[Siirsin viestin Yksinäisyydestä tänne Parisuhde-osioon :)]
Olen seurustellut vuosia tietyn henkilön kanssa. Siihen mahtuu ns. hyviä ja huonoja aikoja. Emme asu yhdessä. Olen päätellyt kaverini käytöksestä, että hänellä on riippuvainen/addiktiivinen persoonallisuus. Riippuvuuden kohde vaihtelee: suhteemme alussa hän oli voimakkaasti kiinni minussa, mikä oli tosi ahdistavaa. Jätinkin hänet joksikin aikaa tämän takia; tunsin ettei sellainen ollut tervettä ja toivoin eromme auttavan häntä itseään.
Ja loppuihan se minussa roikkuminen, mutta nyt hän on työnarkomaani.
Ainakin toistaiseksi hän vielä väittää nauttivansa kaikesta tekemisestään: hänelle se ei ole työtä vaan elämäntapa. Muiden työholistien tavoin hän uskoo, että kaikki se puurtaminen iltamyöhään ja viikonloppuisin on tosi tärkeää, välttämätöntä.
Hän saa kicksit suorituksistaan: mitä enemmän sitä parempi.
Olemme puhuneet yhteisen kodin hankkimisesta jne, mutta minua on alkanut epäilyttää. Yhdessä asuminen tarkoittaisi, että olisimme enemmän toistemme seurassa - näennäisesti. Käytännössä hän eläisi ihan kuin ennenkin, kotikin on hänelle työpaikka.
Ongelma tämä on siksi, että tunnen itseni hyvin yksinäiseksi jo nyt, entäs sitten kun muodollisesti asuisimme yhdessä. En saa häneltä juurikaan apua tai tukea omaan elämääni, arkeen. En halua enää puhua tärkeistäkään asioistani ja omista vaikeuksistani, kun koen ettei hän "kuule".
Ongelma tämä on myös siksi, että tyyppi sanoo rakastavansa minua. Uskon hänen puhuvan totta. Minäkin rakastan/rakastin häntä, mutta enää en tiedä mitä tekisin. Olen puhunut hänelle liiasta työnteosta, mutta sillä ei ollut vaikutusta.
Itse näen tässä ainakin 3 vaihtoehtoista ratkaisua, mutta en tosiaan tiedä minkä valitsen.
Mielipiteitä?
Olen seurustellut vuosia tietyn henkilön kanssa. Siihen mahtuu ns. hyviä ja huonoja aikoja. Emme asu yhdessä. Olen päätellyt kaverini käytöksestä, että hänellä on riippuvainen/addiktiivinen persoonallisuus. Riippuvuuden kohde vaihtelee: suhteemme alussa hän oli voimakkaasti kiinni minussa, mikä oli tosi ahdistavaa. Jätinkin hänet joksikin aikaa tämän takia; tunsin ettei sellainen ollut tervettä ja toivoin eromme auttavan häntä itseään.
Ja loppuihan se minussa roikkuminen, mutta nyt hän on työnarkomaani.
Ainakin toistaiseksi hän vielä väittää nauttivansa kaikesta tekemisestään: hänelle se ei ole työtä vaan elämäntapa. Muiden työholistien tavoin hän uskoo, että kaikki se puurtaminen iltamyöhään ja viikonloppuisin on tosi tärkeää, välttämätöntä.
Hän saa kicksit suorituksistaan: mitä enemmän sitä parempi.
Olemme puhuneet yhteisen kodin hankkimisesta jne, mutta minua on alkanut epäilyttää. Yhdessä asuminen tarkoittaisi, että olisimme enemmän toistemme seurassa - näennäisesti. Käytännössä hän eläisi ihan kuin ennenkin, kotikin on hänelle työpaikka.
Ongelma tämä on siksi, että tunnen itseni hyvin yksinäiseksi jo nyt, entäs sitten kun muodollisesti asuisimme yhdessä. En saa häneltä juurikaan apua tai tukea omaan elämääni, arkeen. En halua enää puhua tärkeistäkään asioistani ja omista vaikeuksistani, kun koen ettei hän "kuule".
Ongelma tämä on myös siksi, että tyyppi sanoo rakastavansa minua. Uskon hänen puhuvan totta. Minäkin rakastan/rakastin häntä, mutta enää en tiedä mitä tekisin. Olen puhunut hänelle liiasta työnteosta, mutta sillä ei ollut vaikutusta.
Itse näen tässä ainakin 3 vaihtoehtoista ratkaisua, mutta en tosiaan tiedä minkä valitsen.
Mielipiteitä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lähtökohta kuitenkin että "kissaonnostettava pöydälle", jotta saat itse mielenrauhan. Näytähän vaikka kirjoituksesi miesystävällesi ja keskustelkaa. Siis ihan oikeasti asiasta ajan kanssa. Mitä sinä tunnet ja mitä hän tuntee? Mitkä ovatodotuksenne, toiveenne ja haaveenne tulevaisuudelta? Missä olette valmiit joustamaan ja missä ette?
Jotenkin minun korvaani ei kuulosta hirveän vahvalta pohjalta: olette olleet yhdessä jo "vuosia", mutta ette asu yhdessä. Hän on ollut sinusta joskus niin pahasti riippuvainen, että olet jättänyt hänet kerran. Nyt hän tekee työtä iltamyöhään ja viikonloppuisin (kyllä minäkin työnteosta tykkään mutta rajansa kaikella) eikä ole kiinnostunut sinulle tärkeistä ajatuksista.
Pari jatkokysymystä: kuinka usein tapaatte? Onko miesystävälläsi ollut muita naisia ennen sinua. Vaikuttaa siltä, ettei hän oikein tiedä/käsitä, mitä rakkaus on ja miten hänen tulisi käyttäytyä sinua kohtaan, jos kerran rakastaa.
En kyllä kannattaisi yhteiseen kotiin muuttamista tässä tilanteessa. Puhua teidän pitäisi, ja paljon. Olen tosin itsekin kokenut sen, että mies ei ota vakavasti kun sanoo että "musta tää meidän suhde ei ole ihan kunnossa". Sitä sanotaan että parisuhteen eteen pitää tehdä uhrauksia, mutta jos olet jatkuvasti onneton tai yksinäinen, uhraus on liian suuri.
Tällaisia ajatuksia minulla, en kyllä tiedä oliko näistä mitään apua =)