Rakastuin exääni joitakin vuosia sitten ensisilmäyksellä ja tunne oli molemminpuoleista.Suhde oli ertyisen kiihkeä ja kaipaus oli kummankin taholta sydäntäsärkevää,johtuen kaukosuhteesta (asuimme eri maissa).Kuitenkin jo alusta alkaen tiesin,että ero meidän välillämme on jossain vaiheesa väistämätön,koska hän oli parisuhteissa vielä kokematon minut tavattuaan...Tiesin,että hänen täytyy saada kokeilla ja maistella eri vaihtoehtoja ja kun tilanne oli niin pitkällä annoin hänen mennä ilman sen suurempaa draamaa.Itse olin kuitenkin siihen mennessä jo ehtinyt kerätä erilaisia kokemuksia ja tiesin,ettei samanlaista tule vastaan jokapäivä....
Nyt asumme vihdoin samassa maassa,vaikkakin jo vuosia,olemme tavnneetkin pariin otteeseen.Joka kerta tunne on ollut sama,sydän hyppää kurkkuun,pystyn vaivoin pitämään näppini hänestä irti ja toivon voivani herätä hänen vierestään joka ikinen aamu...Mutta edellisillä kerroilla minulla on ollut tunne,ettei hän ole vielä samassa elämänvaiheessa ja olenkin jättänyt asian siihen.Eiliseen asti.Tapasimme jälleen kahden vuoden tauon jälkeen ja kipinöinti oli käsinkosketeltavaa!
Ongelmana on vain tämänhetkinen elämäntilanteeni.Olen jo vuosia pitkässä,tasapainoisessa,mutta tylsässä parisuhteessa...rakastan kyllä nykyistä avomiestäni,mutta enemmänkin parhaana kaverina kuin rakastetuna...seksiä harrastamme vain silloin tällöin,eikä sekään silloin vastaa käsityksiäni intohimoisesta suhteesta.
Varsinainen ongelma on se,että olen nykyisestä puolisostani taloudellisesti suhteellisen riippuvainen,en puhu mistään luksuksesta vaan ok opiskelijaelämästä.Ilman hänen apuaan minun täytyisi luopua opiskelusta.
Uskaltaako siis syöksyä tuontemattomaan,mahdollisuuteen suureen rakkauteen vai pysyä tutussa ja turvallisessa vaan niin tylsässä vanhassa?
Olen odottanut jo vuosia,että exäni olisi valmis pidempään suhteeseen kanssani,mutta nyt,kun tilanne on niin pitkällä,en tiedä enää mitä tehdä?Olenko tullut liian vanhaksi ja turvallisuudenhaluiseksi?
Ja entä jos kaikki ei menekkään,niin kuin sen kuvittelin?
Vai katuisinko sitten vanhempana,etten edes yrittänyt?
Nyt asumme vihdoin samassa maassa,vaikkakin jo vuosia,olemme tavnneetkin pariin otteeseen.Joka kerta tunne on ollut sama,sydän hyppää kurkkuun,pystyn vaivoin pitämään näppini hänestä irti ja toivon voivani herätä hänen vierestään joka ikinen aamu...Mutta edellisillä kerroilla minulla on ollut tunne,ettei hän ole vielä samassa elämänvaiheessa ja olenkin jättänyt asian siihen.Eiliseen asti.Tapasimme jälleen kahden vuoden tauon jälkeen ja kipinöinti oli käsinkosketeltavaa!
Ongelmana on vain tämänhetkinen elämäntilanteeni.Olen jo vuosia pitkässä,tasapainoisessa,mutta tylsässä parisuhteessa...rakastan kyllä nykyistä avomiestäni,mutta enemmänkin parhaana kaverina kuin rakastetuna...seksiä harrastamme vain silloin tällöin,eikä sekään silloin vastaa käsityksiäni intohimoisesta suhteesta.
Varsinainen ongelma on se,että olen nykyisestä puolisostani taloudellisesti suhteellisen riippuvainen,en puhu mistään luksuksesta vaan ok opiskelijaelämästä.Ilman hänen apuaan minun täytyisi luopua opiskelusta.
Uskaltaako siis syöksyä tuontemattomaan,mahdollisuuteen suureen rakkauteen vai pysyä tutussa ja turvallisessa vaan niin tylsässä vanhassa?
Olen odottanut jo vuosia,että exäni olisi valmis pidempään suhteeseen kanssani,mutta nyt,kun tilanne on niin pitkällä,en tiedä enää mitä tehdä?Olenko tullut liian vanhaksi ja turvallisuudenhaluiseksi?
Ja entä jos kaikki ei menekkään,niin kuin sen kuvittelin?
Vai katuisinko sitten vanhempana,etten edes yrittänyt?
Vastaukset 6
Vanhimmat
jossa joku parisuhdekonsultti neuvoi, että kyllä sitä rakkautta pitää olla, että suhde pysyy kasassa..
Etkö saa sitten opintotukea?
En saa opintotukea tai mitään muitakaan tukia.Jos muuttaisin erilleen nykyisestä puolisostani,täytyisi minun mennä taas täyspäiväisesti töihin ja lopettaa opiskelu...Eli luopua niin sanotusti tulevaisuudestani...Olenko täysi egoisti,kun edes mietin moisia?
olet ja paljon muutakin, jota en viitsi edes sanoa.
egoisti. Moni on ollut pitkässäkin avioliitossa ns. järkiperustein ja usein syynä on raha. mutta uskoisin, että pohjimmiltaan kyse on pelkuruudesta. Siitä, ettei osaa eikä uskalla elää riskillä. Onhan sellainen elämä tasaisen turvallista, mutta myös eräänlaista kuljetaan läpi elämän ilman, että katsellaan maisemia.
Tiedän, koska olen itse samanlainen. Pelkään riskejä ja pelkään pettymyksiä. Monesti kuitenkin riski kannattaa.
juuri tuon halusinkin jonkun toisen suusta kuulla.
Luulen,että tänne kirjottaessani,olin jo päätökseni tehnyt,mutta halusin vain kuulla joltakulta,että se on loppujen lopuksi se oikea päätös...
Pelottaa vain toisen reaktio,en tahtoisi häntä lopullisesti menettää,parhaana kaverina.
Eron jälkeen tulen olemaan tässä vieraassa maassa hyvin yksinäinen,mutta mikä ei tapa,se kasvattaa,eikös niin..?
Mielummin elää elämänsä sillain miten olonsa tuntee kaikkein onnellisimmaksi tai jos huonosti käy toipuen pettymyksestä. kuin sillain että miettii koko ajan: mitä jos..
uskalla rakastaa :)