Näyttäisi siltä, että 2½-vuotinen suhde on päättymässä. En jaksa enää miehen ailahtelevuutta ja satunnaista tunnevammaisuutta. En ole onnellinen, kun en voi saada tältä suhteelta sitä, mitä haluan. Kuitenkin rakastan niin paljon, ja meillä on hauskaa yhdessä.
Miten suhteen jälkeen voi tippua jaloilleen ja jatkaa elämäänsä, yksin? Tuntuu, että kaiken joutuu opettelemaan alusta ja yksinäisyys vielä tappaa mut. Mies on kaiken muun lisäksi ollut myös mun paras ystäväni tottakai. Tyttökaverit alkaa olla jo niin perheytyneitä, ettei niiden seurasta kannata edes unelmoida kovinkaan usein. Toisaalta taas itsekin olen sen pahimman bilekauden jo elänyt, eikä se enää oikein kiinnostaisi. Miten sitä muuten enää ihmisiä edes tapaa ja näkee, kuin baarissa?! En haluaisi sinne väkisinkään mennä, kun hauskanpito ei oo nyt päällimmäisenä mielessä. Onhan niitä kai muutakin tapoja aikaansa viettää, mutta mitä.
Kauheimmalta tuntuu ajatus, että mun elämä on näin tylsää, synkkää ja yksinäistä loppuelämän. En jaksaisi taas aloittaa sitä samaa rumbaa, viettää turhauttavia öitä baarissa, treffata säälittäviä sammakoita ja pettyä tuhat kertaa. Tuntuu vaikealta kuvitellakaan elämää eron jälkeen. Sitä on jo tottunut niihin yhteisiin tapoihin, rutiineihin, juttuihin, huumoriin, siihen että toisen seurassa voi olla se oma itsensä ja siihen _meidän_ elämään kokonaisuudessaan.
Kertokaa mulle miten tästä selviää?!
Miten suhteen jälkeen voi tippua jaloilleen ja jatkaa elämäänsä, yksin? Tuntuu, että kaiken joutuu opettelemaan alusta ja yksinäisyys vielä tappaa mut. Mies on kaiken muun lisäksi ollut myös mun paras ystäväni tottakai. Tyttökaverit alkaa olla jo niin perheytyneitä, ettei niiden seurasta kannata edes unelmoida kovinkaan usein. Toisaalta taas itsekin olen sen pahimman bilekauden jo elänyt, eikä se enää oikein kiinnostaisi. Miten sitä muuten enää ihmisiä edes tapaa ja näkee, kuin baarissa?! En haluaisi sinne väkisinkään mennä, kun hauskanpito ei oo nyt päällimmäisenä mielessä. Onhan niitä kai muutakin tapoja aikaansa viettää, mutta mitä.
Kauheimmalta tuntuu ajatus, että mun elämä on näin tylsää, synkkää ja yksinäistä loppuelämän. En jaksaisi taas aloittaa sitä samaa rumbaa, viettää turhauttavia öitä baarissa, treffata säälittäviä sammakoita ja pettyä tuhat kertaa. Tuntuu vaikealta kuvitellakaan elämää eron jälkeen. Sitä on jo tottunut niihin yhteisiin tapoihin, rutiineihin, juttuihin, huumoriin, siihen että toisen seurassa voi olla se oma itsensä ja siihen _meidän_ elämään kokonaisuudessaan.
Kertokaa mulle miten tästä selviää?!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuule miehiä löytää vaikka mistä. Kirjastosta, töistä, opiskelupaikasta, puistonpenkiltä, kaupoista, harrastusten parista, chateistä, nettitreffeiltä...jne.
Minusta tuntuu aivan samalta. En tiedä yhtään, kuinka elää ilman kumppania. Ihan kauheaa.
tässä itselläni loppui kahden vuoden suhde viime viikolla. Tyhjä olo. Vaikkakin jo alusta alkaen tiesin ettei suhteella pitkää ikää. Rakkaus ei loppunut kummaltakaan, mutta mies ei pystynyt/halunnut sitoutua kunnolla. Yhdessä ollessa kummankin huonot puolet korostuivat, valitettavasti vielä samat heikkoudet. luottamuspula. vituttaa vaan niin urakalla, et miten kaksi ihmistä jotka rakastavat toisiaan, eivät voi olla yhdessä. nyt sitten rämmin itsesäälissä ja odotan et sais edes jonkinlaisen apinanraivon päälle tämän lamaantumisen sijasta.oliskohan helpompaa jos olis syntyny lesboks..heh
Poikakaveri jätti minut juuri, takana ei vielä kovin pitkä suhde, mutta suhde kuitenkin.
Ja kun hän välittää minusta, mutta seurustelumme alkoi, ennen kuin hänen edellinen suhde oli loppuun käsitelty.
On niin tyhjä olo, tuntuu etten selviä. Sen tiedän, että parempaa en tule löytämään. Eikä kiinnostakaan. Haluan vain hänet. Ei jaksaisi elää.
Minusta tuntuu aivan samalta, siis siltä, etten halua elää ilman häntä. En tule ikinä löytämään ketään hänen veroistaan.
Ja pelottaa niin suunnattomasti, että minusta tulee tunteeton, kun en voi koskaan lakata rakastamasta häntä, joten en voi kokonaisvaltaisesti rakastaa ikinä ketään muutakaan.
Mulla kanssa on juuri päättynyt pitkä suhde. En pysty käsittämään miten voin jatkaa elämää ilman häntä, oli niin paljon hyvää yhdessä ja kaipaan sitä kaikkea joka sekunti. Ei huvita käydä baareissa eikä edes ole oikeen ketään kenen kanssa käydä.
Annoin kaiken siihen suhteeseen ja nyt menetin kaiken. Mun oli pakko päättää se suhde ja arvostaa edes vähän itseäni. Nyt tuntuu että mitän elämää ei enää ole, eikä tule olemaan. En tiedä miten pääsen jaloilleni kun yksinäisyys tappaa mut. Ja ikävä on niin kova mutta toisaalta välillä myös vaan vihaan tätä entistä poikaystävääni. Kuitenkin tuntuu, että kukaan muu mies ei voi enää mitenkää kiinnostaa mua, en halua edes ajatella, että joku toinen koskee muhun.
Eikä se oo niin helppoa löytää uutta miestä. Varsinkaan kun on kerran joutunut pettymään näin pahasti.