Hei,
Olen 30-vuotias mies ja keskiviikkona sain tietää, että vaimoni haluaakin reilun 8 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen sanoa hyvästit. Tänään muutti jo yhteisestä kodista pois. Syy: ei vain halua olla enää yhdessä, haluan olla yksin. Sen tarkempaa syytä en saanut.
Miten te muut olette päässet eron yli?
Kun kysyin tänäkin aamuna, että miten ihmeessä tämä tuli näin spontaanisesti: sä vain sormia napsauttamalla lähdet. Vastasi: "olen mä miettinyt tätä jo kauan, siksi tämä on mulle helpompaa kuin sulle". Helppoa se tuntuu tosiaan hänelle olevankin, kun vertaa minuun. Kysyin: miksi ihmeessä et sanonut mitään, että tilanne on näin paha, olisi keskustelu, mä olen aina painottanut, että asioista pitää keskustella. Oli vain pahoillaan ja sanoi, että hänen on tehtävä tämä. Kun muistelin vanhoja ja sanoin, että meillähän oli niin mukavaa, niin sain vastauksen: "niin oli, mutta ei ole enää. Haluan olla vain yksin". En ymmärrä.
Täytyy vain löytää jostain elämäniloa ja tarve jatkaa eloonsa. Nyt kaikki vaan tuntuu murtuvan käsiin…
Pakko tässä on silti jaksaa. Jos tästä vielä selviää - mitä vahvasti epäilen - niin mitali siitä hyvästä pitäisi antaa.
Olen 30-vuotias mies ja keskiviikkona sain tietää, että vaimoni haluaakin reilun 8 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen sanoa hyvästit. Tänään muutti jo yhteisestä kodista pois. Syy: ei vain halua olla enää yhdessä, haluan olla yksin. Sen tarkempaa syytä en saanut.
Miten te muut olette päässet eron yli?
Kun kysyin tänäkin aamuna, että miten ihmeessä tämä tuli näin spontaanisesti: sä vain sormia napsauttamalla lähdet. Vastasi: "olen mä miettinyt tätä jo kauan, siksi tämä on mulle helpompaa kuin sulle". Helppoa se tuntuu tosiaan hänelle olevankin, kun vertaa minuun. Kysyin: miksi ihmeessä et sanonut mitään, että tilanne on näin paha, olisi keskustelu, mä olen aina painottanut, että asioista pitää keskustella. Oli vain pahoillaan ja sanoi, että hänen on tehtävä tämä. Kun muistelin vanhoja ja sanoin, että meillähän oli niin mukavaa, niin sain vastauksen: "niin oli, mutta ei ole enää. Haluan olla vain yksin". En ymmärrä.
Täytyy vain löytää jostain elämäniloa ja tarve jatkaa eloonsa. Nyt kaikki vaan tuntuu murtuvan käsiin…
Pakko tässä on silti jaksaa. Jos tästä vielä selviää - mitä vahvasti epäilen - niin mitali siitä hyvästä pitäisi antaa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Itse en ehtinyt olemaan kumppanini kanssa kahdeksaa vuotta kuten sinä, vaan kaksi vuotta seurustelimme. Luulin olevamme onnellisia, hänkin vakuutteli minulle vielä aamulla rakkauttaan, mutta illalla kaikki olikin toisin.. hän halusi erota ja "miettiä" asioita. Hänellä oli ollut jo jonkin aikaa salasuhde, josta minä en tiennyt mitään ja minut jätettiin kuin nallit kalliolle. Hän olikin vain näytellyt rakkautta minua kohtaan loppuajasta.. hän vain oli etsinyt sopivaa ajankohtaa että kehtaisi jättää minut. Veti kännit päälle niin sitten se oli helppoa hänelle... siis sanoa päin naamaa ettei halua jatkaa..
Et sinä ap ole yksin tilanteesi kanssa!
Minun mieheni käveli 15 yhdessäolo vuoden jälkeen avioeropaperin kanssa ruokapöytään ja pyysi siihen allekirjoitustani! Selitys: En enää tunne samalla tavalla. Piste.
Puhumattomuus on paha asia, mutta toiset meistä vain eivät siihen kykene ja sitten tilanne saatta olla tämä mitä sinäkin kuvaat.
Ei siinä auta muu kuin koettaa itse parhaansa mukaan selviytyä ja ehkä hakea ulkopuolistakin apua, sillä tällainen ilman selityksiä "tyhjän päälle jääminen" ei tee hyvää tunne-elämälle eikä psyykelle muutenkaan.
Voimia sinulle ap!
nyt kuin myöhemmin. Mulla oli 14 vuotta sitten sama tilanne kun olin 30 v mutta vaimo päätti silloin jäädä. Sen jälkeen meidän välit viilenneet vuosi vuodelta enemmän. Nyt asiat ovat kääntyneet toisinpäin minä olen lähdössä koska en jaksa enää kylmää suhdetta joten laske irti kyllä niitä naisia riittää sinullekin maailmassa. Tiedän että se on vaikeaa mutta tuskin se tulee siitä paranemaan jos kerta on pitempään miettinyt. Varmaankin kohdannut toisen miehen joka on luvannut kuun taivaalta. Kannattaa kysyä.
taida kysymällä selvetä. Hänhän on sanonut syyksi vain että haluaa etäisyyttä. Luultavasti takana on kuitenkin joku toinen ihastus, jota ei tunnusta
Niinpä...täälä taas miettii lähes kohtalotoveri, että olenko kohta samassa tilanteessa. Minäkin olen ollut mieheni kanssa kahdeksan vuotta yhdessä ja nyt hän sitten pohtii, että haluaako jatkaa kanssani suhdetta vai ei. Yli kuukauden hän on tätä jo pohtinut ja olo on nin rikki. Sanoi miettivänsä, että tämä voi joko olla hänen elämänsä paras tai huonoin ratkaisu?
Syyksi hän sanoo: "En rakasta sinua enää samalla tavalla, vaan rakkaus on muuttunut enemmän välittäväksi, enkä haluaisi sinulle mitään pahaa jne"
Mitähän tähänkin sanoisi? Ja minä kun luulin, että meillä oli kaikki hyvin...
Siis kuulosti ihan kuin minä oisin kirjoittanut tuon..Me ollaan oltu 10v yhdessä ja koettu monenmoista.Nyt mies sanoi haluavansa eron.Syynä myös ettei enää rakasta,välittää kyllä kamalan paljon ja olisin aina hänelle todella tärkeä..Myös minä luulin että kaikki olisi hyvin.. Meillä "miettiminen" alkoi n viikko sitten ja mäkin olen aivan hajalla!!
minullakin. 4kk sitten mieheni sanoi minulle yllättäen 15v jälkeen ihan samoin sanoin, kuin sinunkin siippasi. Parin päivän päästä hän jäi vahigossa kiinni uudesta suhteestaan. Kertoessaan erohaluistaan painotti vielä, ettei ole kolmansia osapuolia ja että hän vain haluaa elää yksin. Joo, tosiaan , yksin... Etsin asunnon ja muutin niin pian kuin pystyin. Hajosin täysin, olin pari viikkoa sairiksella. En kertakaikkiaan pystynyt olemaan töissä. Sain lääkkeitä ja sen jälkeen olen itkenyt ja piinannut ystäviäni. Ilman ihania ystäviäni en olisi tässä nyt. En ole vielä selvinnyt tästä erosta, mutta teen parhaani. Päivä kerrallaan, muuhun ei pysty. En tule koskaan varmaan tajuamaan tapahtunutta, mutta elämä vaan jatkuu siitä huolimatta.
Tiedän täsmälleen miltä sinusta tällä hetkellä tuntuu, mutta neuvoksi voin vain antaa, että ala vaan heti järjestelemään omaa elämääsi. Heti, koska ennenkuin kaikki on järjestyksessä ei pääse kunnolla käsittelemään asiaa. Olosi on nyt kauhea eikä se, että sanoo ajan parantavan auta yhtään. Se on vain niin. Voin sanoa, että nyt neljän kk jälkeen en ainakaan itke joka päivä. Vaikeaa on, sen voin sanoa ja minun piti ainakin lopettaa kokonaan yhteydenpito exään, koska hajosin joka kerta kun oltiin yhteydessä. Näin on helpompaa. Halusin hoitaa kaikki ositus ym systeemit heti samantien.
Tulet käymään kaikki tunteet vielä läpi ja tee se kaikessa rauhassa. Ajattelen itsekin, että annan itselleni aikaa ja paljon tähän. Haluan tulla kokonaiseksi ja selvitä täysin tästä vielä jonain päivänä.
Voimia sinulle ja hae apua kavereista tai sisaruksista tai vanhemmista tai ihan mistä vaan. Älä jää yksin miettimään.
Vastaan nyt tähän viimeiseen viestiin, mutta samalla haluan kiittää teitä kaikki vastanneita hienoista viesteistä.
Kun muistelin vaimolleni vanhoja ja sanoin, että meillähän oli niin mukavaa, niin sain vastauksen: "niin oli, mutta ei ole enää. Haluan olla vain yksin". En ymmärrä. Onhan kesästä saakka ollut vaimolla vaikeuksia, mutta en tajunnut, että tilanne on näin paha.
Olen pyytänyt apua tuskaani niin Jumalalta kuin Saatanalta, mutta nähtävästi en ole heidän suosiossaan... Ottaa tämä niin koville, eilen otti ihan rinnasta, vaikka olen näin nuori ja liikun 5 krt viikossa.
Kaverit ovat pyydelleet käymään luonaan/ulkona syömässä tjs., mutta en kykene vielä sellaiseen. En pysty puhumaan asiasta edes puhelimessa murtumatta. Myös työt ja harrastukset on terapiaa. Yksin en voi olla tuolla meidän yhteisessä asunnossa. Kai se täytyy tulla töiksi myös viikonlopuksi.
Sanoin myös, joku jibbo sulla on tässä takana, sä et kerro mulle kaikkea, sillä tämä kaikki käy liian vaivattomasti ja helposti sulla. Ei ole kuulemma mitään. Sanoi:"jos mulla olisi joku mies, niin tämä olisi niin paljon helpompaa tehdä".
Jotain mä tein väärin, en antanut tarpeeksi rakkautta, oltiin liian kaveripohjalla. Kadun kyllä. En tiedä. Katumus, viha, suru ja suuri pettymys. Siinä mielentilat.
Sanoin eilen, että mä tekisin mitä tahansa, jotta sä olisit minun kanssa. Jos mä pystyisin palaamaan ajassa taaksepäin, mä tekisin sen ja korjaisin vikani.
Yhteinen talo menee myyntiin, samalla romuttuu niin moni unelma. "...ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii... ...ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin..."
Olet selvästi tunne ihminen, niin minäkin.
Minulle on myös tulossa ero. Miehellä on varmasti toinenen, vaikka sanoo toista. Ei ole kertaakaan koskenut minuun yli 2 kuukauteen. Tosin perjantaina vei minut syömään ulos, varmaan säälistä. Tänään on syntymäpäiväni, pojat jotka jo asuvat kotoa pois tulevat syömään odotan niitä innolla minulla on niitä niin ikävä.
Minun elämäni on vain rikki, onneksi on noi lapset pojat ja tyttö joka asuu vielä kotona.
Maanantaina menen lääkäriin, pyydän lähetettä mammografiaan rinta on ollut kipeä viime kesästä lähtien, tämä tästä vielä puuttuu rintasyöpä jos on. Miten minä rikki oleva ihminen pystyn vielä kestämään jo minulla olisi diagnoosi rintasyöpä.
Ei olisi ihme niin tressaantunut olen ollut, minulla on niin ikävä tätä miestä, hän on minun elämäni mies ollut ja häntä vielä rakastan vaikkakin hän ei enään minua.
Ota sinäkin katse tulevaan niin minäkin aion, ja yritä nousta sieltä entistä ehonpana, niin minäkin aion. Sexin puute vaivaa minua, olen aina pitänyt nimittäin siitä mietinkin pitäisikö tässä ottaa yhden illan juttu lähisuunitelmaksi olisko minusta sellaiseen tuntuu vieraalta.
Sinä pärjäät kyllä niin minkin.
Sillä on melko varmasti uusi kierroksessa, ei naiset kerro sitä sillä hetkellä vaan "haluavat tilaa miettiä" hei haloo!! Kriisi on naiselle sitä ettei halua panostaa avioliittoonsa vaan juoksee ensimmäisen sopivan "ihanuuden" matkaan, joka on yleensä (ei kuitenkaan aina)eronnut mies joka haluaa itse jätettynä jakaa onnettomuuttaan eteenpäin..
no tsemppiä..tiedän miten paskalta se tuntuu ja ole siitä varma että et tervehdy vuodessa hyvä jos kahdessa, minulla on nyt reiluvuosi takana ja töitä on vielä tehtävänä..
Tekisin mitä tahansa jos saisin elämästäni 10 sekuntia takaisin. Sen aikana tein jotain sellaista jota kadun loppuelämäni, tartuin vaimoani käsistä niin että hänelle tuli mustelmia.Haluni oli saada hänet kuuntelemaan ja hän käänsi selkänsä, menetin kontrollin ja sen kanssa minun pitää elää loppuelämäni. Kaikki alkoi viime syksynä jolloin vaimoni kertoi että ei ole onnellinen kanssani 8v avioliiton jälkeen, ja että hän oli kokenut tätä jo yli 6kk mutta ei ollut pystynyt sanomaan minulle sitä. Olin todella ihmeissäni kun hän ei halunnut hakea apua ehdotuksestani. Ne asiat jotka häntä oli vaivannut minussa kuten asenne muutokseni, pystyin muuttamaan kun sain palautetta käytösmallistani jota en itse nähnyt.(Hän oli saanut tukea esimieheltään, johon oli myös ihastunut) Vaimoni sanoikin sen jälkeen että katsotaan nyt ajan kanssa ei erota vielä, muttei haeta apuakaan. Se joka päiväinen tunne eristäytyneisyys ja henkinen etäisyys jota elin kotona yli 3kk sattui päivittäin. Kun kysyin hänen tunteistaan minuun hän vastasi että sehän on itsestään selvää kun olemme naimisissa ei niitä tarvitse ääneen sanoa. Suurin virheeni oli ns seurata häntä ja lopettaa omista tunteistani puhumisen. Tämä kaikki päättyi siis viime la minun väkivaltaiseen reaktiooni, aviero hakemukset ovat postissa, talo laitetaan myyntiin ja menetän oikeuteni poikani joka päivisestä elämästä. Ainoastaan minä olen syyllinen tekooni ja toivon että jonain päivänä voin antaa itselleni anteeksi sen että epäonnistuin elämäni tärkeimmässä suhteessa, ja toivon ja rukoilen ettei 4v poikani vihaa minua. Juuri nyt tuntuu etten jaksa elää, enkä selviä tästä.
Kamalaa ja toisaalta helpottavaa etten ole ainoa jolle näin kävi.
Itse ollut 5v yhdessä, neljä siitä aviossa. Suhde ei ikinä ollut helppo mutta kuvittelin että rakastetaan molemmat niin kovaa että ollaan silti ikuisesti yhdessä. Aivan varoittamatta mies häipyi pari viikkoa sitten viikoksi pois kotoa. Epätoivoisiin ja hämmentyneisiin viesteihin sain vaan vastauksia kuten en halua erota ja ota nyt kulta rauhassa. Tuli kotiin ja pamautti:En ole vuoteen enää rakastanut sinua "sillä tavalla" ja haluan erota. Koko asia oli mieletön shokki koska herra vielä samana päivänäkin kun extempore reissulleen lähti muisti vannoa rakkauttaan ja olla ylettömän hellä. Pari päivää myöhemmin jäi kiinni kun alkoi uusi nainen soitella kännipäissään. Oli kuulemma törmännyt naiseen baarissa sinä päivänä kun häipyi ja ollut siitä asti hänen luonaan;"kun meillä oli niin hauskaa". Kertoi vielä että nainen on kaikkea sitä mitä on aina halunnut. Mitä minä sitten olin? Ja tämä ihminen väittää vieläkin rakastavansa minua ja että haluaisi olla ystäväni ikuisestì? Selässäni on noin 500 puukkoa ja jokainen sattuu uskomattomasti.
En ymmärrä miten tästä pitäisi jatkaa elämää? Mies lähti jo uuden naisensa luo ja minä itken kotona. Kyyneleet ei tunnu loppuvan ollenkaan. Kestänyt jotenkin viimeisen viikon rauhoittavien ja ystävien avulla. Nyt pitäisi hakea asuntoa, käydä koulua, etsiä töitä ja vaikka mitä. En ymmärrä miten sen tekisin kun kaikki energiani menee siihen etten ryömi pieneen koloon ja jää sinne loppuiäksi. Kiitos teille jotka olette tänne kirjoittaneet, ihanaa tietää että valoa on tunnelin päässä se on vain niin kovin vaikeaa ymmärtää tällä hetkellä.
Automaattinen reaktioni olisi mennä mieheni luo lohdutettavaksi kun sattuu, sitten tajuan että ei se enää minun mieheni olekkaan ja joku muu on jo siellä kainalossakin.
Elämä on?
Tosin olen sillä tavalla eri tilanteessa, että emme olleet naimisissa vaan avoliitossa. Seurustelusuhde oli myös lyhyempi.
Lähdin tämän nykyisen ex:n mukaan toisesta suhteesta , joka oli pitkien pitkien keskustelujen mukaan kumminkinpuolinen "sisaruussuhde", välitimme toisistamme mutta emme rakastaneet. Emme jääneet katkeriksi erosta ja aiempi ex-mieheni oli onnellinen puolestani kun löysin tämän uuden miehen.
Heittäydyin suhteeseen täysin, jätin kaiken aiemman taakse ja olin varma, että tämä on SE mies minulle. Mies väitti samaa tuntevansa minua kohtaan. Asuin muulla paikkakunnalla ja n.vuosi sitten otin ja muutin mieheni luo asumaan. Ystävät jäivät edelliselle paikkakunnalle kuten hyvä työ jne.
Nyt vuoden jälkeen mies sanoi, ettei halua olla enää kanssani. Olemme liian erilaiset ja minä negatiivinen. Tiedän, että olenkin pessimisti, se on tapani selviytyä elämästä. En tässä ala selvittämään mistä se johtuu, mutta lapsuuteni jne. on ollut kodinulkopuolisista asioista johtuen melko ikävä. Olen kasvattanut kuoren.
Tämä on sikäli melko "huvittava" syy, että olen tuntenut olevani kerrankin onnellinen ja iloinen ollessani tämän mieheni kanssa. Rakastan häntä edelleen aivan yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin tavatatessamme. Suunnittelin koko ajan naimisiin menoa jne.
Mies on kuulema tuntenut eron tulevan jo kesästä lähtien. Miksi hän ei ole puhunut mitään? Ei osannut tuohon vastata kun kysyin...Eikä mitään muutakaan syytä antaa kuin nuo edellä mainitut. Kun sanoin, ettei ne ole mielestäni tarpeeksi isoja syitä elämän pilaamiseen, hän vain vastasi että ehkä ei nyt, mutta niistä tulee sellaisia tulevaisuudessa. Minä en käsitä.
Puolitoistakuukautta olen nyt asunut yksikseni eikä olo ole yhtään parempi. Tapaamme kaiken lisäksi tämän miehen kanssa joka viikko. Tapaamisista johtuen en varmaankaan ole vielä täysin sisäistänyt eroa, koska välillä tulee hirveitä "tajuamiskohtauksia" että tämä oli muuten nyt tässä. Itken niin, että oksennan.
Vanhempani sanovat, että "unohda koko mies. Elä ole sen kanssa enää missään tekemisissä. On niitä muitakin, etsit uuden." En ole niin kylmä ja kyyninen, että voin tuosta vain unohtaa ja siirtyä uuteen. Tämä on todella ahdistavaa aikaa.
Olen itse menossa käymään lääkärissä hakemassa lähetteen mielenterveystoimistoon. Sieltä tosin ei varmasti tässä pohjoisen kaupungissa saa kuin reseptin lääkkeisiin, joita en halua. Haluaisin saada terapiaa puhumismuodossa. JOtenkin en jaksa uskoa, että sitä tulen saamaan, mutta käyn kuitenkin koittamassa josko sekin ihme vielä nähtäisiin.
Suosittelen myös aloittjalle terapeuttia, jos näyttää ettei ala olo paraneen tai et ymmärrä miksi näin kävi. Jos ei muuta niin saat purkaa sydäntäsi jolleki ihan ulkopuoliselle ihmiselle. Hän voi myös esittää kysymyksiä joiden avulla saat asiat itselle selviksi. Tätä minä ainakin toivon omalle kohdallenikin.
Voimia kaikille meille jätetyiksi tulleille. Ei alkanut vuosi kohdallamme hyvin, mutta ehkä se tästä paranee...jollain lailla.
että erotilanteessa aina sanotaan,että mitään kolmatta osapuolta ei tähän liity,koska sitä ei halua loukata toista suotta sillä tiedolla.
ainakin enemmän, että sain tietää todellisuuden vasta valeen jälkeen. Meni turhan kauan täydessä ihmetyksessä eikä enää tiennyt mikä tässä elämässä on totta mikä valetta. Minusta rehellisyys on reiluinta myös jätetyn kannalta. Lopputulema on kuitenkin sama tuska ja pohja pois elämästä.
En osaa muuta neuvoa antaa kuin,että koita selvitä päivä kerrallaan..Niin minä olen yrittänyt tehdä kun mieheni jätti minut viime keväänä 26 yhteisen vuoden jälkeen löydettyään itselleen nuoremman naisen.. se kyllä kolautti itsetuntoa.. Nyt jo elän toivossa,että ehkä minäkin vielä löydän sen jonkun..
mies sanoi Tapaninpäivän aamuna, seon ero nyt ja läksi. On vielä lapsia. Iso omkt ym, ym. Yhteis eloa 10 v. takana- ei toivu hetkessä nyt, ei ole sanoja. On vain rutiinit, automaattinen suoriutuminen aamusta iltaan. raahauduin tänne.
Et usko kuinka moni on kokenut saman,lohduttavaa on se että jokainen siitä on selvinnyt hengissä.
Olen 99% varma että vaimollasi on uusi ihastus ja rakkaus on sumentanut hänestä sinun tuntemasi ihmisen pois.
Rakastunut ihminen käyttäytyy arvaamattomasti,ei tunne mitään vanhoista tunteistaan.
Muistan kun minulle kävi samoin,kun lopulta tiesin hyvästeleväni rakkaani viimeistä kertaa oli pala kurkussani ja toivoin,rukoilin että hän muuttaisi vielä viime hetkellä mielensä,eihän hän voi oikeasti minulle tehdä tätä näiden yhteisten vuosien jälkeen.
Halasimme ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa elämään,yritin pidätellä itkuani kun katsoin hänen loittonevaa selkäänsä.
Jäin naulittuna tuijottamaan hänen menoaan ja kun kauempaa katsoin hänen kasvojaan huomasin surukseni hänen naamansa olevan hymyilevä ja innokas kun hän kiirehti eteenpäin...ja niinhän se asia varmistuikin myöhemmin että matka johti kiiruusti uuden rakkaan syliin ilmoittamaan että nyt se on sitten tehty,saamme olla yhdessä.
Jäljelle jäi syvä suru ja kaipaus,samalla katkera viha ja pettymys.
Voin kertoa että siitä erosta selviäminen oli elämäni suurin koettelemus.
Vanhat ystävät muistuttivat tuon tuostakin tahattomasti ihmisestä joka särki sieluni.
Oikeastaan minun selviytymiseni alkoi kun päätin muuttua,hain uusia kaveri suhteita jotka eivät tienneet menneisyydestäni,etsin uusia harrasteita ja muutin arkirutiinit erillaisiksi.
Pikku hiljaa kaiken uuden elämän vaiheen keskellä aloin unohtamaan tuon ihmisen olemassa olon,vuosia se kesti mutta selvisin.
Ohjeeni onkin että jos haluat selvitä erostasi,älä jää samoihin kuvioihin pyörimään,etsi uutta,kokeile uutta ja yritä saada itsellesi muuta ajateltavaa vaikka toinen duuni lisäksi,aika on ainoa parantava voima.
Mieheni ilmotti kesällä haluavansa avioeron. Hän ei ole kuulema onnellinen minun kanssasi. Olemme olleet naimisissa 17 vuotta. Äitini kuoli myös viime kesänä äkillisesti, joten tässä on nyt kaksi suurta surua käsiteltävänä. Loppujen lopuksi paljastui kuitenkin toinen nainen sieltä eroajatusten takaa. Tuska on suuri, mutta haluan uskoa, että tällä kaikella on merkitys. Paha saa aina palkkansa. Luota tulevaisuuteen, niin minunkin ystävät sanovat, vaikka minun avioeroprosessini on vielä kesken!
Mut jätti vaimon äiti että revi siitä huumoria ja vielä tekstarilla.Aina siellä on joku kolmas on jos ero on noin helppoa.Muuten et paljoa menetä jos nainen lähtee noin helposti.
siksi, ettei katso enää olevansa toisen arvoinen,koska aiheuttaa vaan pahaa mieltä, on jatkuvasti kiukkuinen ja tyytymätön, pahoinvoiva, vaikka toinen tekisi mitä.Jos kaikesta tulee vain riita ja tappelu, rahat on loppu, ja asuu vieraan ihmisen kanssa yli 20v. jälkeen.Onko se väärin?
Olemme 53-vuotiaita ja olleet yhdessä 30 vuotta, josta 27 vuotta naimisissa.
Viime sunnuntaina klo 9:45 mies halusi keskustella tilanteestamme ja kun ehdin jo olla asiasta innostunut, hän kertoi että aikoo muuttaa pois yhteisestä kodistamme. Juuri noin hän sanoi, ei puhunut erosta. Hän haluaa vain olla yksin ja kolmatta osapuolta ei ole. Hän haluaa olla kanssani ystävä ja minä saan jäädä pojan kanssa (21 v.) pariksi vuodeksi asumaan ihanaan kotiimme, jonka sisustaminen on ollut meille yhteinen juttu. Hän muuttaa lähelle asumaan ja saan jopa lainata hänen autoaan, jos haluan mennä mökillemme. Minussa ei kuulemma ole mitään vikaa eikä syytä, mutta hänen elämänsä on niin stressaavaa että hän ei jaksa enää vaan haluaa olla aivan yksin.
Totuus on, että meidän kummankin elämä on ollut viimeisen pari vuotta tosi stressaavaa (tyttären vaikea avioero ja oikeuskäsittelyt, appiukon ja anopin talonmyyntipuuhien ja muuton järjestely, appiukon vaikea masennus, anopin lonkkasairaudet, mieheni johtajan työhön kuuluvat stressaavat henkilöstöasiat ja päätökset sekä omistajien tulosvaatimukset, minun ongelmani omalla työpaikallani...).
Koska ympärillämme on ollut niin paljon ulkopuolista stressinaihetta, olemme molemmat olleet aika väsyneitä ja mikään ei ole oikein huvittanut. Oletin siksi ja ehdin keskustelun aluksi sanoakin, että kun nuo suurimmat stressitekijät alkavat helpottaa, meidän pitää ottaa enemmän yhteistä aikaa.
Joskus saan ehkä tietää mikä on OIKEA syy tähän hylkäämiseen.
Asia on minulle niin suuri järkytys, että en ymmärrä miten voin selvitä hengissä. En ole koskaan voinut kuvitella, että meille kävisi näin. 25-vuotishääpäivämme kunniaksi hänen aloitteestaan ostimme jopa uudet sormukset ja hän vielä kesällä kommentoi, että kanssani on mukava vanheta. Ja monia muita kommentteja ja tulevaisuuden suunnitelmia on ollut viimeisen vuoden aikana, mm. mökkiremontin suunnittelu.
Voiko 30 vuotta pyyhkäistä pois näin ja vielä kertoa asiasta kuin sanoisi vaikka jotain niin arkipäiväistä kuin: "Maito on loppu".
Hän asuu vielä kanssani, mutta pelkään sitä päivää kun hän oikeasti lähtee. Nyt olen itkenyt ja ollut melkein syömättä 3 päivää enkä ole jaksanut mennä edes kuntosalille, jossa käyn yleensä 4 kertaa viikossa. Pelkään, etten voi olla siellä itkemättä.
Voisiko joku meikäläisen kaliiberia oleva kertoa miten selviän. Maanantaina pitäisi mennä töihin, mutta kun tämä itku ei lopu koskaan!
Mene maanantaina töihin, itkettää tai ei. Olen pahoillani ja surullinen puolestasi, olet kokenut todella kovan järkytyksen.
En ole kokenut samaa kuin sinä, mutta neuvoni on silti, että yritä elää normaalien arkirutiinien mukaan. Hae myös keskusteluapua itsellesi ja juttele ystäviesi kanssa. Älä tee mitään hätiköityä, anna ajan kulua, hoida ja helli itseäsi niin hyvin kuin pystyt.