Onko muilla tällaisesta tilanteesta kokemusta?
Eli olen ollut enemmän tai vähemmän sinkkuna, välillä lyhyissä seurustelusuhteissa, jo vuosia.
Yksinäisyys on aina vaivannut, sillä olen "jo" 29-vuotias, ja kaverit alkavat olla sidottuina omiin perheisiinsä.Luulin, että tämä yksinäisyys on elämäni suurin tragedia, koska todella haluaisin kumppanin ja perheen, se on tärkeysjärjestyksessä ykkönen. Kunnes pari viikkoa sitten äidillä todettiin parantumaton syöpä. Aikaa voi olla muutama kuukausi, pari vuotta, viisi vuotta, jos lääketiede kehittyy - enemmänkin.
Tässä tilanteessa luonnollisesti kaikki voimat poissa. Hädintuskin töissä käyn. Muuten sitten lepään himassa, ja kun unettomuuskin vaivaa, niin olen aika poikki. Silti on sellainen fiilis, että nyt jos koskaan kaipaisi vierelleen miehen. Lisäksi toivoisin niin, että äitini näkisi ainoan lapsensa vielä menevän naimisiin ja saavan lapsen. Onko tämä mahdoton ajatus? Jotenkin tuntuu, että vaikka aiemmin kaikki on ollut nimellisesti kunnossa - olen terve, kaunis, mukava, älykäskin - niin ei sitä miestä ole vain löytynyt. Jonkunlainen hylkäämisen pelko on ollut koko aikuisiän, sillä lähes aina ´minut on suhteissa jätetty. Jos "paritumismarkkinat" ovat niin kovat ja kumppanin löytävät vain "haavoittumattomat" ja kovanahkaiset, niin mieten mulla voi olla mahiksia? Rankka elämänvaihe saattaa kestää vuosia, ja vaikka yritänn ajatella äitini tilannetta optimistisesti ja pitää itseni koossa, välttää hysteriaa, niin miten voisin tällaisena "kelvata" kenellekään? Eihän minulla ole energiaa antaa mitään suurra miehelle, kun energia menee äidin sairauteen.
Yksin en haluaisi jäädä. Ja toivottavasti äiti on vielä kanssamme vuosia. Samalla tämä tarkoittaa, että vuosia olen jollain tasolla surevassa tilassa. Onko niin, että kannattaisi unohtaa koko parisuhde nyt, kun tuntuu, ettei kukaan jaksa ottaa "taakoikseen" minua nyt?
Eli olen ollut enemmän tai vähemmän sinkkuna, välillä lyhyissä seurustelusuhteissa, jo vuosia.
Yksinäisyys on aina vaivannut, sillä olen "jo" 29-vuotias, ja kaverit alkavat olla sidottuina omiin perheisiinsä.Luulin, että tämä yksinäisyys on elämäni suurin tragedia, koska todella haluaisin kumppanin ja perheen, se on tärkeysjärjestyksessä ykkönen. Kunnes pari viikkoa sitten äidillä todettiin parantumaton syöpä. Aikaa voi olla muutama kuukausi, pari vuotta, viisi vuotta, jos lääketiede kehittyy - enemmänkin.
Tässä tilanteessa luonnollisesti kaikki voimat poissa. Hädintuskin töissä käyn. Muuten sitten lepään himassa, ja kun unettomuuskin vaivaa, niin olen aika poikki. Silti on sellainen fiilis, että nyt jos koskaan kaipaisi vierelleen miehen. Lisäksi toivoisin niin, että äitini näkisi ainoan lapsensa vielä menevän naimisiin ja saavan lapsen. Onko tämä mahdoton ajatus? Jotenkin tuntuu, että vaikka aiemmin kaikki on ollut nimellisesti kunnossa - olen terve, kaunis, mukava, älykäskin - niin ei sitä miestä ole vain löytynyt. Jonkunlainen hylkäämisen pelko on ollut koko aikuisiän, sillä lähes aina ´minut on suhteissa jätetty. Jos "paritumismarkkinat" ovat niin kovat ja kumppanin löytävät vain "haavoittumattomat" ja kovanahkaiset, niin mieten mulla voi olla mahiksia? Rankka elämänvaihe saattaa kestää vuosia, ja vaikka yritänn ajatella äitini tilannetta optimistisesti ja pitää itseni koossa, välttää hysteriaa, niin miten voisin tällaisena "kelvata" kenellekään? Eihän minulla ole energiaa antaa mitään suurra miehelle, kun energia menee äidin sairauteen.
Yksin en haluaisi jäädä. Ja toivottavasti äiti on vielä kanssamme vuosia. Samalla tämä tarkoittaa, että vuosia olen jollain tasolla surevassa tilassa. Onko niin, että kannattaisi unohtaa koko parisuhde nyt, kun tuntuu, ettei kukaan jaksa ottaa "taakoikseen" minua nyt?
Vastaukset 11
Vanhimmat
...et äitisi tai kenenkään muunkaan läheisesi.
Tekstistäsi kyllä paistoi läpi huolestuminen äidistäsi, mutta siitä tuli jotenkin vaan sellainenkin olo, että elät elämääsi jotenkin toisten ehdoilla. Erityisesti seuraava lause: "Lisäksi toivoisin niin, että äitini näkisi ainoan lapsensa vielä menevän naimisiin ja saavan lapsen." toi tuollaisen ajatuksen mieleeni.
Itselläni on vanhukset juuri siinä iässä, että erilaisia sairauksia on alettu toteamaan. Äidillä alzheimer ja isällä syöpä. Tiedän, että kummallakaan ei ole kovin montaa hyvää vuotta jäljellä, äidillä varsinkaan. Silti en sure omaa sinkkuuttani tai elämääni tuolta kannalta kuin sinä.
Kun tällaisia asioita kohtaa, jotka ovat ihan eri kokoluokkaa kuin joku pariutuminen, niin minä pikemminkin havahdun huomaamaan kuinka hyvin minun asiat oikeastaan ovatkaan. Olen nuorehko ja terve! Sitä paitsi nämä tällaiset asiat kuuluvat elämän kiertokulkuun ja se on vain hyväksyttävä. Itseasiassa pidän sitä jopa osana ihmisen kasvuprosessia, että oppii luopumaan ihmisistä ja asioista, elämän edetessä. Paljon traagisempaa on jos lapset kuolevat ennen vanhempiaan. Aikuisia ihmisiähän me jo ollaan (minä 30 v) ja osataan itsestämme huolta pitää, vai kuinka?
Voit tietysti haaveilla siihen rinnallesi miestä tukemaan sinua, mutta kyllä uusiin ihmisiin tutustuminen täytyy aina aloittaa iloisin ja reippain mielen. Sitten kun ollaan vähän tutumpia, niin se suruissa ja murheissa tukeminenkin voi onnistua ilman parisuhteen loppumista. Niin että neuvoksi vain, että pidät lipun korkealla ja tällaiset jutut omana tietonasi ainakin muutamat ensimmäiset treffit ;) Säälipisteitä hakemalla ei ole koskaan sijoituttu kovin korkealle.
Katsohan asiaa siltä kannalta, että sinulla on sinkkuna aikaa antaa jakamaton huomio äidillesi. Teillä on aikaa hyvästellä kunnolla. Hoitaa asiat kuntoon. Jos sinulla olisi mies, et voisi olla äitisi tukena koko aikaa. Lopussa saatat joutua olemaan äitisi tukena yötä päivää.
On aika kääntää huomio pois itsestä äitiisi. Hän kokee varmasti vielä suurempaa yksinäisyyttä, kun tietää kuoleman läheisyyden.
Jaksamista sinulle ja elämäsi järjestyy, kun sitä vähiten odotat....
Itselläni on kanssa samanlainen tilanne. En ole vain koskaan halunnut ketään. En osaa lakata hämmästelemästä tuota ihmisten kaipuuta toisen luo, onko se todella sisäsyntyistä, vai ulkoa opittu malli. Voimia kuitenkin sinulle.
Se pointtihan näistä kaikista vastauksista tuli, että on suorastaan luonnonvastaista kaivata toisen luo, eikä saisi haluta löytää ketään rinnalleen. Näinkö kaikki sinkut ajattelevat? Ei kuulkaa ole mikään synti haluta tätä minulle täysin normaalia asiaa. Meillä kaikilla on yksikölliset tarpeemme: jollain teistä se voi olla oma tila ja oma napa, jollain läheisyys toiseen ihmiseen. Ei se kenestäkään tee huonompaa tai yliarvoisempaa, mutta monella sinkulla on vaikeuksia katsoa asioita oman vinkkelinsä ulkopuolelta. Tunnistan toki tämän myös itsessäni, mutta eiköhän monen tässä ketjussa kommentoineenkin olisi hyvä asia tunnistaa.
Ja hyvin itsenäinen kyllä olen, esim. suurimpaan osaan ystäviäni ja tuttujani verraten. Varsinkin kun olen suurimman osan aikuusikääni ollut sinkku. Siinä etsitään sitten muista asioista elämänsisältöä, mutta yksinäisyyteen tottuminen ei tarkoita sitä, etteikö halua, toiveita, tahtoa suhteeseen olisi. Yksinäiseksi vanhaksipiiaksi en halua ryhtyä - vaikka ne, jotka eivät parisuhdeihmisiä olekaan - sitä minulle tarjoilisivat. Että tässä siis odoteltaisiin vuosikausia sitä, että äiti menee pois. Ettei tässä kannattaisi omaa elämää yrittääkään elää????? Tukea hain tällä palstalla, mutta sain vähättelyä ja paheksuntaa.
Jotain olen huomannut tämän äidin sairauden myötä. Se on ihmisten ymmärtämättömyys ja epäempatia. Monet pitävät tätä pikkujuttuna, mutta auta armias, heillä kun katkeaa kynsi, niin jo on kova poru.
Mulla aika samanlainen tilanne. Äidillä parantumaton vakava sairaus, ollut jo monta vuotta, on aika huonossa kunnossa, mutta on mahdotonta tietää elääkö enää muutaman kuukauden (jos jotain tapahtuu joka huonontaa tilannetta nopeasti) tai elääkö vielä (huonokuntoisena ) vuosia.
Tällainen huoli vie kamalasti lähipiiristä energiaa ja voimia. ne vuodet jolloin mulla olisi ollut helpompaa löytää kiva sinkkumies en ehtinyt edes katsella sillä silmällä (oli silloin juuri nopea huonontumisen jakso äidillä - ja se vei aika lailla mukanaan). Nyt, kun olen jotenkin tilanteeseen tottunut niin olen jo 34, ja miesvalikoimat huomattavasti pienemmät. Tapaan aika usein kivoja miehiä jotka olivat silloin n. 8v sitten sinkkuja, ja joita tunsin silloin jo - mutta elämäntilanne vei huomioni kotiinpäin. Nyt ovat kaikki jo naimisissa tai vakavassa avoliitossa, lapsiakin jo olemassa.
On vähän kun se tilanne lounaspöydässä elokuvassa "When Harry met Sally" missä Carrie Fisher saarnaa Sallylle ettei saa aikailla jos tapaa sinkkumiehen, koska jos menee ohi niin "You'll spend the rest of your life knowing some other woman is married to YOUR husband"...
Eli, et ole yksin - toivottavasti asiat jotenkuten järjestyvät. Muista vaan että itsesi vuoksi niin älä anna äidillesi koko ajan 100 %, sairas kun onkin. Se on sun kohdallasi varma burnoutin tie - eikä äitisi sitä tahtoisi.
Muista myös että vakava pitkäaikainen sairasteleminen tuo esille meissä kaikissa myös pahoja puolia (kun väsymys iskee). yrittäkää viljellä tilanteeseen myös naurua ja huumoria - helpompaa kohdata epämukavat tilanteet ja jutut vähän siltä kantilta - silloin kun pystyy.
Olisi melkein voinut olla minun kirjoittamani...itsekin jo lähempänä kolmeakymmentä ja erottuani ensirakkaudestani muutama vuosi sitten olen sinkkuna elellyt.Myös minun äidilläni todettiin muutama kuukausi sitten syöpä,joka kaikenlaisten muiden kauheiden tunteiden lisäksi herätti minussakin kuristavan kauhuntunteen siitä ettei äiti ehkä koskaan näkisi ainoan tyttärensä menevän naimisiin tai saavan lapsia.Kaiken lisäksi paras ystäväni on tällä hetkellä raskaana ja hänen raskauttaan sivusta seuratessa on väkisinkin tullut mieleen että kenelle minä sitten omana raskausaikanani soitan kysyäkseni niitä tuhansia tyhmiä kysymyksiä joihin en tiedä vastausta,jossei äitiä enää silloin ole.Jotenkin tuntuu ettei nyt todellakaan ole edes voimia mihinkään miehen etsimiseen,en mitenkään tietoisesti aiemminkaan ole miestä etsinyt mutta nyt on tullut tunne että pitäisi,mutta ei vaan jaksa.Hyvä että työni olen jaksanut hoitaa,sairaslomallekaan en ole halunnut jäädä koska tulisin hulluksi kotona yksin.Parisuhteen puuttuessa olen tukeutunut rakkaisiin ystäviini,joiden loputtomaan tukeen ja rakkauteen onneksi aina voin luottaa.Koita sinäkin ammentaa voimaa muista ihmissuhteistasi,ne jos mitkä auttavat jaksamaan kun elämä koettelee kovalla kädellä...
Hei!
Jos kaipaat ystävää jolle kirjoitella tuntemuksiasi niin osoite olisi [email protected] samassa tilanteessa ollaan ja olisi kiva vaihtaa ajatuksia=)
eikö se toissavuonna bigbrotherissa ollut nainen sanonut että aikuistuminen alkoi äidin kuolemasta. Uskon kyllä tähän kun juuri oman isoäitini saatin haudanlepoon. Kuolema kuitenkin pistään miettimään täntä elämän jatkumista ja ehkä itsekkin tyytyy siihen vähempään mitä olisi mahdollista saada.
"Onko muilla tällaisesta tilanteesta kokemusta?"
No miten sen nyt ottaa (olen mies).
Äitini kuoli syöpään ollessani 14-vuotias. Siitä lähtien tuli tavallaan elettyä omillaan ja asiat piti hoitaa enemmän ja vähemmän itse. Myös omista tekemisistään tuli huolehdittua paremmin, ja kaikki "tyhmyydet" jäi vähän kuin luonnostaan tekemättä.
Meni peruskoulut ja lukiot, kunnes tuli isän vuoro. Viimeinen vuosi oli kaikista raskain jatko-opintojen, työn ja lopputyön ohella. Vapaa-ajan ongelmia ei ollut, koska vuorokaudessa oli vain 24 tuntia. Kaikki liikenevä aika meni lepäämiseen. Kaikesta huolimatta hengissä on pysytty ja töissä käyty normaaliin tapaan.
Jos jotain hakemalla hakee, "elämä" sekoiluineen (baarireissut, kertapanot, etc.) jäivät puuttumaan.
"Silti on sellainen fiilis, että nyt jos koskaan kaipaisi vierelleen miehen. Lisäksi toivoisin niin, että äitini näkisi ainoan lapsensa vielä menevän naimisiin ja saavan lapsen."
Kaikkeen tottuu (aikanaan). En ole vielä päässyt parisuhteeseen saati kokemaan perhe-elämän "autuutta" lapsineen. Nyt päälle kolmekymppisenä alan jo epäillä, tuleeko niin koskaan tapahtumaan. Sopivaan kumppaniin törmääminen tuntuu lähes ylivoimaiselta.
Kaikenlaisia uusiosuhteita olisi tietysti tarjolla, mutta en koe niitä miellyttävänä. En halua elää toisten elämää, vaan hakeutua suhteessa, jossa molemmat ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla: lapsettomia ja elämänarvoiltaan suht samanlaisia.
Menetin pari kuukautta sitten parhaan ystäväni rintasyövälle. Hänellä oli kolme lasta kolmenkympin hujakoilla kaikki.
Ystäväni suurin murhe ei ollut se, saisiko hän nähdä lastensa avioitumisen tai lapsenlapsiaan, vaan hänen suurin huolensa oli, olisivatko hänen lapsensa onnellisia ja pärjäisivätkö he äidin poismenon jälkeenkin.
Älä siis sure ainakaan äitisi puolesta sitä, mitä hän vielä ehtii nähdä. Vaan osoita äidillesi, että sinä osaat olla onnellinen ja pärjäät myös itseksesi.
Läheisyyden ja parisuhteen kaipuusi ymmärrän hyvin. Ja se varmasti korostuu juuri elämän vaikeina aikoina. Älä kuitenkaan mielessäsi kytke aikataulua äitisi sairauden aikatauluun, niillä ei nimittäin ole toistensa kanssa mitään tekemistä.
Parisuhde syntyy silloin, kun kaksi ihmistä kokevat keskenään sellaista läheisyyttä, että haluavat jakaa tulevaisuutensa yhdessä. Ei silloin, kun ainoa päämäärä on avioliitto ja lapset. En tiedä, osaanko selittää, mikä ero näissä on. Toivottavasti ymmärsit kuitenkin sekavat sanat.
Eli parisuhde ei ole itseisarvo, vaan itseisarvo on halu olla yhdessä, juuri sen nimenomaisen henkilön kanssa.
Siihen, mikset ole vielä löytänyt itsellesi sitä oikeaa, on täysin mahdoton ottaa kantaa tällaisten lyhyiden tekstinpätkien kautta. Mutta se tuskin kuitenkaan löytyy, jos asetat tavoitteeksesi löytää aviomiehen.
Niin moni meistä on mennyt naimisiin naimisiinmenon ilosta, sen suuremmin pohtimatta tunteitaan naimisiinmeno kumppaniansa kohtaan. Ja silloin on suuri riski myös epäonnistua suhteessa.
Läheisyydentarvettaan voi toki paikkailla ennen sen oikean löytymistä myös muilla tavoilla. Yksi tapa voisi nyt olla luoda se läheisyys äidin ja tyttären välille. Ja kun vain surultasi ja huoleltasi jaksat, hakeudu ihmisten ilmoille. Sillä todennäköisyys törmätä siihen oikeaan on huomattavasti suurempi, kun törmäät ylipäätään ihmisiin, kuin silloin, jos vietät aikasi vain neljän seinän sisällä.
Ystäväni muuten eli syöpänsä kanssa vuosia ja hyvin antoisaa ja kivutonta elämää. Hänelle eräs viisas sairaanhoitaja sanoikin, että syövän saanut kuolee varmasti, mutta niinhän meille kaikille käy joka tapauksessa. Syövän kanssa voi myös elää. Pitkäänkin.
Voimia haasteelliseen tilanteeseesi. Toivottavasti (ja varmasti) löydät itsellesi myös sen oikean, jonka kanssa haluat muodostaa joskus myös sen parisuhteen. Koska se tapahtuu... taivas yksin tietää. Sellaisia asioita ei kuitenkaan voi kiirehtiä. Ne tulevat vai elämällä.
No just nyt et ehkä ole ihan parasta A-luokkaa sinkkumarkkinoilla mutta diagnoosista on vasta pari viikkoa joten eiköhän tuo elämä ja omat fiiliksesikin tuosta ajallaan "vähän" tasaannu.
Itse en näe oman elämäsi, miehenmetsästyksen ja äitisi sairauden välillä juurikaan mitään yhteyksiä? Jos äitisi elää vuosia niin hän on luultavasti ihan hyvässä kunnossa, ja kai teillä oma erillinen elämä oli toivottavasti tätä ennenkin?
Jos äitisi on huonossa kunnossa, hän kuolee pois, jolloin teet tietysti surutyön, mutta siihen taas ei todennäköisesti mene vuosikausia. Ei sinun tarvitse viittä vuotta valvoa äitisi vuoteen vierellä ja surra?
Jos äitisi kuitenkin sattuisi olemaan huonossa kunnossa vuosikaudet niin et sinä silti voi roikkua siellä vuoteen vieressä kaikkea vapaa-aikaasi, ei siinä ole mitään järkeä ja tuskin äitisi haluaisi mitään sellaista. Lisäksi sinuakin alkaisi vaan v*tuttaa ja yhteisistä mukavista hetkistä ei sen jälkeen tietoakaan.
Suhde taas alkaa jos alkaa ja kestää jos kestää: Olet ehkä huomannut että aikataulut eivät tässä aina ihan päde. Mielestäni ei ole kuitenkaan kovin viisasta alkaa kovin radikaaleihin systeemeihin siksi että ikä painaa saati siksi että sukulainen ehtisi häihin. Hätiköimällä kun ei yleensä hyvää synny. Suhde ja varsinkin lapset ovat aika isoja asioita, mitenkäs sitten suu pannaan jos jälkeenpäin huomaakin että "aikataulumiehen" kanssa ei sitten oikein synkkaakaan? Itse jättäisin ne lapsetkin mielummin tekemättä jos aika ajaa ohitseni siinä asiassa, kuin alan tehdä niitä aikataulun takia. On siinä senverran isot asiat kyseessä! Mutta tässäkin on erilaisia näkemyksiä tietysti....
Annahan nyt kuitenkin ihan ensiksi ajan kulua ja katso millaiseksi äitisi arki muodostuu. Jos syöpä ei tapa niin sen kanssa opitaan elämään, eikä kenenkään elämä yleensä ole pelkkää voivottelua ja suremista ja ihmettelyä. Eiköhän se siitä lähde suttaantumaan!