En tiedä mitä tekisin... Suhteemme on kestänyt n.7,5 vuotta, siinä on tasan 7,5 vuotta liikaa. Tämän suhteen ei alunperinkään pitänyt tapahtua. Minun puoleltani se oli alussa pelkkää juuri kotoa poismuuttaneen tytönhupakon leikkiä, jonka piti loppua viimeistään 4kk:n päästä (näin silloin "suunnittelin"). Mutta tässä sitä yhä ollaan, kuin jossain välitilassa odottaen siirtoa, jota kumpikaan ei uskalla tehdä!
En voi sanoa rakastavani häntä enää, tuskin hänkään minua. Emme ole sanoneet sitä pitkiin aikoihin, miten voisin sanoakkaan kun en sitä tarkottaisi. Tunteet ovat lähinnä kaveruutta, välittämistä, sitä jotain tuttua ja turvallista. Jossain ekan - neljännen vuoden välillä koin joskus suuriakin tunteita. Olisin halunnut hänen kanssaan naimisiin, lapsia ym. Eräissä surullisissa sukujuhlissa meille sanottiin, että menkää nyt naimisiin kun vielä voitte. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta ilmassa oli väreilyä että kummankin olisi tehnyt mieli sanoa, että ei todellakaan, koskaan.
Perinteiset nais-mies-asetelmat meidän kohdalla ovat ihan päälaellaan (kaikissa mahdollisissa asioissa). Seksiäkään meillä ei juuri ole, ja silloin harvoinkin se tapahtuu minun eli naisosapuolen aloitteesta.
Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, etten JAKSA erota. En halua jakaa yhteisiä tavaroitamme hänen kanssaan. En jaksa lähteä etsimään uutta suhdetta, saattikka tutustua uuteen mieheen seitsemän vuoden edestä. Pärjäisinkö yksin taloudellisesti. Jäisinkö muutenkin ihan yksin? Jne, jne... Lisäksi se biologinen kellokin kohta alkaa tikittämään, kun lapsia kuitenkin haluaisin, enkä kuitenkaan kenenkä tahansa vastaantulijan kanssa niitä haluaisi ruveta hankkimaan.
Ajatelkaa mitä tykkäätte. Rehellisesti sanottuna onhan tää touhu ja minä kaikenkaikkiaan tosi lapsellista, itsekästä, pelkurimaista, virtahepomaista....
Ymmärtääkö kukaan? Mitä mun pitäis tehdä?
En voi sanoa rakastavani häntä enää, tuskin hänkään minua. Emme ole sanoneet sitä pitkiin aikoihin, miten voisin sanoakkaan kun en sitä tarkottaisi. Tunteet ovat lähinnä kaveruutta, välittämistä, sitä jotain tuttua ja turvallista. Jossain ekan - neljännen vuoden välillä koin joskus suuriakin tunteita. Olisin halunnut hänen kanssaan naimisiin, lapsia ym. Eräissä surullisissa sukujuhlissa meille sanottiin, että menkää nyt naimisiin kun vielä voitte. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta ilmassa oli väreilyä että kummankin olisi tehnyt mieli sanoa, että ei todellakaan, koskaan.
Perinteiset nais-mies-asetelmat meidän kohdalla ovat ihan päälaellaan (kaikissa mahdollisissa asioissa). Seksiäkään meillä ei juuri ole, ja silloin harvoinkin se tapahtuu minun eli naisosapuolen aloitteesta.
Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, etten JAKSA erota. En halua jakaa yhteisiä tavaroitamme hänen kanssaan. En jaksa lähteä etsimään uutta suhdetta, saattikka tutustua uuteen mieheen seitsemän vuoden edestä. Pärjäisinkö yksin taloudellisesti. Jäisinkö muutenkin ihan yksin? Jne, jne... Lisäksi se biologinen kellokin kohta alkaa tikittämään, kun lapsia kuitenkin haluaisin, enkä kuitenkaan kenenkä tahansa vastaantulijan kanssa niitä haluaisi ruveta hankkimaan.
Ajatelkaa mitä tykkäätte. Rehellisesti sanottuna onhan tää touhu ja minä kaikenkaikkiaan tosi lapsellista, itsekästä, pelkurimaista, virtahepomaista....
Ymmärtääkö kukaan? Mitä mun pitäis tehdä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän tilanteesi. Pitkä suhde on vaikea lopettaa..Mutta silti olen sitä mieltä, että ei kannata elää surullisena ja onnettomana elämäänsä..Nyt rohkeutta ja puhut miehesi kanssa asiat selviksi ja eroatte..Takaan että kadut jos et sitä tee. Helppoa se ei tietenkään tule olemaan noin monen vuoden jälkeen, mutta mieti, että vaihtoehtona on onneton suhde, jos jäisit nykyisen miehesi luo. Ihminen tarvitsee rakkautta, pelkkä ystävyys ei riitä! Luotat vain itseesi, kyllä se siitä!! Uskalla vain tehdä ensimmäinen siirto!
JAKSAMISTA!! Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin, vai miten se nyt menikään...
Itse elin 4 vuotta suhteessa, jossa en "viihtynyt". Suhteeseen päädyin myös samalla tavalla kuin sinäkin, oli kiire päästä pois kotoa. Viimeiset kaksi vuotta oli juuri tuo olotila, että ei jaksa alkaa rakentamaan uutta elämää, enkä saanut lähdettyä. Välillä uskoin, että elämä vielä muuttuu paremmaksi, mutta ei.
Lopulta lähdin, ja siitä saakka elämä on vain kirkastunut. Asunto ja uusi opiskelupaikka löytyivät helpommin kuin kuvittelinkaan, ja myös taloudellisesti olen pärjännyt yllättävän hyvin. Uutta miestä elämääni en edes harkitse, vaan uskon sen löytyvän kun aika on. Nyt on hyvä olla yksin. Näin tyytyväinen elämääni en ole ollut vuosiin.
Hei !
Yks pointti vain. Sun olis pitäny lähtee jo aikaa sitten, mutta pelkäät vain omaa pärjäämistäs lähtemisen jälkeen. Se on harmi.
Lähde nyt kun sulla on siihen perusteltu syy! Jos haet haluaisit lipua suoraan turvalliseen uuteen satamaan, niin teet suuren virheen. Sillä loukkaat kumppaniasia pahasti ja eikä se ole reilua!
Nyt on hyvä lopettaa suhde kun mukana ei ole kolmatta osapuolta vaikuttamassa päätöksiin!!!
Juttelet rehellisesti tilanteesta kumppanillesi, niin kyllä hänkin lähtemisen syyt silloin ymmärtää.
Sitä on hankala ymmärtää jos muutat suoraan jonkun toisen luokse.
Sitäpaitsi yksin oleminen tollasen tilanteen jälkeen on ennenkaikkea vain hyvästä, koska silloin jotenki pystyy selkeemmin nollaamaan tilanteen ja kattomaan kirkastunein silmin tulevaan elämään.
Eikä talouskaan tule olemaan ongelma Suomessa. Suomessa kyllä pärjää se on varmaa, joten unohda nyt raha-asiat päätöstä tehdessäs.
Raha ei saa päättää sun parisuhteen tulevaisuutta! Muista se!
Muista myös se että jos olet rehellinen niin tee ero ilman kolmannen osapuolen vaikutusta, eli teet päätöksen yksin. Silloin et loukkaa ketään!
Tulevaisuus on elämisen arvoinen, mutta arvosta myös niitä ihmisiä joiden kanssa olet jaknut menneen elämäsi!
Elin suurin piirtein samanlaisessa suhteessa kuin sinä. Olimme myös vuosia yhdessä, mutta koskaan emme muuttaneet varsinaisesti yhteen. Johtuen siitä, että opiskelimme & olimme töissä eri paikkakunnilla. Olin ollut jo pitkään tyytymätön elämääni, olimme myös yhdessä puhuneet siitä. Hän oli kuitenkin aina niin ymmärtäväinen ja ihana minua kohtaan, että en pystynyt häntä jättämään. Olimme paljon enemmän ystäviä kuin rakastavaisia. Toisaalta arvo- ja muukin maailmamme oli hyvin erilainen ja pitkässä suhteessa tuli kaikenlaisia ongelmia. Koskaan en kai oikeasti kuvitellut elämää ilman häntä, vaikka aloin jo katsella muitakin "sillä silmällä". Koskaan en häntä pettänyt! Eräänä päivänä hän sitten ilmoitti myös miettineensä suhdettamme. Hän sanoi kuitenkin haluavansa vielä yrittää. Mutta sillä hetkellä hän muuttui kuin eri ihmiseksi. Jonkin aikaa olimme vielä yhdessä, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. En voinut yksin pelastaa suhdettamme, vaan siihen olisi tarvittu meitä molempia.
Neuvoisin sinua miettimään tarkasti, pystytkö oikeasti elämään ilman häntä! Jokaisessa suhteessa tulee väkisinkin aikoja, jolloin "kyllästyy" ja jos asioille ei tehdä mitään, annetaan kaiken jatkua omalla painollaan, ongelmat kasautuvat ja pienet asiat alkavat paisua. Koita puhua kumppanillesi tunteistasi, kaikki mitä ajattelet. Koittakaa vaikka ottaa pientä etäisyyttä, jos toinen voisi vaikka lähteä jonnekin vähäksi aikaa. Pieni ero voisi selkeyttää ajatuksia. Jos ero kaiken yrittämisen jälkeen tuntuu oikealta, se on tehtävä. Vaikka se sitten sattuisi kuinka paljon tahansa.
Itse olen nyt yksin. Ja kun erostamme on kulunut nyt muutama kuukausi, kaipaan exääni edelleen ajoittain. Välillä mietin, miten onnellisia olisimmekaan nyt, jos olisimme voineet jatkaa yhdessä. Uskon, että yhdessä selvitetyt vaikeudet lujittavat suhdetta. Mutta haluan uskoa, että suhteemme oli mennyt pisteeseen, josta se ei voinut enää jatkua. Joko palaamme joskus yhteen, mutta ero on sitä ennen välttämätön, tai sitten meitä kumpaakin odottaa jotain paljon parempaa... Toivon sinullekin kaikkea hyvää!
Monta vuotta siis takana ja rakkautta on ollut. Lapsena kun kuitenkin aloitettiin, niin nyt on iskenyt kai se ns. vapauden kaipuu, kotona ahdistaa mutta yksin eläminenkin pelottaa, pärjäänkö yksin taloudellisesti, henkisesti, ylipäätään pärjäänkö? Löydänkö enää ikinä rakasta miestä, jonka kanssa voisi olla jotain yhtä hyvää kuin tämän nykyisen...
Kuka tietää, pelottaa todella paljon...
Näitä tämän polun juttuja lukiessa tuntuu, kuin lukisi omaa tarinaa kerta toisensa jälkeen, pakko myöntää. Kerron nyt omastani.
Homma alkoi panojuttuna, eteni seurustelun jälkeen yhteenasumiseksi ja meillä oli mukavaa ensimmäiset 7 vuotta. Sitten saimme häädön asunnosta, ja koska molemmat opiskelimme, olimme aika kusisessa tilanteessa. Silloin vaimoni vanhemmat halusivat jeesata meitä antamalla kämppänsä meille, ja he itse muuttivat kakkosasuntoonsa.
Tästä (muutosta takaisin lapsuudenkotiin!) vaimoni masentui ja myöhemmin sairastui vakavasti, ja sairastumisestaan masentui vielä lisää. Näin kun hänen elinvoimansa, iloisuutensa, hävisi hyvin nopeasti. Siihen minä puolestani masennuin ja ryhdyin lääkitsemään sitä alkoholilla, mukaan tuli vaimokin, joten siinä sitä soppaa jo olikin. Vaimoni vanhemmat näkivät tämän mutteivät reagoineet millään tavoin tähän, ei myöskään omant vanhempani. Tätä menoa jatkui: opinnot eivät edistyneet lainkaan, olimme työttömiä, erakoiduimme, viina maistui, tunteet katosivat, kommunikointi ja välittäminen itsestä ja toisesta loppui. Siis itse asiassa näin jälkeen päin todella karseeta aikaa!
Kunnes minä sain töitä. Olosuhteet pysyivät kuitenkin samoina, mutta meillä oli viinaan vähän enemmän rahaa. Mutta oleellinen muutos tapahtui minulle, koska minä pääsin tapaamaan työni puolesta erilaisia ihmisiä (paljon) ja sitten vuoden päivät tunnettuani erään ihmisen, hän kertoi ihastuneensa minuun, ja minä olin kuin ällikällä lyöty. En todellakaan voinut kuvitella, että minussa olisi ollut yhtään mitään syytä miksi joku pitäisi minusta. Hän aukaisi mieleni ja rupesin toden teolla pohtimaan missä tilanteessa oikein olin. Meillä oli erittäin kiihkeä salasuhde (hänkin naimisissa ja mukulat päälle) ja sitä kesti vain pari kuukautta kun hänen miehensä sai tietää meistä, ja pakotti vaimonsa tekemään valintansa. No tietäähän sen miten siinä kävi, hän palasi häntä koipien välissä kotiinsa ja minut hän siis dumppasi.
Sitä minä en enää kestänyt vaan pistin samaan syssyyn poikki myös oman suhteeni, ja hyppäsin tyhjän päälle. Se oli raju tempaus, täytyy myöntää, en ole koskaan tuntenut olevani niin tyhjän päällä kuin silloin. Mutta sain asunnon muutaman päivän kuluttua eropäätöksestäni, mikä on siis tavaton ihme. Muutin pois ja helpotus oli aivan sanoin kuvaamaton. Eron pesänselvitysosio ym käytännön asiat myös menivät helpommin kuin osasin edes etukäteen kuvitellakaan - kun kaksi perseaukista menee yhteen, ei pesänselvittelyt kauaa kestä :)). Minulla meni reilu vuosi ennen kuin oikein voin edes kunnolla sanoa pystyneeni luomaan kontaktia muihin ihmisiin. Elin ikään kuin vieläkin siinä masentuneen kaavassa, jossa mikään ei kosketa tai satuta, mutta pikkuhiljaa kun rupesin katsomaan elämää se tuttu pilke silmäkulmassa, kuin joskus kauan aikaa sitten. Löysin erosta 1,5 vuoden jälkeen uuden naisen, jonka kanssa olemme yrittäneet yhteiseloa. Ainakaan vielä emme muuta yhteen, vaan meillä kummallakin on omat osoitteemme. Mutta katsellaan ja ihmetellään miten suhteemme edistyy.
Kiteytän asiaani: Päätöksen tehtyäni, en miettinyt ja murehtinut eron vaikutuksia, vaan tein miltä minusta tuntui oikealta. Vasta paljon myöhemmin olen saanut itsetuntoani, joten kuten kasattua ja elämäntapojani rukattua terveellisemmiksi :) ja asenteeni ja arvoni elämääni ylipänsä ovat muuttuneet radikaalisti. Olin kuin mikäkin kusipää ennen, nyt voin jo sanoa, etten ole sitä ainakaan koko aikaa. >> Erosta selvitään, joskus siitä selviää lyhyemmällä ajalla, joskus se vie pidemmän ajan, mutta kyllä siitä selvitään.
Meillä vaan on vielä lapsia ja sekös vasta tekee tilanteen vaikeaksi. Tuntuu niin itsekkäältä ajatella enemmän itseä ku lapsia. meillä kun ei ees riidellä. Kaikki on hyvin, paitsi minun tunteet!
mulla on sama tilanne, tosin oon vasta 2 vuotta ollu poikaystäväni kaa. tunteita ei oo ku nimex, rohkeutta lähtee ei silti löydy. Elämä on kuitenkin niin lyhyt, että pitäis löytyä sitä rohkeutta! Tekis ihan hyvää olla yksin ja kattella. ja siinä sivussa ihan olla vaan itsekäs ja miettiä mitä haluaa elämältään. ollakseen onnellinen ei tarvi välttämättä toista ihmistä. mut mieti tarkkaan mitä haluat, jos päätät lähtee se on melko varmaan lopullinen päätös. Onnea ja rohkeutta!