaikka hän kohtelee minua huonosti, rakastan, enkä osaa päästää irti.. hän on sentään ensirakkauteni..
Olen tällainen tavallinen reilu parikymppinen, fiksu, mukava, ehkä ihan katseltavan näköinenkin... silti pelkään että jos nyt päästän hänestä irti ajaudun ikuiseen yksinäisyyteen.
Erinäisistä olosuhteista johtuen ystäviä on jäljellä todella vähän, enkä siksi käy juuri missään, missä uusiin ihmisiin voisi törmätä. Lisäksi jotenkin tuntuu, että yleisesti ihmiset kokevat minut jotenkin vaikeasti lähestyttäväksi, vaikka ihan leppoisa tyyppi olenkin..?
Tahtoisin antaa rakkauteni sellaiselle joka sitä todella arvostaa ja antaa rakkautensa takaisin. Ikävää että minut on luotu tällaiseksi, että avaan sydämeni vain harvoille ja valituille... ja heistä vielä harvempi osaa sitä arvostaa.
Mistä sinut löydän? Kuiskaa, huuda, ravistele minua, sillä olen tunteiltani sokea, enkä sinua huomaa, sinä oikea!!
Osaan jo arvata miten monet ihmiset tähän viestiini vastaavat, jos vastaavat.
Ehkä jokunen osaa ymmärtää tunteeni ja vastata jotain erityistä, ehkä ei.
Kiitos kuitenkin että jaksoit lukea vuodattamiseni, kiitos jos vastasit... kuka lienetkään..
Aina helpottaa kun saa purkaa tunteitaan, vaikka tätä ei kukaan lukisikaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ymmärrän kyllä että tuo nainen sinua kohtelee väärin,
ja koitan nyt antaa jonkinlaista naisnäkökulmaa tai
sinneppäin =P
En kehottaisi noin vain jättämään, kiellän suorastaan. Kaikesta voi puhua, kaiken voi yrittää ratkaista! Jos suhde menee poikki ja ainoa syy sille
on, ettei toinen "enää vain rakastanut"
siitä ei jää hyvä mieli kummallekkaan.
(ikäänkuin erosta muutenkaan jäisi..)
Olisi hyvä jos voisit kertoa tälle tytölle aivan
kasvotusten että tilanne vaivaa sinua.
Pyytää kertomaan ajatuksiaan ja mitä haluaa,
kertoa että välität hänestä, etkä tahtoisi sen
loppuvan siksi että tämä on niin etäinen yms..
Selvittää asiat niin, ettet ainakaan jää syyttelemään itseäsi, mitä sitten ikinä tapahtuukin.
Hei mies, missä sun itsetuntosi on??? Missä sun ylpeytesi on??? Tiedän, että on kamalan vaikeaa irrottaa suhteesta, jossa on kauan ollut, olen itsekin asian läpi käynyt ja olimme olleet yhdessä 12 vuotta! Mutta asia on näin: meille jokaiselle on maailmassa se yksi määrätty ihminen ja sen etsimiseen voi mennä aikaa. Jotkut eivät sitä löydä koskaan, jotkut eivät viitsi etsiä ja kituvat väärän ihmisen kanssa tai päättävät viettää elämänsä yksin, ja joillakin sitten käy se hemmetinmoinen tuuri, että löytävät sen kattilan kantensa tai puuttuvan toisen puoliskonsa, miksi sitä nyt sitten halutaankin kutsua. On oltava ROHKEA! Elämä on yksi vain ja se täytyy elää ONNELLISENA, HYVÄ MIES, ONNELLISENA! Itse uskalsin päästää lopulta irti, harhailin jonkin aikaa ja sitten sattui ihme: se oma vastapuoleni löytyi! Hän ei ollut sellainen kuin olin nuorempana kuvitellut mutta päivä päivältä huomaan aina vaan enemmän, miten meidät on tarkoitettu yhteen. Mistä sen sitten tietää, että se määrätty ihminen on löytynyt?? Sen tietää siitä, että HETKIKIN EROSSA TUNTUU MOLEMMISTA IKUISUUDELTA. Se on sitä, kun EI KUMPIKAAN OSAA NUKKUA ILMAN TOISEN SYLIÄ. Se on sitä, kun MOLEMMAT NAURAVAT SAMOILLE ASIOILLE, ITKEVÄT SAMOISTA ASIOISTA JA ANTAVAT TOISELLE TUKEA ILOSSA JA SURUSSA, KIUKUSSA JA VOITON HETKINÄ. Ja se on sitä, kun KAIKKEA TÄTÄ YMPÄRÖI KOHTALON KÄSI, YHTEINEN TELEPATIA JA MAHTAVA KEMIA, SITÄ KUN KUMPIKAAN EI HALUA TOISTA MENETTÄÄ JA KUMPIKIN TEKEE MAHDOLLISIMMAN PALJON SUHTEEN ETEEN. Eli lyhyesti sanottuna: Sen, että on oman määrätyn ihmisensä löytänyt, tietää siitä,että SAA YHTÄ PALJON RAKKAUTTA KUIN ITSE SITÄ ANTAA.
Toivotan sulle onnea ja rohkeaa mieltä, IRROTA OTTEESI, ÄLÄ TUHLAA AIKAASI VÄÄRÄN IHMISEN KANSSA! Sä pystyt siihen mies, ihan taatusti!
Tsemppihalaus sulle!
Mihin asti sitten ajattelit odottaa? Siihen asti kun muija pettää sua jonkun uuden ihastuksensa kanssa kotipaikkakunnallaan ja sen jälkeen jättää sut? Mitäs jos puhuisit myös sen muijasi kanssa näistä mieltäsi askarruttavista asioista mitä sä olet hänessä ja teidän suhteessanne huomannut?
Hei!
Tuollainen varmasti rassaa ja saa paljon ajatuksia liikkeelle. Kuulostaa siltä, että olette etääntymässä toisistanne. Voisit keskustella kumppanisi kanssa rehellisesti silmätysten ja kertoa, miltä sinusta tuntuu. Kaikki meistä ansaitsevat hyvää kohtelua ja arvostusta. Jos hän ei reagoi, suhteenne on suurella koetuksella. Joudut miettimään, haluatko tuhlata oikeasti elämääsi ihmiseen jolla erilaiset tavoitteet. Avoin keskustelu on vaikea ja kipeäkin tapa saada asioihin selvyyttä, mutta joskus ainoa. Useinkin. Ja voihan olla, että hän huomaa pitävänsä sinua itsestäänselvyytenä ja ottaa opikseen.
Toinen vaihtoehto suoralle keskustelulle on, että alat rikastaa omaa elämääsi uusilla tavoilla. Mietit, mistä pidät. Aloitat uuden harrastuksen ja saat uusia samanhenkisiä ystäviä. Kun alat enemmän arvostaa näin itseäsi ja elämääsi, kumppanisi huomaa tämän ja hän todennäköisesti reagoi. Et omista elämääsi vain hänelle, joka kuulostaa pitävän sinua itsestäänselvyytenä. Hän voi ajatella sinun pysyvän hänen saatavillaan aina, eik edes osaa ajatella muuta. Olisiko jo aika?
Voimia ja rohkeutta sinulle tulevaisuuteen!
Tätä kirjoitusta lukiessa tuli ensimmäisenä mieleen, että olisin sen itse voinut kirjoittaa. Kaikki muu suhteen loppua lukuunottamatta ja sitä, että ennen loppua ehdittiin vielä muuttaa yhteen täsmää täysin.
Etäsuhde, 5v, täysi omistautuminen toiselle ystäväpiirin kustannuksella ja vieläpä toi kuvauskin itsestäsi. Sinä olet sanalla sanoen minä pari kuukautta sitten.
Ymmärrän täysin mitä sinä nyt menet läpi suhteessasi. Pelkäät mitä tässä nyt on tapahtumassa, onko kyse vain ohimenevästä vaiheesta vai onko toinen jo päättänyt katkaista suhteen vai eikö vain tiedä mitä haluaa. Et oikein voi tehdä muuta kuin katsoa vierestä ja pelätä.
Sinä näet juuri nyt niitä pieniä vihjeitä, joita itsekin sain todistaa. Etäännytte pikkuhiljaa, mutta kun yrität keskustella asioista saat jollain tavoin ympäripyöreitä vastauksia. Hän kuitenkin vakuuttaa rakastavansa sinua yhä, vaikka syvällä sisimmässäsi vaistoat jotain muuta. Osuuko oikeaan?
Itse en tässä tilanteessa saanut aikaiseksi juurikaan muita kuin useita keskusteluja, jotka eivät sitten lopulta johtaneet mihinkään. Jostain syystä exäni ei vain millään voinut myöntää asioiden oikeata tilannetta. Rakasti kuulemma yhä niinkuin aina ennenkin, eikä ikinä voisi kuvitella elävänsä kenenkään muun miehen kanssa.
Yhteistä aikaamme kuitenkin alettiin vaihtamaan bileisiin ystävien kanssa tms. harrastuksiin. Jossain välissä exäni sitten olikin päätynyt baari-illan päätteeksi sänkyyn toisen miehen kanssa. Tästä oli sitten koitunut tapaamisia silloin tällöin, jos olen nyt asian oikein ymmärtänyt loppujen lopuksi.
Nyt sanon sitten kokemuksella, mikäli seuraava vaihe teidän suhteessanne on se, että saat kuulla jatkuvia syytöksiä mitättömistä asioista. Ette enää pysty puhumaan mistään niin, etteikö naisesi kaivaisi jotain asiaa esille mistä riidellä ja kaikista ongelmista yritetään tehdä sun vikojasi...
Silloin sun pitää olla järkevämpi kuin itse olin ja päätellä mitä on tapahtunut. Tiedän että se on vaikeaa, eihän sellaista voi uskoa rakastamastaan naisesta jota itse kunnioittaa ja kohtelee niin hyvin. Elämässä vain ei voi olettaa, että saa aina sitä mitä ansaitsee. Minä ansaitsin todellakin parempaa ja niin ansaitset sinäkin.
Mikäli ajatus erosta tai katkosta tuntuu nyt pahalta, niin kerron kyllä ettet voi edes kuvitella sitä tunnetta kun sitten viimein tunteista riutuneena yllätätkin naisesi "rysän päältä" toisen miehen kanssa.
Siihen asti minäkin jaksoin uskoa niitä valheita, vaikka kaikki vaistot varoittivat. Myöhemmin olen sitten kuullut exältäni, ettei vain kehdannut kertoa suoraan ettei enää voisi vähempää kiinnostaa... Ihana kiitos kaikesta yhteisestä ajasta. Rakkaus raiskattu petoksilla, valheilla ja syytöksillä.
Eli, jos luulet, että nyt on hankalaa.. Se ei oo vielä yhtään mitään verrattuna siihen mitä tapahtuu seuraavaksi jos samalla kaavalla sielläkin päin edetään. Sellainen loppu suhteelle musertaa sut niin täysin pieniin paloihin, että siitä on uskomattoman vaikea kokoontua.
Älä anna asioiden edetä siihen asti!
Kuulostaa erittäin tutulta (olen kylläkin nainen), mutta samoin kävi kaikkeni annoin: itseni, sydämeni, aikani. Viiden vuoden kaukosuhteen aikana myös ystäväni jäivät. Juuri 15 min sitten elämäni tärkein ihminen (samalla paras ytäväni) hylkäsi minut, päätti erota. En tiedä mitä tehdä, kenelle puhua!
Pakko vain uskoa että elämä voittaa!
Hienoa huomata että olette kaikki todella lukeneet raapustukseni ajan kanssa ja ajatuksella. Kiitos kaikista vastauksistanne ja muutenkin tuesta!
Olemme tyttöystäväni kanssa ainakin yrittäneet keskustella yhdessä näistä ongelmista ja välillä tilanne tuntuu ajoittain hetkeksi helpottavan, joskus keskustelut eivät taas päädy juuri mihinkään.
Tässäkin huomaan että joissain asioissa ollaan kumppanini kanssa ihan erilaisia; omaa oloa helpottaa kun ongelmista keskustellaan avoimesti ja vastapuoli puolestaan pitää yleensä kaikki mielipiteensä sisällään (ainakin siihen asti kun tulee jokin isompi riita).
Noin 99,9 prosentin varmuudella tiedän, että toisesta miehestä näissä parisyhdeongelmissa ei ole kysymys. (Tämän siis tiedän, enkä siksi keskity tässä sen todistelemiseen..)
Eroavaisuuksista huolimatta meissä on kyllä paljon samaakin ja vaikeuksista huolimatta tiedän kuinka ihana ja hieno ihminen hän on. Ei suhteemme kokoajan näin masentavaa ole, toki on hyviä ja mukaviakin hetkiä. Ajatus erosta tuntuu käsittämättömän vaikealta ja päätökset teen ajan kanssa hätiköimättä. Ihmissuhteet voisivat joskus olla helpompia...
Kiitos kun jaoitte ajatuksianne ja mielipiteitänne. Nyt osaan ainakin jatkaa eteenpäin hitusen avoimimmin mielin, monia ajatuksia rikkaampana.
Toivottavasti keskustelu tuo helpotusta myös jollekin muulle kohtalotoverille. Ehkäpä kirjoittelen tänne vielä jatkoa aiheelle jos siltä näyttää...
Kirjoituksesi kosketti.
Kokenut samanmoisia tuntemuksia, tosin kyse ei ollut etäsuhteesta, vaikka joskus muulla tavoin sitä oisi voinut sillä nimellä kutsuakkin...
Seurustelin melkein 5 vuotta entisen kumppanini kanssa. Sanasi, tunteesi kuullosti tutulta.
Itse Pysähdyin viimein, niin monien monien turhien pettymysten, kyynelien ja kärsimyksen turhauttamana. En enää lopulta jaksanut uskoa parempaan.
Lopulta tajusin, ettei kaiken sen jälkeen kannattanut enää jatkaa. Silloin Ymmärsin, mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että "silloin kaikki on ohi kun et enää jaksa unelmoida". Tässä pisteessä juuri olin.
Sinä hetkenä tiesin, että se oli ohi.
Tiesin, että joudun kärsimään eronkin jälkeen, ikävästä, kaipuusta siitä tutusta ja turvallisesta, kaikesta... Mutta tiesin myös sen , että KÄRSIN ENEMMÄN niin kuin ehkä sinäkin jos jatkat tätä suhdetta... PAREMPI YKSIN KUIN HUONOSSA SUHTEESSA!
Sun kannattaa miettiä sitä myös MITÄ HALUAT ELÄMÄLTÄSI? MITEN HALUAT ELÄÄ ELÄMÄÄSI, sillä niin mehän jokainen ollaan täällä vaan kerran! Tässä elämäntilanteessasi sulla on oikeus mennä itseesi. AJATTELE MIKÄ ON OIKEESTI SUA KOHTAAN OIKEIN?
Tiedän, että suhun sattuu. Tietysti jokainen ihminen kokee surunsa tietysti eritavalla.
En halua aiheuttaa pahaa mieltä. Toivon voivani vain auttaa ehkä etenemään murheessassi eteenpäin.
Muista, että Nämä olivat vain yhden, ennen särkyneen enkelin mielipiteitä, joka tänä päivänä on täytetty rakkaudella..
Ei sen enempää, päätöksesi on sinun. Älä anna kenenkään pakottaa, mutta auttaa antaa voit=)
Lopuksi, lainaten rakkaan serkkuni sanoja:
"Kaipaus voi tuntua tappavalta. Kuitenkin..Rakkaus on AARRE, jota etsimme ja tarvitsemme. Mutta...Vapauskin on voimavara ja aikaa kasvaa.
KUN ODOTAT, LÖYDÄT.
KUN ETSIT, TIEDÄT , OPIT."
Jaksamista sulle!!
Kirjoitit kauniisti ja riipaisevasti.Tutulta tuntuu tilanteesi,joka toivottavasti on parantunut lähipäivinä.Joskus ihmiselle tulee tarve mennä,tehdä ,kokea(en tarkoita muita miehiä/naisia)
Se on helpompi toteuttaa jos tietää,että olemassa on jo joku ketä rakastaa sellaisena kuin olet.
Joskus vapaus kutsuu liian kovaa,mutta silloinkaan et varmasti jää yksin.
Olisi mukava tietää onko tilasi helpottunut...