Mua askarruttaa parisuhteeni. Mä olen 27v. ja jätkäkaveri 26v. Seukattu ollaan 8 kk:tta. Molemmat ollaan työttömiä. Mulla on ammatti, jätkäkaverilla ei ees sitä, joten voitte kuvitella , että rahasta on tiukkaa... Emme asu yhdessä.
Taloudellinen tilanteemme huolestuttaa minua nyt sekä tulevaisuudessa. Tässä alkaa kuitenki oleen jo "siinä iässä", että olisi korkea aika vakiinnuttaa elämä. Näyttää ettei hänellä ole mitään aikomustakaan suorittaa mitään ammattia itselleen saati hakeutua työelämään, itse sentään yritän työllistyä.
Aika on-offia on ollut ja vaikeita riitoja. Puolitoista kuukautta uudestaan yrittämisestä menee hyvin ja sitten taas riidat alkaa.. Jätkäkaveri on kamalan, jopa sairaalloisen (?) omistushaluinen ja mustasukkainen minusta.
En ole saanut koko seurusteluaikana oikein omaa rauhaa, olla yksikseni ja omien ajatusteni kanssa. Jätkäkaverini haluaisi KOKO AJAN OLLA minun kanssani!! Välillä menee ihan hyvin, kun en pyristele vastaan, mutta ennemmin tai myöhemmin saan tarpeekseni ja sanon suorat sanat ja siitäkös riita syntyy.
Viimeksikin, kun otin asian puheeksi, jätkäkaveri heti sanoi, että "jaa, haluat olla siis yksin, eikö se ole sitten sama erota?!" Sanoin ettei se sitä tarkoita, vaan mä tarviin omaa aikaa. Niin hän sanoi, että "joo, saat päivän". Eihän se riitä mihinkään!! Nytkin oltiin melkein kuukausi oltu kuin paita ja perse, koko ajan yhessä.
Tuntuu et tukahdun, hän ei osaa olla päivääkään ilman minua ja vaikka olen tuhat kertaa asiasta sanonut, että lopettaisi sen pommittamisen, silloin kun ollaan erillään, niin ei mene perille!! Koko ajan kyselee "missä kulta olet, mitä teet, soita mulle, mulla on tärkeetä asiaa". V*tut, että soitanki, kun se "tärkeä asia" on yleensä vain se, että hänellä on ikävä ja haluu mun kainaloon (toisinaan anookin, että saako hän jo tulla mun luo) jne.
Yhdessä ollessakin ärsyttää, että hän kattoo vierestä kaikki mesekeskustelut ja jos tekstailen jonku kanssa, kyselee kenen kanssa ja mitä. Tuntuu , että olen koko ajan "valvovan silmän alla" ja silloinkin, kun kerron tekstiviestin sisällön ja henkilön niin hän ei usko vaan sanoo, että "kuitenkin jonku miehen kans sovitte treffeistä" tms. yhtä loukkaavaa. Olen eräisenki kerran sanonut, että mua sapettaa hänen ainaiset turhat epäilynsä, mutta hän aina väittää vitsailleensa vain.. :( Tiedän kyllä ettei se ole vitsailua.
Tiedän, että hän pelkää ylikaiken menettävänsä minut ja siksi (?) ilmeisesti noin käyttäytyy, mutta miksi ei voi kunnioittaa toista sen vertaa, että antaisi omaa tilaa?!? Pelkkä puhuminen ei enää auta, mitä muuta voin enää tehdä kuin erota?? En jaksa enää yrittää, tää on jo aika mones kerta, kun olen uuden mahdollisuuden antanut. Aina hän vakuuttelee parantavansa tapansa, mutta aika heikolta näyttää.
Taloudellinen tilanteemme huolestuttaa minua nyt sekä tulevaisuudessa. Tässä alkaa kuitenki oleen jo "siinä iässä", että olisi korkea aika vakiinnuttaa elämä. Näyttää ettei hänellä ole mitään aikomustakaan suorittaa mitään ammattia itselleen saati hakeutua työelämään, itse sentään yritän työllistyä.
Aika on-offia on ollut ja vaikeita riitoja. Puolitoista kuukautta uudestaan yrittämisestä menee hyvin ja sitten taas riidat alkaa.. Jätkäkaveri on kamalan, jopa sairaalloisen (?) omistushaluinen ja mustasukkainen minusta.
En ole saanut koko seurusteluaikana oikein omaa rauhaa, olla yksikseni ja omien ajatusteni kanssa. Jätkäkaverini haluaisi KOKO AJAN OLLA minun kanssani!! Välillä menee ihan hyvin, kun en pyristele vastaan, mutta ennemmin tai myöhemmin saan tarpeekseni ja sanon suorat sanat ja siitäkös riita syntyy.
Viimeksikin, kun otin asian puheeksi, jätkäkaveri heti sanoi, että "jaa, haluat olla siis yksin, eikö se ole sitten sama erota?!" Sanoin ettei se sitä tarkoita, vaan mä tarviin omaa aikaa. Niin hän sanoi, että "joo, saat päivän". Eihän se riitä mihinkään!! Nytkin oltiin melkein kuukausi oltu kuin paita ja perse, koko ajan yhessä.
Tuntuu et tukahdun, hän ei osaa olla päivääkään ilman minua ja vaikka olen tuhat kertaa asiasta sanonut, että lopettaisi sen pommittamisen, silloin kun ollaan erillään, niin ei mene perille!! Koko ajan kyselee "missä kulta olet, mitä teet, soita mulle, mulla on tärkeetä asiaa". V*tut, että soitanki, kun se "tärkeä asia" on yleensä vain se, että hänellä on ikävä ja haluu mun kainaloon (toisinaan anookin, että saako hän jo tulla mun luo) jne.
Yhdessä ollessakin ärsyttää, että hän kattoo vierestä kaikki mesekeskustelut ja jos tekstailen jonku kanssa, kyselee kenen kanssa ja mitä. Tuntuu , että olen koko ajan "valvovan silmän alla" ja silloinkin, kun kerron tekstiviestin sisällön ja henkilön niin hän ei usko vaan sanoo, että "kuitenkin jonku miehen kans sovitte treffeistä" tms. yhtä loukkaavaa. Olen eräisenki kerran sanonut, että mua sapettaa hänen ainaiset turhat epäilynsä, mutta hän aina väittää vitsailleensa vain.. :( Tiedän kyllä ettei se ole vitsailua.
Tiedän, että hän pelkää ylikaiken menettävänsä minut ja siksi (?) ilmeisesti noin käyttäytyy, mutta miksi ei voi kunnioittaa toista sen vertaa, että antaisi omaa tilaa?!? Pelkkä puhuminen ei enää auta, mitä muuta voin enää tehdä kuin erota?? En jaksa enää yrittää, tää on jo aika mones kerta, kun olen uuden mahdollisuuden antanut. Aina hän vakuuttelee parantavansa tapansa, mutta aika heikolta näyttää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
No juuri siksi ei anna rauhaa, koska ON sairaalloisen mustasukkainen. Jos saisit "liikaa tilaa", niin tiedä, mitä "sitten keksisit muiden miesten kanssa"...??
Yritä nyt kuitenkin jotenkin hankkia etäisyyttä tuohon miekkoseen - muuten et saa ajatella ollenkaan rauhassa teidän tilannettanne.
Siis miehelläsi ei ole ammattia vaikka 26v?Mulla oli 24vuoteen mennessä jo 2 ammattitutkintoa takana!!!!Ja toinen asia :nainen tarvii ystäviä siis naisista ja miehistä !Ja nainen tarvii myös omaa aikaa olla yksin.
On siinä että 26-vuotiaalla ei oo ammattia? Mie oon keväällä 26v ja miullakaa ei oo vielä ammattia. Se on vielä tekeillä ELI opiskelen.
Kaikki ku ei heti yläasteen päätteex osaa sanoo et mitä haluavat loppu elämänsä tehä. Kaikki ihmiset ei oo samanlaisia.
Se miusta ihmeellisempää on se että ei halua ammattia ollenkaan VAAN elää työttömänä koko loppu ikänsä vaikka ei se ammatti välttämättä sitä tarkota että saa töitä.
Voi kylla ymmartaa miten ankeaa on olla tyottomana. Mita ei voi tajuta etta sina kaiken tuon ankeuden keskella liimaat itsesi ihmiseen jolla ei ole (kertomasi mukaan) mitaan kaunista tai positiivista annettavaa, ei henkista ei materialistista, ei yhtaan mitaan.
Eiko sinun jarki ja tunnemaailma sano etta tuollaisista ihmisista on paras pysya erossa. Vai oletko sina kenties niita taydellisen pateettisia ihmisia joille kelpaa aivan minkalainen seura tahaansa? Varsinkin kun se on mita mahdollisimman epamiellyttavaa?
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi etta sinulle on annettu mahtava valta?
Nimittain valta tehda itse valintoja!
Uudestaan alkaessani hänen kanssaan ajattelin, että tämä on viimeinen kerta ja mahdollisuuus yrittää onnistua. Alitajunnassa jokin pieni ääni sanoi, ettei tule onnistumaan, mutta en halunnut uskoa sitä, koska mun on vaikea luovuttaa..
Halusin näyttää kaikille epäilijöille, että me onnistumme kyllä, jos kunnolla vaan yritämme, koska on vaikea tunnustaa erehtyneensä seurustelemaan ihan vääränlaisen ihmisen kanssa. Nyt tuntuu, että minä olen se, joka on yksin yrittänyt, hän ei ole juuri mitään saanut aikaiseksi.
On hänessä sellaisia hyviä piirteitä, että hän tekee kotitöitä, hemmottelee mua, haluaa lenkkeillä ja katsella elokuvia kanssani ja meidän seksikemiat sopii ihan täydellisesti yhteen sekä alkoholin käyttöni on jäänyt vähemmälle. Olen huomannut ettei nuo asiat riitä pitämään mua "elossa".
Kaipaan koko ajan henkistä yhteyttä, jota hänen kanssaan ei valitettavasti ole. Hän ei osaa keskustella asioista eikä huomaa kuin harvoin, jos jokin asia vaivaa mua. Itse pitää useimmiten tehdä aloite keskusteluun kuin keskusteluun, eikä se johda mihinkään, en siis koe, että se helpoittaisi oloani ja myöhemmin palatessani aiheeseen, hän ei enää edes muista, mistä olen puhunut silloin...
kuulostaisi kyllä vähän siltä että ajattelette yhdessäolosta ja parisuhteesta vähän eri tavalla kumppanisi kanssa. Työttömänä olo varmasti pahentaa parisuhdetta, sillä jos olisi töissä niin silloinhan sitä omaa aikaa järjestyisi automaattisesti ja se toisi vähän uutta näkökulmaa suhteeseen. Oletko muuten ajatellut että voisiko miehesi olla ns. läheisriippuvainen, kuulostaisi hieman siltä?
Juu, minustakin tuntuu, että hän on sellainen. Kohdistaa kaiken energiansa minuun eikä elä omaa elämäänsä...
Miksi sun täytyy kisuata itseäsi siinä suhteessa? Pistä nyt vaan kerralla koko juttu poikki, niin pääset siitäkin päänvaivasta eroon. Ennemmin tai myöhemmin se tota menoa näyttää kumminkin tapahtuvan. Mielummin ennemmin tässä tapauksessa. Näytätte kulkevan vaan kehää.
Itselläni oli muuten sama tilanne, mut mies teki työnsä kotona ja ajoitti hommansa siten, et pystyi iltaisin, öisin ja viikonloppuisin keskittymään vain ja ainoastaan minuun. Minulla työn ulkopuolella ei ollut vapautta käydä edes ystävän luona kahvilla, jos pääsin lähtemään niin puolen tunnin kuluttua alkoivat viestit; eikö kulta meinaa tulla kotiin ollenkaan? Oletko miehiin mennyt kun et vastaa viestiin? ym. ym.
Neuvon sinua: Lähde kun voit!!!
Eikös se mee niin et kun itse (en puhu itsestäni!!!) on joskus vaikka pettänyt niin se heijastuu sit uuteen suhteeseen jopa sairaaloisella mustasukkaisuutena, koska luulee et kummpani voisi tehdä samoin kuin itse on joskus tehnyt. Itse tulkitsen sen noin...
Todella ahdistavalta kuulostaa. Ei toi mies ole täysjärkinen etkä ole sinäkään jos et tajua pistää äijää pihalle tai tehdä jotain muuta ratkaisevaa.
Ollaan miehen kanssa samaa ikäluokkaa kun te.
Oon ihan pöhkönä kultaani ja toisinpäin.
Molemmilla tietysi oma ammatti/t ja duuni ja rakkain harrastus sama.
Ei asuta yhdessä ja arjet kiireellisiä joten useimmiten viikonloput vaan on semmosia jolloin voi viettää "kunnolla" aikaa yhdessä. Silti jos jommalla kummalla olisi periaatteessa jotain muuta menoa sillon kun toiselle sopisi haluta toisen kainaloon niin "kestetään" ihan hyvin erossa olokin, sillä meidän mielestä meillä on periaatteessa koko loppuelämä aikaa katella toisiamme anyway. Ja sitten on sitäpaitsi törkeen ihanaa kun vihdoin voi rutistaa toista vaikka koko päivän, "pitkän eron" jälkeen. Semmonen fiiliskin on paljon nautittavampaa kun se että kattelisi toista ihan jatkuvasti.
Molemmat on eläny enemmän tai vähemmän yksin ja/tai epäonnisissa suhteissa. Minä enemmän niissä epäonnistuneissa säädöissä. Tästä syystä osataan arvostaa mitä meillä toisissamme on. Tiedetään että voi menettää ja voi myös voittaa. Voi joko murehtia mahdollisia kauhuskenaarioita tai sitten voi nauttia toisistaan ja onnestamme ja elää päivä kerrallaan. Ihan normaalia murehtia välillä että jos toinen ei rakastakaan sua loppuelämän, mutta normaalijärkinen havahtuu pian sättimään itseään että typeräähän semmosta on murehtia. Toi sun ukkos ei kuulosta normaalilta. Etenkään jos ei kykene hakkimaan ammattia ja töitä tossa iässä.