Heijsan! Tässä foorumissa kysellään, nappaako vai eikö, onko luomu parempi, kirjoitetaan ihannelistaa ym.ym, mut nyt: Te kaikki n. 3-kymppiset vapaat "ihannenaiset ja -miehetkin", haikailetteko te vielä parisuhteen perään? Mä olen kait jo luovuttamassa - olen omillani toimeentuleva, en kuitenkaan uraohjus, tavallisen näköinen ja kokoinen, pari avoliittoa kokenut, ailahtelevantasapainoinen nainen.... En enää jaksa tai viitsi nähdä vaivaa että tutustuisin uusiin ihmisiin (=miehiin), varsinkaan baareissa, syy lienee siinä, että kundien läpitunkeva imartelu tuntuu niiiin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä, toki otan vastaan huomion hetkellisenä tai lasillisen, kun olisi ilmeisesti epäkohteliasta kieltäytyä, vai kuinka? Kaupungilla liikkuessa vastaanotan paljon hymyileviä katseita, vastaankin ohimenevään hymyyn hymyllä ja harrastuksien parissa olen jotenkin niin ujo ja arka että välttelen kontakteja esim salilla ei ole rohkeutta tutustua mukavalta vaikuttaviin kavereihin, tervehdin kyllä mutta jostain syystä pidän välimatkaa enkä anna tilasuutta jutella pitkään.... Miten te muut vapaat suhtaudutte parisuhteeseen, jos sitä vielä tavoittelette tai jos ette miten olette päätynyt siihen ajatukseen?
vapaat 3-kymppiset
kommentoikaa
151849
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
No kieltämättä tämän ikäisenä sitä tietää jo yhtä sun toista miehistä, eikä kävele enää niin "vaaleanpunaisten lasien" kanssa ympäriinsä.
Tuttuja piirteitä ovat yhtä hyvin miesten narsismi kuin sairaalloinen narinakin...
Ts. EI todellakaan monesti ns. "nappaa". Nuoret jätkät haluavat ensi sijaisesti vain seksiä, eivätkä uskalla sitoutua mihinkään, vanhemmilla on jo omat ärsyttävät pinttyneet tapansa ja "eronneet ja karanneet" eivät sitten taas "sattuneestä syystä" pahemmin kiinnosta!
Itsellä ikää kolkyt ja risat, miesten metkut koettu ja nyt omat pinttyneet tavat. Tuntuu niin että miesmarkkinoilla pyöriin sellaiset miehet jotka ovat kotona kyllästyneet kylmiin ja/tai kyynisiin vaimoihin tai muuten vaan pitää päästä omasta kotoa huilaamaan sinkkunaisen nurkkiin lämmintä petiä eiku pesää hakemaan ;) Eipä siis kiinnosta, kun pitää yllä omaa hankittua elämää, jot' en itse ihan kyynisty :)
Jep. Mieluummin yksin kuin "kädet paskassa"!
...realismia:
Jos tuntisin edes yhdenkin ikäiseni, nuoremman tai hieman vanhemman parin, jolla on parisuhde johon voisi olla tyytyväinen, voisin ehkä vielä haaveilla parisuhteesta johon voisin olla tyytyväinen. Nykyään ihmisillä vain tuntuu olevan niin suuria ongelmia suhteissaan, ettei oikein kiinnosta koko parisuhde. En minä usko, että minä olisin kumppanini kanssa se poikkeus, jonka parisuhde olisi jotain muuta kuin ainaista itkua ja sietämistä.
No itseasiassa olen tuota samaan miettinyt, en tunne lähipiirissäni yhtään yli kolmikymppistä pariskuntaa, jotka ei ongelmien tullessa osaa, kykene, halua selvitellä niitä pariskuntana vaan äijät lähtee omille teille ja jättää pahimmillaan vaimon lasten kanssa selviytymään karua arkea :(. En ny sitten moralisoi ketään, kukin tyylillään - mäkin laitoin lusikat jakoon vuosi sitten, kun mies haukkui mua vaan tein mitä vaan (narsistinen luonne hänellä), joten kylmenen ja itsetuntokin siinä oli koetuksella. Nyt olen tyytyväinen eropäätökseen ja onneksi liittoomme ei siunautunut lapsia.
Mahtaisiko se ongelmien kertyminen parisuhteissa epärealistisista tavoitteista. Mä en ymmärrä kun joillain on tavoitteena kokea kaikki mahdollinen ja nopeassa ajassa, niin sinkkuna kuin parisuhteessa. Se voi tietysti olla kateuttakin että jos yksi pariskunta hommaa uuden auton niin meilläkin pitää se olla, samoin toinen pariskunta reissaa 2krt vuodessa etelään niin sama juttu, kuin myös rivari ja sitten kun sitä eläimellistä seksiäkin pitäisi vielä jaksaa vielä edellisten haaveitten aiheuttamien ylitöiden jälkeen. Ei ainakaan minusta ole noiden kaikkien toteuttajaksi samaan aikaan.
Siis mun mielestä ihmiset ei tajua rajojaan nykyään. Mä tiedän sen että haaveita pitää olla ja niitä toteuttaakin, mutta kohtuudella. Sitten jälkeenpäin huomaa että kaikkea on koettu ja kivaa ollu, mutta onnea on ole kuitenkaa kokenut ja monet kokemukset olisi kannattanut jättää kokematta.
Kyllähän sitä parisuhdetta vielä 35v:kin tavoittelee vaikka se vaikeampaa kaiken aikaa onkin. Jotenkin se naisiin tutustuminen vaan on niin vaikeaa juuri tuosta syystä kun ei viitsisi aina aloittaa imartelulla, koska sitä tämä ikäryhmä on varmaan kuullut ihan tarpeeksi ja tietävät miksi sitä viljellään. Jotkin tietysti sitä kaipaavat vaikka sen mielistelyksi lopulta myöntävät.
Mä käyn baareissa lähinnä just sen takia että tutustuisin uusiin ihmisiin, mutta en koskaan mene puhelinnumeron pyytämistä pidemmälle. Harrastuksien parissa, lähinnä salilla tulee naisten kanssa sana tai pari vaihdettua, mutta siellä kukaan ei taida haluta mokata, eli sellaista teennäistä sanojen vaihtoa vaan, vähän kuin töissä. Lenkkipolulla ei uskalla juttua aloittaa, raiskariksi vielä luulisivat.
Aitoa keskustelua ja seurassa viihtymistä on kyllä nykyään todella vaikea etsiä, seksiä ja sähläämistä taas on baarit ja yökerhot pullollaan, no tänks.
Olet siis 3-kymppinen ja jo luovuttamassa? Ja takana on jo kaksi avioliittoa? Ja vielä sanot olevasi ailahtelevainen.
Mitä oikein haet? Et enää "jaksa tai viitsi nähdä vaivaa". Toisaalta olet kyllästynyt imarteluun mutta toisaalta selvästi haet sitä.
Minä sanoisin, että lähetät aika pahoja signaaleja. Itse en uskaltaisi ryhtyä parisuhteeseen henkilön kanssa, joka ei ole "jaksanut" olla avioliitossa ja jo 30 vuotiaana on väsynyt jo kahteen liittoon.
Minäpä olenkin "varattu". Silti haikailen parisuhteen perään. En silti ihan heppoisin perustein tuota nykyistä avioliittoa menisi lopettamaan - tiedä vaikka siitä huonosta avioliitostakin vielä saisi "parisuhteen".
Aloittaja kirjoitti kyllä avo- eikä avioliitoista.
Miksi ihmeessä kolmekymppisenä pitäisi heittää kirves kaivoon?! Tässä iässähän kaikki käy vain paljon helpommaksi: on kokemuksia erilaisista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestään ihmisten kanssa, on seksuaalisesti itsevarmempi, alkaa tajuta (ainakin hetkittäin), mitä voisi elämässään haluta ja mitä ehkä ei. Lisäksi on tod.näk. saanut oppia itsestään myös niitä nurjia puolia ex-parisuhteissa, joten on itsetuntemus on voinut lisääntyä ja se saattaa vaikuttaa niin, ettei aikakaan samoja virheitä toistaisi uudessa suhteessa.
Itse olen nyt 29 v. nainen, eronnut pitkästä suhteesta vajaa vuosi sitten, eikä yhtään hirvitä, että jääkö sitä yksin tai löytääkö jonkun. Mielestäni on ihan hyvä tutkia joskus menneitäkin ennen kuin säntää uuteen suuntaan, ehkä odottaa, että ne syvimmät haavat hieman umpeutuvat. Aivan levollinen mieli on siis itselläni asian suhteen. Voi tosin johtua siitäkin, että biologinen kelloni ei ole koskaan tikittänyt eli se on kait ollutkin aina rikki:)
Ja varsin totta on se, että ihmissuhteen rakentaminen (jo tutustuminen) vaatii aina sen, että jaksaa ja viitsii kaikenlaista. Jos haluu saada on pakko antaa:)
Tuskin tiedät mitä miehiltä haluat, ja olispa tylsää olla taas yksi "koekappale" joka ei ollutkaan se täydellinen kumppani. Taidat lisäksi ajatella, että voit vaihtaa uuteen milloin haluat.
Moi kommentoikaa!
Olen vasta parikymppinen nainen enkä voi sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu. Voin kuitenkin sanoa että tiedän mitä tarkoitat... Olen jo nyt niin kyllästynyt baaritouhuihin ja siihen miesten pillun vonkaamiseen ravintolailtojen pikkutunneilla, että joo... En ole toivosta luopunut miesten suhteen, mutta ei tämä hyvältäkään näytä!
...ja kyllä vielä mielelläni tapaisin elämäni miehen (johon haluaisin ensin tutustua ihan rauhassa)...
Musta tuntuu, että aina kun tapaan jonku josta kiinnostun, niin käy sitten ilmi joku este. Niin kuin esimerkiksi että vähän ajan päästä käykin ilmi että mies onkin jo varattu (ei naimisissa - onneksi).
Mistä tietää jos on bongannut kunnollisen sinkun tai ei? Ensikysymälläkö? Mutta mun mielestä tämä on aika nolo tapa aloittaa tutustuminen.
Miksi varatut miehet eivät oivalla käyttää "me" sanaa omasta elämästään - niin varoittaisivat ajoissa, enkä kiinnostuisi! Voihan illan viettää kepeästi yhdessä kuitenkin (eli tanssia, flirttailla ja keskustella - tekee hyvää molempien itsekuvalle mutta tietäisi alusta alkaen että potentiaalia muuhun ei ole.
Minusta on 33-vuotiaana tullut liian varovainen, olen jo pidempään tarkoituksella välttänyt kaikkia tilanteita joissa voisin törmätä miehiin. Toisin sanoen olen lopettanut baareissa käymisen (ja eipä sitä muualla kaksijalkaisiin tuttavuutta tule tehtyäkään, ei mulla ainakaan ole taroeeksi rohkeutta alkaa puhumaan kiinnostavalle tyypille esim. kassajonossa) ja yritän totuttautua ajatukseen että ehkä tämä mun elämä vain menee näin, en koskaan löydä vierelleni miestä joka siinä myös pysyy:) Mulla nääs on ollut harvinaisen mukava tuuri törmätä tyyppeihin jotka häviävät elämästäni kuin tuhka tuuleen. Ei viitsitä ilmoittaa kun ei kiinnostakaan tarpeeksi tapailla....Eli ei hallita alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Sitoutumiskammoisia miehiä on baarit pullollaan ja ihmettelen vain että mistähän mä löytäisin kumppanin....
kuin sulla.