Olen ollut viisi vuotta naimisissa ja nyt yhtäkkiä aivan ilman mitään merkkejä mies ensin ilmoitti ettei rakasta enää ja lopulta myönsi löytäneensä toisen jonka kanssa oli seurustellut jo viikon kaksi. Kuulemma oli viimeiseen asti yrittänyt rakastaa, kun ei saanut jätettyäkään. Jalo ajatus mutta varmisti sen että ero tuli minulle uskomattomana shokkina.
En pysty millään ymmärtämään mitä ihmettä tapahtui, miksi ja miten mun rakas voi yhtäkkiä rakastaakkin toista. Itse rakastan herraa vieläkin enemmän kuin mitään muuta. Enkä pysty vain nappia painamalla rakkautta lopettamaankaan. Aluksi en edes halunnut mutta nyt saatuani jopa kokonaisen viikon aikaa käsitellä asiaa(mies on jo uuden kultansa luona) alan ymmärtää että on pakko lakata rakastamasta ja nyt. Tai rikkoutua lopullisesti. Mutta miten? Tunnen reippaasti alle kolmikymppisenä elämäni loppuneen enkä osaa edes kuvitella itseäni muiden miesten kanssa. Ja pelottaa ettei ketään enää kiinnostakkaan. Ja ettei itseä enää koskaan kiinnosta.
Pystyisikö joku saman kokenut kertomaan että tästä selviää hengissä? Anyone?
En pysty millään ymmärtämään mitä ihmettä tapahtui, miksi ja miten mun rakas voi yhtäkkiä rakastaakkin toista. Itse rakastan herraa vieläkin enemmän kuin mitään muuta. Enkä pysty vain nappia painamalla rakkautta lopettamaankaan. Aluksi en edes halunnut mutta nyt saatuani jopa kokonaisen viikon aikaa käsitellä asiaa(mies on jo uuden kultansa luona) alan ymmärtää että on pakko lakata rakastamasta ja nyt. Tai rikkoutua lopullisesti. Mutta miten? Tunnen reippaasti alle kolmikymppisenä elämäni loppuneen enkä osaa edes kuvitella itseäni muiden miesten kanssa. Ja pelottaa ettei ketään enää kiinnostakkaan. Ja ettei itseä enää koskaan kiinnosta.
Pystyisikö joku saman kokenut kertomaan että tästä selviää hengissä? Anyone?
Vastaukset 46
Vanhimmat
Minä sain kuulla samanlaisen ilmoituksen muutama kuukausi sitten. Mies ilmoitti ettei meillä ole enää mitään muuta yhteistä kuin lapset ja hän haluaa elämältä parempaa. Yhteiselämää meillä takana melkein 30 vuotta ja kyllä se näin melkein 50 vuotiaana tuntui että elämä loppuu siihen. Mutta päivä kerrallaan on menty eteenpäin. Asutaan edelleen yhdessä, mietitään ja keskustellaan. Meillä on pienet lapset ja sen takia asia tuntuukin niin vaikealta. Mutta minä olen päättänyt pärjätä. "Uusi elämä" on jo alkanut; kampaus, uusia vaatteita, omia menoja omien kavereiden kanssa (mies lapsenvahtina) jne. jne. Alussa tuntui että en tee muuta kuin itken, mutta nyt on jopa päiviä jolloin kyyneleitä ei tule. Rakastan miestäni edelleen, kaikesta huolimatta ja olen valmis antamaan anteeksi. Myönnän että syytä on ollut myös minussa sillä jos parisuhteemme olisi ollut kunnossa, niin siihen väliin ei kolmas osapuoli olisi mahtunut. Sen kuitenkin tiedän, että elämä ei lopu vaikka meille ero tulisikin. Se jatkuu, tosin erilaisena kuin ennen.
hei!
sulla on tällä hetkellä kaamee tilanne siellä, niin oli minullakkin kolmevuotta sitten. Olimme mieheni kanssa olleet n.5v.naimisissa ja olin reilusti alle kolmikymppinen,olen kyllä sitä vieläkin,mutta... mieheni ilmoitti vaan yhtenä iltana minulle että hänellä on toinen ja haluaa eron.olin shokissa, en oikeen muista niistä parista viikosta yhtään mitään, mutta silti tässä sulle skriivailen,eli elän. meni kuukausia että pystyin ryhdistäytymään, rakastin miestäni aivan mielettömästi,vaikka toinen halusi eron, eihän rakkaus kuole siitä hetkestä. Mieheni muutti tän uuden heilan kanssa yhteen ja minä jäin meidän taloon yksin. Sen surun voin muistaa vieläkin,sen kaipauksen kylminä talvi iltoina, kaipasin kainaloa,tukea arkielämään, rakkautta..kaikki hävisi kuin tuhka tuuleen.
Sieltä suosta aloin pikkuhiljaa kivuta maan pinnalle. Nyt kun aikaa on kulunut ja saanut käsiteltyä asioita, tiedätkö elämä voittaa kuitenkin.sä selviydyt voittajana..sä saat rypeä ja itkeä ja huutaa rauhassa,mut kaikki hyvä viel on ees päin.nyt mulla ainakin kun löysin oikeesti ihmisen joka jaksaa rakastaa minua vikoineni ja virheittenikin kanssa. Huom.entinen mieheni on ollut riesa,julistaa vieläkin rakkautta minulle jne....vaikka uuden heilansa kanssa asustelee..nyt voi vaan pierasta sinne päin.
Hei, sure ja sure, se on tärkein,kun on suru se täytyy surra pois, sitten löydät itsesi entistä ehompana ja voimakkaampana. tsemppiä
Tuntuu kamalalta että muutkin ovat kokeneet saman ja silti pikkuriikkisen helpottaakin. Tuntuu vain etten pysty ajattelemaan muuta kuin sitä kuinka mieheni(miehekseni minä vielä hänet miellän)tekee nyt asioita joita teki viikko sitten vielä minun kanssani jonkun muun kanssa. Kun kertoi naisen olevan kaikkea mitä on aina halunnut hajosi jotain lopullisesti sisälläni. Minä en ilmeisesti ollut mitään. Sain vielä tänään tietää että tulemme muuttamaan kahden talon päähän toisistamme eli varmasti nuortaparia näen jatkuvasti. Miten ihmeessä tällaista pitäisi pystyä käsittelemään?!
Jos mies on niin tyhmä, että sanoo toisen olevan kaikkea, mitä on halunnut niin ole onnellinen että hänestä eroon pääset. Ei kukaan empatiaan kykenevä ihminen kierrä veistä haavassa tuolla tavalla. Mitähän se "kaikki mitä on halunnut" mahtaa tarkoittaa? Kyllä sekin suhde loppuu jossain vaiheessa, koska kukaan EI ole täydellinen vastine kenellekään. Jos sellaisesta haaveilee, ei ole kykenevä kestävään parisuhteeseen.
Idioottihan tuo taitaa olla mutta jostain helvetin syystä silti rakas. Alan jo ihmettelemään omaakin älyäni kun en pysty iloitsemaan moisesta ihmisestä eroon pääsyä. Tavallaan tajuan itsekkin että parempi ilman mutta silti yritän kohdella sitä nätisti vieläkin ja toivon että jos se kuitenkin rakastaisi vielä. Ja itken ja itken. Pystyisikin tätä asiaa käsittelemään järjellä eikä tunteella.
Omasta erostani on aikaa puolisen vuotta, mies vain ilmoitti, että avioliitto oli virhe. Kolmansia osapuolia ei eroomme liittynyt, mutta tuska oli ja on edelleen hirveä. En osaa edes kuvitella, miten kauheaa joudut nyt läpikäymään.
Sinun on vain jaksettava, rakkauden takia ei pidä elämistä lopettaa. Kaikella on tarkoitus ja kunhan jaksat sinnitellä eteenpäin, tulet sen ihan varmasti huomaamaan. Olet vielä nuori, mutta vaikka et olisikaan niin aina on elämässä tulevaisuutta kunhan ei luovuta.
Sen tiedän, että vaikeata se on ja välillä taas vähän helpottaa, mutta takapakkeja tulee. Varaudu siihen, mutta ponnistele silti eteenpäin. Itselläni oli tänään melko hyvä päivä pitkiin aikoihin, kyllä tästä selvitään ja niin selviät sinäkin entistä vahvempana. Älä ajattele uusia suhteita, ne tulevat jos ovat tullakseen, mutta elämässä on paljon muutakin, joka antaa iloa ja on jopa tärkeämpää kuin parisuhde.
Keskity nyt omaan itseesi ja hyvinvointiisi, hae vaikka ammattiapua jos ihan sietämättömäksi elämä menee. Lopuksi vielä sanon, että älä syytä itseäsi, ei se aina niin mene, että jos liitto on kunnossa niin siihen pääsee kolmas väliin.
Jaksamista sinulle!
Kauhea asiavirhe tuli kun kiihkeästi kirjoitin. Siis piti sanomani: ei se aina niin mene että jos liitto on kunnossa niin siihen ei pääse kolmas väliin. Ja nyt ollaan kaikki ihan sekaisin...
minultakin kun luin vastauksesi. Kiitoksia. Nyt kun vielä saisi sitä selviämisaikaa. Kuulin tänään että ollaan molemmat saatu asunnot. Toistemme naapurista. Tää on nyt jo joku jumalallinen kosto edellisen elämän teoista... tai jotain.
kuulostaa teidän miestenne käyttäytyminen järkyttävän itsekkäältä ja lyhytnäköiseltä touhulta! Onko ne aikuisiksi ikinä kasvaneetkaan, vai kuinka kevein perustein on naimisiin alunperin menty!??Ei kenenkään luo muuteta kahden viikon tutustumisen jälkeen!Veikkaan ettei tule kauaa kestämään!
Jouduin oikein tarkistamaan kirjoituksesi vuosiluvun, sillä aika tarkalleen vuosi sitten mieheni löysi kahdessa viikossa ”elämänsä naisen” joka oli kaikkea, mitä hän oli aina toivonut ja jätti viiden vuoden avioliittomme noin kahden viikon harkinnan ja edestakas veivaamisen jälkeen. Vielä paria viikkoa aikaisemmin hän oli rakastanut ja suunnitellut remonttia kotiimme ja oli kertonut, kuinka hyvin meillä kaikki olikaan. Pari viikkoa sen jälkeen hän kertoi, kuinka oli jo pitkään kärsinyt liitossamme ja kuinka siinä oli niin paljon vikaa, ettei hän edes jaksaisi lähteä puimaan ongelmiamme, puhumattakaan ratkaisemaan niitä. Joulun aatonaattona mieheni lähetti tekstiviestillä tiedon, että oli hakenut avioeroa.
Minä jäin yksin, en uskonut todeksi ja ajattelin että kuolen.. En nukkunut, en syönyt, en kyennyt tekemään töitä, voin huonosti, oksensin ja itkin. Erakoiduin kotiini, enkä vastannut puhelimeeni, enkä suostunut tapaamaan ihmisiä. Join litroittain kahvia ja poltin askeittain tupakkaa 24 tuntia vuorokaudessa. Nukuin tunnin pätkiä.
Löysin tänne palstalle ja kirjoitin tänne hulluna löytääkseni vastauksia. Kirjoitin satoja sivuja päiväkirjaani niitä asioita, joita oletin itsessäni olevan vikana. Kaduin, häpesin, surin, säälin.
Päätin kuitenkin, että päästän miehen menemään. Sen jälkeen kun hän sanoi, ettei edes halua yrittää korjata liittoamme, päätin, etten tee elettäkään kerjätäkseni häntä takaisin. Puoli vuotta korjasin itseäni yksinäisyydessä. Kesään mennessä mieheni otti yhteyttä ja sanoi katuvansa päätöstään. Halusi tulla takaisin, jos MINÄ olisin valmis muuttumaan. Mutta koska hän ei ollut alunperinkään kertonut, mitä vikaa minussa oli, en voinut ottaa ehdotukseen edes kantaa. Kun harkinta-aika oli lopussa, sanoi mieheni, että jos ero tulee, se on minun tahtoni, ei hänen. Niinpä minusta tehtiin vielä syyllinen eroommekin.
Vihdoin sisälläni heräsi raivo. Hän jätti ja lähti, minä annoin kiltisti mennä. Ja nyt hän halusi sanella ehdot palaamiselleen. Minä päätin, etten näillä ehdoilla edes haluaisi häntä takaisin. Alkoi paranemiseni. Ryhdyin arvostamaan itseäni ja samassa tahdissa myös exäni rupesi arvostamaan minua. Liian myöhään kuitenkin.
Laitoin elämäni kuntoon ja siinä samassa paransin sitä vielä entisestäänkin. Niinpä nyt vuosi eromme jälkeen tajuan, että elämäni on parempaa kuin koskaan. Ja syy siihen oli se, että ero sai minut tajuamaan, kuinka loistava tyyppi oikeastaan olenkaan ja ettei kenelläkään ole oikeutta kohdella minua noin.
Eli kysymykseesi selviääkö siitä, vastaan: Selviää! Sattuu niin saatanasti, itkettää ihan hirveästi ja tuntuu kuin ei henki kulkisi, mutta siitä selviää. Ja lopulta siitä selviää jopa voittajana, jos vain päättää tehdä niin.
Lähetän sinulle lämpimän virtuaalihalauksen ja toivon sydämestäni että jaksat ylittää tämän vaikeimman vaiheen. Tiedän, että nyt on vaikea uskoa, että päivä paistaa vielä, mutta kuten kaikki muutkin täällä ovat kertoneet, se paistaa vielä kirkkaammin kuin voisit uskoakaan.
Muutamia seikkoja, jotka minulle selvisi asioita selvittäessäni:
* kolmas pyörä pääsee myös toimiviin parisuhteisiin.
* sinussa ei mitä todennäköisimmin ollut mitään vikaa
* pääosa miesten aloittamista avioeroista johtuu heidän sisäisestä kriisistään, ei siis mistään, mitä oli tai oli olematta liitossanne.
Lue Kari Kiianmaan kirja: rakentava valinta.
Osallistu Fisherin eroseminaariin. Se on loistava apu.
Jos nukkuminen on vaikeaa hanki lääkkeitä. Väsyneenä ja ylikierroksilla asiat menee entistä enemmän solmuun.
Pidä huolta juridisista oikeuksistasi ja pidä huolta ettet kärsi taloudellisesti.
Rakenna itsellesi upea uljas uusi elämä, kaunis oma koti ja tee niitä asioita, joita olet aina unelmoinut. Olet sen arvoinen.
Käy kampaajalla, kosmetologilla ja hanki vaikka silikonit, jos siltä tuntuu. Pidä itsestäsi huolta, itsesi takia. Löydä peilistäsi kaunis ja upea nainen.
loistava kirjoitus sinulta.sehän tuli suoraan minun elämästäni kaksi vuotta sitten..askeittain tupakkaa,pannu tolkulla kahvia,silmät turvoksissa itkusta,mut siitä selvittiin..
Noin.pari viikkoa sitten vasta huomasin kuinka ihanaa ja parempaa tää mun elämä nyt voi ollakkaan, kaiken kivun ja tuskan ja paskan jälkeen. Vaikka ex vei rahat ja kaiken muun, silti tunnen olevani voittaja! menihän siinä kaks vuotta,mut nyt olen onnellisesti nainen! tsemppiä kaikille saman läävän kokeneille.
huom.muistakaa avioero on kuin kuolema, joka täytyy surra, siihen menee aikaa mut menköön
Olivatpas identtisiä!
Ja tuntuvat identtisiä olevan tunnotkin, ainakin lähelle. fyysisistä oireista puhumattakaan... Aloitin polttamisen vuoden jälkeen uudestaan. En nuku yli 2 tuntia putkeen ja hetket ennen nukahtamista ovat yhtä tuskaa. Eilen tajusin etten ole syönyt kolmeen päivään, söin väkisin ja oksensin. Tänään sain syötyä jopa kokonaisen jugurtin. Yrittänyt pitää itsestäni huolta mutta kun tuntuu niiiin toivottomalta ja siltä että elämä on loppu. En vaan muista syödä, käydä suihkussa tai tehdä muutakaan. Päivät menevät tupakkia kiskoen ja lasittuneesti tuijottaen. Kaiken katkaisee vain itkunpuuskat. Luojan kiitos minulla on ystävä joka jaksaa puhua kanssani tuntikaudet päivästä toiseen. Tai pikemminkin kuunnella itkuisia itsesyytöksiäni. Toki muutkin ihmiset tukevat mutta tämä ihana ihminen on kyllä pelastanut elämäni. Meinasin vain käpertyä syvälle itseeni mutta ystäväni pakotti puhumaan. Toivottavasti ei raasu kauheasti kadu sitä kun on joutunut minua tuntikaudet joka ilta sen jälkeen kuuntelemaan.
On tosiaan uskomattoman vaikeaa ajatella järjellisesti kun on paitsi henkisesti, myös fyysisesti puhki. Näen vain silmissäni rakkaani toisen naisen kanssa, jatkuvasti, uudelleen ja uudelleen.
Sanoin ennen kuin lähti surussani että mä en kyllä sua takaisin enää ota vaikka kuin pyytäisit kun valitteli että onkohan tehnyt elämänsä virheen kuitenkin samalla kun tekstitteli uuden naisensa kanssa. Kommentoi lausumaani:sitten kaikki on tosiaan loppu. Oli ilmeisesti luottanut siihen että otan takaisin ja hoivaan seuraavatkin viisi vuotta. Enkä oikeastaan pysty lupaamaan että en ottaisi jos haluaisi palata. En ole vielä päässyt vihaan asti kuin pilkahduksina ja tuskin pääsenkään ikiaikoihin. Yrittänyt väkisin tehdä mantran itselleni lauseesta:se kohtelee sua kuin paskaa sun on parempi olla ilman äläkä herranjumala ota sitä takaisin! Ei ikävä kyllä ole auttanut vielä. Itse olen hämmästynyt siitä että olen näinkin hyvässä kunnossa vain viikon jälkeen, ei ole tainnut shokki vielä asettua.
Jotenkin nytkin asia on kääntynyt niin että minä puhun mahdollisimman rauhallisesti ja herra räyhää ja rähjää. Raivoaa kuinka ei kestä minua kun olen kehdannut kysellä että miksi. Niin toisaalta hoituivat riitamme pitkälti suhteenkin aikana, ei tunnu kumpikaan osaavan rikkoa kaavaa. Tuntuu vain että lopulta se olen minä joka pyytelen anteeksi sitä että pakotin hänet toisen naisen syliin ja eroamaan. Samassa kerhossa näköjään ollaan siinäkin.
Tajuan järjellä että en minä tähän kuole ja aikaa myöten helpottaa. Aikaa vain en ole saanut. Kun mies 1,5 viikkoa sitten häipyi kaikki oli tietääkseni hyvin. tasan viikko sitten kertoi puhelimessa(!) kun olin käymässä äitini luona että haluaa erota. kolme päivää myöhemmin jäi kiinni uuden neidon soitellessa, silloinkin väitti kiven kovaan että ehei, se on vain tuttu johon törmäsi ja sen kanssa on hyvä puhua, ehkä hän hiukan on ihastunut. Eilen sain tietää että ovat olleet koko ajan yhdessä ja samalla lähtikin naisensa luo. Tänään kuulin että muutetaan naapuritaloihin etten varmaan pääse vahingossakaan eroon. Alkaa olla sellainen tunne että kun shokki tästä laskeutuu saavat pistää suoraan suljetulle. Ongelma on se että itsestäkin tuntuu että aikaa on mennyt ikuisuus ja pitäisi pystyä käsittelemään tämä paremmin. Tapahtunut niin paljon etten pysty ymmärtämään että aikaa on mennyt vain viikko.
Ajattelin huomenna varata suosiolla ajan lääkärille ja hakea jotain apua. Ei tästä ainakaan tule mitään jos ajan itseni fyysisestikkin loppuun. Nukkumaan ja syömään on pakko jotenkin pystyä.
Huokaus, upea uljas elämä kuullostaa ihanalta mutta siihen taitaa mennä aikasta kauan. No, ainakin tämä toimii hyvin dieettinä...
Ja toiston uhallakin, kiitos teille kaikille ihanille ihmisille! Vaikka en sitä vielä täysin tajua on silti mahtavaa kuulla että tästä selviää hengissä, ainakin useimmiten.
Puolitoista viikkoa on vielä todella lyhyt aika tuosta shokista. Jotenkin tuntuu, että tuollainen shokkierojuttu on suomalaisille miehille tyypillistä, ja tietenkään eihän sitä keskustella tarvitse, josn yhtäkkiä monen vuoden jälkeen halua eron..Entä jos heille tehtäisiin sama temppu, miltähän sitten mahtaisi tuntua.
Sinun täytyy nyt vain toipua, muista kuitenkin syödä aina kun pystyt ja käydä välillä ulkona vaikka kävelemässä. Tuo asuntoasia ei kyllä todellakaan ole hyvä, voisitko mistään muualta saada asuntoa? Tuolla tavalla et koskaan pääse hänestä eroon ja on aivan kohtuutonta, että joudut häntä ja naikkosta vielä yhdessä katsomaan.
Tee kaikkea sitä mistä pidät ja olet aina halunnut tehdä. Käy kampaajalla, osta uusia vaatteita ja meikkejä ja varatkaa ystävän kanssa vaikka matkakin. Ja pidä erossa puolesi myös taloudellisesti jos teillä oli yhteistä omaisuutta, mahdollisimman vähän sille rontille!
Kuuakuden kahden päästä alkaa kevätaurinko jo paistamaan paljon kirkkaammin! :)
Juu, meillä myös kiellettiin kakkosen olemassaolo, kunnes jäi kiinni "rysän päältä". Ja kun käräytin, sain silmilleni kauheat ryöpyt siitä, kuinka hullu ja vainoharhainen olen, kun selvitin hänen sijaintinsa. Hmph! Niinpä niin.
Ja mies keuhkoo ihan varmasti, jos sinä pysyt rauhallisena, koska miehen ego odottaa, että naiset romahtavat ja itkevät miestensä perään. Oma exäni vielä kysyi äidiltäänkin, miksen minä yritä pelastaa avioliittoamme ruinaamalla häntä takaisin. Kaverin itsetunto koki kauhean kolauksen, kun minun elämäni ei mennytkään ihan romuksi hänen lähtönsä jälkeen. (tai ainakaan en näyttänyt sitä hänelle)
On hyvä tunnistaa myös surun vaiheet, jotta tiedät, missä mennään.
Surun vaiheet
1. Järkytys
Miksi tämä tapahtui? Emme usko tapahtumaa todeksi ja kyselemme selitystä.
2. Suru
Kaipaamme menetettyä. Nostamme hänet jalustalle ja muistamme hänestä vain myönteisiä asioita.
3. Kiukku ja viha
Menetys paranee ainoastaan, kun sallit sen synnyttämän vihan ilmetä täysin vapaasti. Viha on terve reaktio ja välttämätön tunteiden tasapainon kannalta. Viha on suunnattava ulospäin, jotta voisit vapautua.
4. Tyhjyys
Elämän merkitys häviää, mielen valtaa synkkyys ja masennus.
5. Halu mukautua
Vähitellen alkaa näkyvä valoa ja huomaa synkkyydessä pienen hyvän asian. Myönteiset asiat alkavat voittaa tilaa.
6. Uusi luova tapa elää
Hyväksymme menetyksen, uusi tasapaino löytyy ja elämä saa uusia merkityksiä.
Ja kukin vaihe vie oman aikansa. Mutta mikään niistä ei kestä ikuisesti.
Äläkä kanna huonoa omaatuntoa siitä, että purat ystävällesi pahaa oloasi. Siitähän ystävyydessä on kysymys. Mietipä itse, olisitko ystäväsi tukena vastaavassa tilanteessa? Ja jos vastaus on kyllä - anna palaa. Sinä voit maksaa kaiken saamasi avun takaisin myöhemmin.
P.S. Nauti laihdutuskuuristasi ;-) Mietipä päivää, jolloin exäsi kiroaa, kun jätti kaltaisesi hehkeän neidon :-P Kiusa se on pienikin kiusa =)
sormet pelissä. Miehet ihastuu ja kuvittelee että muualla on parempaa, mutta kohta se mies tulee järkiinsä ja anelee anteeksi antoa ja takasin tulemista! Niillä vain on joskus villitys päällä.
Vapailla naisilla taas ei ole mitään menetettävää, joten yuseasti ne iskee kyntensä juuri naimisissa oleviin miehiin, ja viis välittää vaimosta ja kenties lapsistakaan. Heistä vaan on kiva sotkea toisten liitto kun itsellä sitä ei ole, niin muillakaan ei saa olla.
Terveisin Kanelimummo
Dr. Phil sanoi fiksusti eräässä lähetyksessä pettäjistä: "Sen minkä he tekevät kanssasi, sen he tekevät myös sinulle". Eli exäsi todennäköisesti tekee tämän saman uudelle naikkoselleen. Jos se yhtään lohduttaa.
"hauskaahan" tässä onkin se että petti jo uuttakin. Nimittäin minun kanssani. Ennen kuin tiesin mitään uudesta eksyttiin yhdessä sänkyyn miehen tullessa baarista lievässä maistissa. Minä toivossa että tajuaisi haluavansa sittenkin jatkaa ja mies ilmeisesti vaan panetuksesta. Kuultuani uudesta sanoi että on puhut sille rehellisesti tästä erotilanteesta. Kysyin kertoiko harrastaneensa seksiä kanssani. Herralle tuli selkeä paniikkireaktio ja alkoi karjua että niin soita vaan sille ja kerro. Tajua vieläkään miksi haluaisin hänen uudelleen soittaa, mitä ihmettä se auttaisi. Lopulta sanoi "etten ikinä ois sua enää nainut jollen olisi ollut niin kännissä". Saman selityksen antoi minulle kun kyselin miksi alunperin lähti naisen mukaan baarista "no kun olin niin kännissä". Lisäsi tosin vielä että nainen on juuri sitä mitä on aina etsinyt. No kiitos vaan, mitä minä sitten olin? Siihen ei osannut vastata. Monenkohan muun mukaan on vuosien varrella lähtenyt vaan niin kännissä? upea alku kyllä tuollekkin suhteelle kun heti petti, vai meinaakohan ettei tuota lasketa? Ja huom. minä en miestä tosiaankaan väkisin sänkyyn kammennut vaan itse innokkaasti ehdotteli. Taitaa tuostakin minulla olla isommat morkikset ja syyllisyydet kuin miehellä.
mieti vähä miten lapsellinen ite olet. tollasta äijää ei kannata edes miettiä. hanki oma elämä. ei kannata alkaa tuhlaamaan aikaa siihen että tekee kiusaa miehen toisille naisille.
Oletkohan itse ikinä ollut yli viikon suhteessa? Ei se rakkauden lopettaminen tiedätkö niin helppoa ole. Ymmärrän kyllä järjellä ettei kannattaisi perään itkeä enkä miestä enää takaisin saa. Ja jos saisinkin en voisi ikinä anteeksi antaa joten suhde on auttamattomasti loppu joka tapauksessa. Mutta kun vielä on tunteita ihmistä kohtaan niin on tunteita ihmistä kohtaan. Usko huviksesi että yritän jatkuvasti lopettaa rakastamisen mutta se ei ihan yhdessä yössä onnistu.
Sitäpaitsi jos olisit vaivautunut tekstin lukemaan olisit huomannut että nimenomaan kirjoitin ettei uuteen naiseen yhteyden ottaminen mitään auta.
Hyvät jatkot vain sinullekkin.
sama kokemus kuin sinulla n. 4kk takaa. Reagoin aivan samoin kuin sinä. Tuntui, että elämäni loppui siihen paikkaan. Itkin, kärsin ja menin ihan sekaisin. Ensimmäisistä viikoista en edes muista paljon mitään. Olo oli lohduton. Tein kuitenkin niin, että hyvien ystävien korvaamattomalla avulla lähdin heti reppu selässä pois kotoa ja hankin saman tien asunnon. Yksin en olisi siihen pystynyt siinä mielentilassa.
Seuraavaksi koin hirveää katkeruutta ja vihaa. Mutta samaan aikaan rakastin ja rakastan miestäni edelleen ja tunteeni ovat vieläkin ihan sekaisin. Halusin saman tien kaikki ositukset ja muutin ja jaoin (minä jouduin sen tekemään, koska mies ei ehtinyt uudelta suhteeltaan) kaiken irtaimen. Otin mitä otin, en halunnut paljoa mukaani, koska kaikki muistutti hänestä. Nyt asustelenkin tyhjässä asunnossa, missä on sentään patja lattialla, että voi nukkua.
Pakottaudun töihin ja yritän pikku hiljaa saada elämää kasaan. Yritän nyt vain rakentaa uutta kotia voimieni ja varojeni mukaan. Nyt neljän kk jälkeen on hiukan helpompi, en itke joka päivä enää. Koitan jotenkin mieltää tätä elämää ilman, että on kaikessa olemassa me, nyt on vain minä. Tämä on vaikeaa, koska koko elämäni muuttui hetkessä, kaikki mitä siihen kuului. Aluksi en pystynyt kaupassakaan käymään itkemättä, nyt pystyn sentään siihen. Laihduin kymmenisen kiloa, vaikka olen muutenkin jo melkein alipainoinen, mutta kun ei pystynyt syömään, niin ei sitten. Nyt sentään saan alas ruokaakin vaikka vieläkään se ei ole helppoa.
Exääni en halua olla yhteydessä. Sieltä ei nimittäin mitään ymmärrystä tipu. Tylyä suhtautumista vain, hän käyttäytyy kuin ei olisi minua koskaan tuntenutkaan. Niin eihän oltu naimisissa kuin 15 vuotta. Käsittämätöntä. Mutta en halua enää sitä miettiä.
Selviät kyllä, jos minäkin. Aikaa täytyy vaan itselleen antaa. Älä missään nimessä muuta naapuriin. Sinun on helpompi, kun et näe häntä. Niin minunkin on. Hajoan nimittäin joka kerran kun joskus pakottavasta syystä joutuu näkemään.
Niin, sydän särkyi ja oikeastaan koko ihminen. Ja nyt sitä yrittää kursia jotenkin kasaan. Voimia sinulle....ja paljon.
Sehän siinä niin kamalaa onkin että vaikka tajuan että nyt olisi kaikki oikeus olla toiselle vihainen en pysty koska rakastan yhä niin hullua kuin se onkin. Sanoin juuri ystävälle että itselle se että katsoisin muita olisi vieläkin pettämistä. Toinen taas tehnyt oikein selväksi että olemassaoloni ei kiinnostaa pätkän vertaa vaikka kuin sanoi haluavansa ehdottomasti olla ystäväni "ikuisesti". Yritin tänään soitella laskuista ja muista jotka on pakko hoitaa, jaksoi kuunnella kokonaiset 5 minuuttia kärsimättömänä(vaikka puhuin oikein rauhallisesti enkä maininnut tunteita sanallakaan) ja lopulta vain totesi hoida miten hoidat, kyllä minä pärjään. Niinpä, ystävä, toveri ja minä olen hänelle vielä niiiin rakas.
Kamalaa on kyllä kun olen yksin asunnossamme(luojan kiitos yksin, oltiin edellispäivään asti yhdessä tässä) ja tietenkin kaikki muistuttaa miehestäni. Jumalauta kun tosiaan minuakin lähikauppakin itkettää kun siellä enää käydä yhdessä niin arvatkaapa sitten asunnossa jossa on kaikki yhteiset ja miehen tavarat. Tekisi vaan mieli hautautua toisen vaatteisiin ja itkuttaa nuuhkien tuttua tuoksua. Toisaalta välillä sekunnin tekisi mieli polttaa kaikki herran vaatteet, ehkä se on sitä selviämistä ;D
Jotenkin tämä asuntojuttu on kyllä niin naurettava. Asutaan isossa kaupungissa ja ei kun perhana saadaan asunnot vierekkäin. Itse olen opiskelija ja mies työtön joten kummallakaan oikein varaa valita. Saatiin kumpainenkin kaupungin kämpät joka oli lottovoitto. Niitäkin olisi ympäri kaupunkia mutta ei, tässä sitä jumitetaan. Yritin kysellä viimeiseen asti jos olisi muita vapaana mutta se oli joko tuo tai ei mitään. Arvaan että tulee oven taakse toivoen minusta kukkien kastelijaa tai muuten vain hoivaajaa aika äkkiä. Haluaisin uskoa sanovani ei mutten todellakaan tiedä pystynkö.
Voimia sinullekkin ja haleja roppakaupalla
näyttää mahtuvan tähän maahan. Parisen kuukautta sitten sain samanlaisen shokkikokemuksen, kun mies vain ryntäsi ulos ja mennessään sanoi jättäneen sormuksen ja lähtevän. Siinä oli ne meidän keskustelut. Jäin pienen lapsen kanssa itkemään, enkä voi vieläkään uskoa kuinka hän kykenee noin vain häipymään 20:n yhteisen vuoden jälkeen ja hylkäämään lapsen monen sadan kilometrin päähän. Lähdöstään lähtien on asunut toisen naisen luona ja etsinyt töitä sieltä suunnalta Suomea. Kaikesta huolimatta rakastan häntä edelleen ja ajattelen häntä päivittäin. Tilanne olisikin varmasti helpompaa, jos lasta ei olisi, niin meidän ei tarvitsisi pitää mitään yhteyttä eikä nähdä koskaan enään.
Olen kuin löysässä hirressä, koska nähdessämme olen yrittänyt perustella hänelle minkä vuoksi ja miten voisimme yrittää parantaa suhdettamme harkinta-aikana (jos suostuisi muuttamaan pois naisen luota) ja joka kerta hän on sanonut miettivänsä asioita. En usko hänen pystyvän ajattelemaan toisen luona, eikä hän todellakaan ole ajatellut tekonsa (äkkilähtöä) seurauksia häipyessään. En kiellä ettenkö minäkin ole vastuussa tilanteesta, koska miehellä on ollut paha olla kotona, mutta jos hän olisi vain saanut suunsa avatuksi (ei siihen olisi tarvittu montaa sanaa, eikä edes paljastaa pettäneensä) niin olisin varmasti tehnyt kaikkeni, että asiat olisi saatu korjattua. Kuitenkaan mies ei ole tehnyt elettäkään, että veisi loput vaatteensa ja muita tavaroitaan pois. Elän siis päivittäisessä pelossa ja toivossa, mikä on todella raastavaa. Kerran hänen käydessä hakemassa lapsen mummolaan (tapaavat siellä olla pari päivää silloin tällöin) annoin hänelle täytettäväksi erohakemuksen, että laitetaan yhteishakemuksena, mutta en ole vielä lähettänyt. En tiedä kuinka kauan hänelle pitäisi antaa aikaa "miettiä" ja elää toisen kanssa kunnes arjen tullessa siihenkin suhteeseen kenties alkaisi todella miettiä tekojaan ja elämää loppuiäksi. Olen ehdottanut, että muuttaisi takaisin ja laittaisi välit poikki toiseen puoleksi vuodeksi ja käyttäisimme harkinta-ajan todella suhteemme parantamiseen (kävisimme myös perheneuvolassa), sillä puoli vuotta on ihmisen iässä lyhyt aika, kun tehdään loppuelämän ratkaisuja. Kuinka hän kuvittelee, että pystyisimme sopimaan lapsen asioista ja näkemään toisiamme, jos emme ole edes yrittäneet korjata tilannetta. Pelkäämpä, että minusta tulisi melkoisen katkera ja pirullinen ämmä.
On päiviä jolloin menee paremmin, mutta taas seuraavana päivänä tuntuu, että romahdan täysin. Käyn töissä ja lapsen takia pitää yrittää jaksaa, mutta vaikeaa tämä on. Niin ja tupakasta näyttää tulleen minullekin tapa kymmenen vuoden tauon jälkeen. Muita miehiä en voi kuvitellakaan tulevan täällä tuppukylässä koskaan kohdalleni ja ajatus seksistä vieraan kanssa tuntuu mahdottamalta (mieheni oli mulle ensimmäinen, kun aloimme seurustella ja olin 16 v). Toisaalta elämä lapsen kanssa kahdestaan tuntuu kamalalta, koska hellyyden kaipuu on aivan hirvittävä. Toivon totisesti, etten rakastaisi häntä!
teidän silmiinne ja korviinne ole tullut mitään merkkejä, että kumppani ei olisi onnellinen tai voisi huonosti!eiö tosiaan mitään???? Ihanko noin vain juoksi ovesta ulos??? Jos näin on niin järkyttävää!
Minä sinuna kokoaisin hänen tavaransa jätesäkkeihin ja heittäisin pihalle. sittenpähän näkee konkreettisesti, että nyt on päätösten aika. Lakkaa roikkumasta löysässä hirressä ja ota itsellesi ratkaisun avaimet. Miettiköön vaikka loppuelämän sen naisensa luona, mitä tahtoo! Kyllä täytyy senkin naisen sokea olla, että ottaa luokseen tuollaisessa tilanteessa olevan miehen!Mutta se nuoruus... ei viisautta!
mitään puhumatta etukäteen, että ahistaa tai on vaikeaa. Eikä kai enää voi sanoa nuoruuden hulluudeksi, kun molemmat lähestytään neljääkymppiä. Mies teki nähdäkseni paniikkiratkaisun lähtiessään, kun ei ole riittänyt rohkeutta ottaa puheeksi ettei kestä elämäämme. Reissuhommissa ollut ja sieltä sitten oli löytänyt "paremman", joka on eronnut ja jolla toinen lapsista asuu kanssaan. Ja niistä merkeistä, joita olen jälkeenpäin ajatellut, niin sinisilmäisesti kuvittelin, että reissuhommissa on niin raskasta (ja muutoinkin työnantajan kanssa ollut ongelmia), että hän siksi vetäytyi omiin oloihinsa, eikä touhunnut enää lapsenkaan kanssa. Luotin aina siihen, että jos joskus tulee todella vaikeaa niin hänellä on järkeä ottaa asia puheeksi. Joskus kysyin, miksi on niin pahalla tuulella kotiin tullessa, mutta eipä vastausta kuulunut. Ja enempään en sitten tivannut, kun se puhuminen on ollut aina vaikeaa ja hän olisi vain mennyt lukkoon. Nyt sitten tietysti voin vain syyllistää itseäni, että olisi pitänyt tivata jne. Jos mies vain olisi saanut sanottua...Mitä ihmettä hän on voinut pelätä, koska ei ole puhunut? Olen mielestäni sen verran järkevä, että olisin kuunnellut ja yrittänyt yhdessä miettiä mitä olisimme voineet tehdä. Ja tietysti tiedän ja myönnän useammankin asian mitä itse olisin tehnyt sitten toisin. Mies onkin sanonut, että on kaivannut enemmän yhteistä aikaa ja minun olisi pitänyt yrittää tivata. Herra jumala! Kyllä sitä yhteistä aikaa olisi järjestetty ja kaiken voitavani muutoinkin olisin tehnnyt, jos vain olisin tiennyt, mikä tilanne todella on. Vaikuttaa siltä kuin hän siirtäisi kaiken vastuun minulle, eikä myönnä itse tehneensä mitään väärää.
Itsellä ainakin merkkejä oli vaikka kuinka. Siis huonosti voimisesta. Mutta kun mies on pitkäaikaismasentunut ja ikinä muuta tehnytkään kuin maannut ja valittanut elämän tuskaa niin on aika vaikea tajuta että miettii tällaisia. Varsinkaan kun sanallankaan maininnut mitään. Koko ajan kuitenkin oli hellä, rakastava ja hirvittävän rakkauden kaipuinen. Vielä samana iltana kun tapasi uuden vannoi rakkauttaan, pussaili ovella ja lupaili tulevansa ajoissa kotiin koska olin jo neljättä päivää oksennustaudissa. Sitten ei vain tullutkaan takaisin 5 päivään. Ja minä kipeänä yritin soitella perään. Vei vielä pankkikorttinikin mukanaan eli makasin yksin sairaana, rahattomana ja aivan paniikissa että mitä nyt tapahtuu.
Aikamoinen selvännäkijä olisin ollut jos tilanteen olisin tajunnut.
Eikä se tavaroiden pois heitto niin helppoa ole. Itse yritän uskoa että pysyisin kovana jos yritää tulla takaisin mutten todellakaan tiedä pystyisinkö siihen tosielämässä.
lähti! Näyttää olevan oma itse hukassa pahan kerran. Mun luo ei olis tarvinnu tulla enää viiden päivän poissaolon jälkeenkään ja pankkikortin olisin lakkauttanut. Jos luet omat juttusi uudelleen niin näet ehkä eri tavoin sen mitä pitää tehdä. Jollet voi niin et voi.Sinähän ne valinnat teet.Ei me muut!
kaiken jotta oma syyllinen olo helpottaa!
Laitoin sitten miehelle viestin. Oli vaan niin epätoivoisen ikävä jajajaja. Tiesin itse jo painaessani lähetä nappulaa että ei pitäisi mutta... Kirjoitin etten ymmärrä miten joku voi vain lopettaa välittämisen ja rakastamisen yhtäkkiä. Vastasi vain että ei ole lopettanut kumpaakaan. Niinpä. Alennuin vielä viestimään että ottaisin sut vieläkin takaisin. Ei vastannut enää.
Jos oli huono olo ennen niin nyt vasta onkin. Eikö joku voisi vaan sulkea mut johonkin ja vierottaa? Olo on kuin narkilla, pysty vaan millään olemaan erossa ja vieroitusoireet ovat kamalat.
Kuinka voi ihminen olla näin riippuvainen toisesta? Se ei ole ikinä kohdellut mua edes erityisen hyvin, enkä tiedä siitä rakkauden määrästäkään. Nyt vielä kohdellut tarkoituksellisen julmasti viikon ja silti haluan sen takaisin. Nyt ja heti.
Voi jeesus.
Sattuu sitä paremmissakin piireissä ;-)
Älä morkkaa itseäsi. Jos sinusta tuntui siltä, että tuo asia piti saada sanottua, se sitten vaan piti.
Me muut täällä kerromme vain omista kokemuksistamme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö me olisimme eron ammattilaisia ja tietäisimme miten tilanteessa pitäisi toimia.
Sinä eroat / palaat yhteen omalla tavallasi, et meidän ohjeita noudattaen. Emmehän me ole luonasi kantamassa vastuuta antamistamme ohjeista.
Kerron kuitenkin vielä jatkoksi omaa tarinaani, jossa mieheni kyllä viestitti itse ettei ole lopettanut välittämistä jne. jne.
jaadajaada...
lopulta kuitenkin selvisi, että hän vain piti itsellään optiota auki palata luokseni, jos uusi suhde ei otakaan tuulta alleen.
Älä ainakaan anna miehellesi sitä valttikorttia, että hän voi porsastella kaikissa osoitteissa loputtomiin, sillä niin kauan kun pidät hänelle ovea auki, hänen ei ole pakko tehdä päätöksiä.
Ethän sinäkään antaisi pois tupakka-askia tai suklaata, jollei joku sinulta valintaa vaatisi. Tottakai sinäkin pitäisit molemmat, niin kauan kuin vaan on mahdollisuus.
Zemppiä edelleen. Ihmisiähän me tässä kuitenkin vaan ollaan.
Juu, niin minäkin aikani nöyryytin itseäni eron alkuvaiheissa. Nöyryytin soittamalla, tekstiviestein jne. kait koska oli niin mahdoton tajuta tapahtunutta. Ja kun asiasta ei naamatusten mies pystynyt puhumaan, niin oli vaan tunne, että jotkin asiat oli pakko saada sanottua. Nyt ajattelen, että hyvä niin, koska muuten varmaan vatkaisin mielessäni niitä asioita. Ihan sama mulle, jos exääni ei kiinnosta pätkääkään, mutta mä luulen, että mulle se oli pakko. Enää en haluakaan sanoa hänelle mitään, olkoon. Eihän siitä mitään hyötyä enää ole, antaa olla.
Kunhan pääset siihen viha vaiheeseen niin et varmaan enää juurikaan halua pitää häneen yhteyttä, uskoisin. Minulle kävi niin, koska mieshän osoitti täydellistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ja minun vihani sen kuin kasvoi. No, mitäpä muutakaan, kun oli jo syli mistä hakea lohtua.
Ajattele niin, että teet nyt kaiken sen mikä on pakko tehdä, itsesi tähden. Ihan sama nöyryyttääkö itseänsä vai ei, eihän sillä tässä tilanteessa ole mitään väliä. Ainoa asia millä on väliä, on se, että sinä pääset jotenkin jaloillesi, ihan sama millä keinoin.
Ja taas voimia ja halit sinnekin.
huolissasi! Nuo fiilikset ikään kuin kuuluvat asiaan. Sitä välittää, suree ja kaipaa niin paljon. Niin minäkin tein, kun suhde päättyi, vaikka järjellä ymmärränkin, että parempi näin. No ei ole syliä mihin mennä, mutta saapa olla omillaan!
On vain niin tyhmää minulta viestiä hänelle(jota jatkoi pakonomaisesti eilenkin illalla, kun ne tulvaportit kerran avasi...)koska joka kerta kun jättää vastaamatta on se uusi isku päin kasvoja. En vain tunnu pystyvän päästämään irti. Huokaus. Tajuan että on pakko tuo viestiminen lopettaa, en usko että hän edes lukee enää viestejäni mutta kun on niin jumalattoman vaikeaa olla kokonaan erossakaan. Huono syy tiedän kyllä. Oltu vain 5 vuotta niin tiukasti me että on todella vaikeaa alkaa olla minä. Älkääkä ymmärtäkö väärin kyse ei nyt vain ole toisen ihmisen kaipuusta, enköhän minä yksinkin pärjää kunhan tajuan koko asian. Ikävä "kultaani" on vain vieläkin aivan uskomaton. Haluaisin jotenkin olla kuitenkin tekemisissä ja todella tarvitsisin aikaa puhua hänen kanssaan asioista. Koko homma tapahtui niin yks kaks yllättäen että tuntuu kuin toinen olisi kuollut tai tipahtanut planeetalta kun yhtäkkiä ei saisikaan olla tekemisissä.
Olikohan tässä kirjoituksessa taas mitään järkeä? Tuskimpa mutta tuntuu tänne kirjoittelu olevan lähes yhtä pakkomielteistä jo kun tekstarien lähettelykin ;)
niin se meni mullakin. Mies ei vastannut puhelimeen, ei tekstareihin, ei mihinkään. Alussa kun piti hoitaa ositusjuttuja ym otti niin pattiin, että laitoin viestin, että hoidanko nämä eroasiat äitisi kanssa vai otatko itse yhteyttä? Puhelin soi välittömästi.
Muistan tunteeni silloin kuin eilisen päivän. Ihemettelin että miehellä oli hirveä kiire päästä minusta eroon, mutta ei ollut valmis hoitamaan mitään siihen kuuluvia asioita. Ai niin saihan se tilattua ne eropaperit ja siihen se jäi.
Tosi raukkamaista jättää se hylätty, rikki mennyt osapuoli hoitelemaan kaikki saatanan asiat siinä ohessa, kun joutui etsimään uuden asunnon ja minulla oli vielä uuden työpaikan hakukin siinä samassa. En nukkunut, syönyt enkä ollut muutenkaan normaali ihmisen tilassa ja kaikki sai silti hoidella ja mies vaan hoiteli uutta suhdettaan.
Anteeksi, meni vähän raivon puolelle tämä...mutta se mitä halusin sanoa, että aikansa sitä viestittelee, mutta sitten se loppuu. Minulla ehkä siihen, että sain sanottua sen mitä halusin.
Koita kestää..niin mäkin täällä teen. Aamu meni itkiessä, nyt on jo vähän parempi.
Voimia sinne.
Sympatiaa!
Noin se tuntuu meilläkin menevän. Itse pitäisi jotenkin hoitaa oma elo kuntoon(asunnot, hakea töitä, hoitaa koulu ja ja ja)ja ilmeisesti miehenkin siinä sivussa. Ainoa mitä on tehnyt on sopinut isänsä kanssa(kuulemma!) että auttaa kumpaakin muutossa. Kuitenkaan nyt kun tietäisin muuttopäiväni ei suostunut kysymään isältään onko vapaa silloin kun "onhan tässä vielä aikaa". Pakko kai ensi viikolla ottaa itse kai ex-appeen yhteyttä. Enhän oikein voi odotella tässä että muuttaako vai ei kun aikaa vain kolme viikkoa, pitäisi keksiä joku toinen suunnitelma jollei apelle sovikkaan. Pahvilaatikoitakin vain käski hakemaan että saa tavarat pakattua. Aika hankalaa kun ei ole autoa. Ilmeisesti pitäisi raahata laatikko kerrallaan bussissa että herran on helpompi vain äkkiä tavaransa pakata, minulla tietysti niin väliä ole. Perkele. Tavaroita jaettiin isoimmat alkuun, loppuja pitäisi käydä läpi mutta eheihän mies kotiin sen vertaa ehdi. Tekisi mieli pakata vaan kaikki haluamani mukaan ja häipyä. Olisi vain rahaa johonkin muuttopalveluun mutta eihän sitä rahaa tietenkään silloin ole kun tarvitsisi. Muutenkin kai pakko ottaa johonkin lakimiehen tapaiseen yhteyttä ja tehdä jotkut paperit rojuista. Oikein luota siihen että herra sanansa pitää kun ei sitä muutenkaan ole tehnyt.
Ja tämä ihminen ensimmäiseksi puhui niin kauniisti että hoidetaan asiat ja muutot ja muut yhdessä. Jumalauta voisi edes tässä tilanteessa tehdäkkin jotain eikä vain puhua nätisti! Tosin niinhän se on aina tehnyt joten eipä pitäisi taasen yllättyä.
Meni mullakin raivoamiseksi... Juuri huomasin että herra on googlettanut rakastaan koneeltani. Oli eri mukava ylläri ja piristi kummasti päivää. Saatana.
Kyllä tämä raivo aina itkun voittaa, ikävä kyllä se kestää yleensä vain noin 5min ja sitten alkaa taas itku.
On elämä sitten ihanaa.
Miten se voikin mennä noin samalla tavalla? Jos otat asianajajan, joka tekee osituksen puolestasi, ei miehesi ole pakko maksaa palkkiota ellei siihen itse suostu. Hanki siis mieheltäsi kirjallinen (sähköposti on hyvä) suostumus siihen, että jaatte ositukseen menevät kulut puoliksi. Tein itse sen virheen, että pyysin kulujen jakamista vasta sen jälkeen, kun olin jo ottanut lakimiehen. Mies ei ole tehnyt mitään asian eteen itse, vaan odottaa että minä hoidan kaikki paperit kuntoon. Ja maksan kaiken. Enkä voi tässä vaiheessa enää tehdä muuta, kuin maksaa.
Tavaroiden jakamisesta sen verran, että ota nyt kaikki minkä saat irti, vaikka tuntuu ettet sitä tarvitsekaan, viet tavarat vaikka varastoon! Kommunikaatio tulee kerta kerralta vaikeammaksi, ja mieheltä ei tule löytymään sääliä tai sympatiaa. Me jaoimme isommat tavarat "mukamas sovussa", koska miehellä oli silloin vielä jotain menetettävää. Kun hän oli saanut haluamansa, ääni muuttui kellossa.
Odotan sitä päivää, että pääsen hänestä lopullisesti irti, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Nimen saa vaihtaa kuulemma pois vasta, kun ero on lopullinen. Odottelen kesää..
Kun aika kuluu, saatat huomata että rakkautesi on ollut pitkälle tottumista ja turvallisuuden tunnetta. Toisaalta voit rakastaa vaikka ette yhdessä asu. Naimisissa voi olla ilman rakkautta, tottumuksesta.
Tällä hetkellä itsetuntosi voi olla hiukan romahtanut. Se on luonnollista. Surra voi ja pitääkin, ettei jää asiat kaivelemaan. Sellainen voi kostautua moni tavoin itselle. Olisi hyvä jos voisit puhua luottamuksella jonkun kanssa tunteistasi, ilman arvostelua ja ohjailua. Kun saat itsetuntosi takaisin, huomaat että on elämää ilman miestä, tutustut uuteen itseesi, uskallat olla avoin muille ihmisille.
Pahinta on jos alat päivittäin pohtia miehesi uutta suhdetta ja tuota naista. Se on kyllä hyvä keino kehrätä itselleen syvä kkatkeruus ja paha mieli. Ja niin turhaa.
Ei kannata ehdoin tahdoin rakentaa muuria ympärilleen sen pelossa että petetään uudestaan. Sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet tavata luotettava ja ihana mies elämääsi. Tasapainoinen suhde edellyttää tasapainoisia osapuolia. Niin kauan kuin taiteilet tämän suhteen kanssa uusi pysyvä suhde voi olla vaikea, ellet sitten kohtaa "elämäsi prinssiä" joka auttaa sinut vaikeuksien yli jotta voisitte elää loppuelämänne yhdessä. Niin VOI käydä, mutta veikkaan että harvemmin.
Mitä ikinä tästä "opit", ota se vain oppina, älä elämänohjeena. Sopiva varovaisuus ja riittävä avoimuus ja rohkeus luottaa, saat vielä hyvän elämän. Jokainen mies ja ihminen on omanlaisensa yksilö. Monilla ihmisillä on kunnollinen ja ihana puoliso. Yritä nähdä lasi puoliksi täynnä sen sijaan että näkisit sen puoliksi tyhjänä.
Minulla kesti lähes kaksi vuotta päästä tasapainoon 10 vuoden avioliiton päätyttyä. En sinun laillasi uskonut olevan kelvollinen ihmiseksi saati että kukaan olisi kiinnostunut minusta. Niitä enemmän kuitenkin huoletti etten itse enää olisi koskaan kiinnostunut kenestäkään muuten kuin pikasuhteen merkeissä. Toisin kuitenkin kävi. Lähes viisi vuotta elin itsekseni ja tyytyväisenä itsenäiseen elämääni. En ole katkera että minua petettiin vaikka mielummin sellaisen jättäisi väliin. Nykyinen suhde on kestänyt kolme vuotta ja se on antanut vahvuutta ymmärtää, että edellinen avioliitto oli tarkoitettu loppumaan jotenkin. Nykyään osaan olla itse avoimempi ja ottamaan kumppanin paremmin huomioon. Nuorempana niistä ei niin välittänyt (vaikka luulin) ja siksi pääsi käymään kuten kävi. Ja jos tämä suhde joskus loppuu en putoa perseelleni vaan tiedän, että itsenäisenäkin pärjään.
Tsemppiä. Nyt on vaikeaa, mutta kyllä aurinko vielä sinunkin elämäsi paistaa.
...ketjun lukeneena olen todella surullinen puolestasi ja mitä joudut kärsimään. Minäkin painiskelen suhdeasioissani mutta tarinasi sai minut miettimään ja toteamaan, että minun murheeni ovat pieniä verrattuna sinuun.
Toivotan sinulle jaksamista. Ystävien avulla selviät ja kyllä se aurinko vielä sinunkin elämääsi lämmittää :-)
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001391&posting=22000000023126599
Minun tausta tilanne löytyy tuolta.Minun tapauksessani vaimoni pettää naisen kanssa.
Eroa ei olla vielä tehty enkä kyllä haluaisikaan mutta en tiedä mitä tapahtuu.Itse olen ainakin täysin rikki.Kai se on pakko yrittää elää päivä kerrallaan.
Jep, jep. Mulla on lähestulkoon sama tilanne kuin Kissamummolla. Tosin pistin oman tulevan ex-mieheni itse pihalle asunnostamme - uskottomuuden / toisen naisen takia. Ennen kuin tuo uskottomuus tuli ilmi, meillä oli ollut parin viikon ajan puhetta erosta. Hän ei omien sanojensa mukaan enää ollut tyytyväinen itseensä eikä halunnut tästä syystä elää parisuhteessamme. Halusi kuulemma asua ja olla ihan yksin. Tämä oli minulle - häntä rakastavalle henkilölle - vielä jossain määrin ymmärrettävää. Sitten sain kuulla, että hänellä olikin toinen nainen kierroksessa! Senkin vielä sulatin hetken aikaa ja ajattelin, että paljastuminen ja asian julkituominen vie tuolta suhteelta ennemmin tai myöhemmin pohjan. En vain uskonut, että hänen rakkautensa minua kohtaan voisi oikeasti olla kuollut. Se tuntui ihan käsittämättömältä! Pointtini mahdollisimman hyvin esiintuodakseni potkaisin hänet pihalle - tarkoitus oli, että hän ryhtyisi ikävöimään minua ja yhteiselämäämme ja uskoisi, että olen tosissaani, kun vaadin häntä jättämään tuon toisen suhteen.
Minä ressukka olen tietysti edelleen umpirakastunut häneen. Niinpä olen näiden erossaoloviikkojen aikana läpikäynyt kaikki nuo samat vaiheet kuin Kissamummo. Sähköpostia ja tekstareita on tullut lähetettyä ja puhelimessa peräänitkettyä, minkä lisäksi olen mm. keksinyt tosi "upeita" keinoja, jolla voisin muistuttaa häntä siitä, mitä hän on menettämässä. Eivät ole tepsineet... Eivät alkuunkaan! Mies pysyy stooalaisesti kannassaan, mikä on minulle täysin käsittämätöntä!
Totaalinen stoppi tähän tuli vasta pari päivää sitten, kun sain kuulla, että hän on edennyt uudessa suhteessaan fyysiselle asteelle. Yäks! Edelleenkin olen ulalla siitä, miten hän perustelee käytöksensä itselleen. Mutta on tuossa ikävässä tempussa hyvätkin puolensa: siinä nimittäin kulki minulla se raja, jonka jälkeen en häntä enää takaisin haluakaan... Tai tietysti haluaisin, mutta ymmärrän, että se on kaikinpuolin mahdotonta. Joka tapauksessa: halu anella häntä takaisin katosi kuin tuhka tuuleen. Suru on tietysti läsnä jatkuvasti, mutta uskon, että sekin vielä joskus helpottaa.
Oikeasti alkaa pelottaa kuinka yleiseltä tavalta tämä tuntuu jättää ihminen. ihan käsittämätöntä.
Jotenkin kanssa aina vaan toivon että kyllä se sieltä takasin tulee ja jättää sen akan jajaja. Ihan niin kuin se mitään muuttaisi että jättäisi naisen? Pystyisinkö oikeasti sen kanssa enää olemaan? Aika mahdottomalta tuntuu vaikka kuinka haluaisin.
Tänään sain sitten kuulla puhelimessa raivoamista kuinka ei kestä enää minua, pelotan häntä koska olen niin psykoottinen, viestin, enkä anna olla rauhassa. Enkö ymmärrä ettei halua olla MISSÄÄN tekemisissä. Huomasin pyyteleväni anteeksi viestittelyä ja itkuttavani kun oli niin ikävä. En todellakaan tiedä onko tämä käännekohta mutta jälkeenpäin aloin miettiä mitä tässä ihmisessä oikein kaipaan? Se häipyi viideksi päiväksi, se ilmoitti vaan ettei rakasta, se jäi kiinni pettämisestä ja se on uuden akkansa luona tälläkin hetkellä. Ja minä olen kamala ja syyttelen itseäni jonkun tekstarien takia? Ja pyytelen anteeksi? Yritin sanoa ettet sä voi rikkoa ihmistä täysin ja olettaa että se sitten tosta vaan pomppaisi hoitelemaan asioita nätisti silloin kun siltä tuntuu ja muun ajan olisi kiltisti hipihiljaa ettei vaan häiritse uutta suhdetta. Mutta kuuroille korvile meni. Jotenkin tuntuu vaan niin absurdilta koko tilanne. Luulenpa että kykyni ajatella edes jotenkin tätä asiaa tältä kantilta tosin johtuu ikävä kyllä lähinnä lääkärisedän antamista kivoista rauhoittavista. Mutta silti? Ymmärrän ettei tämä sillekkään helppoa ole mutta sanoi että aina sulla muka on vaikeampaa. No ei aina mutta joo kyllä kuvittelisin että nyt on, hän sentään teki itse päätöksensä minut vain jätettiin kylmästi. Muutenkin ei tämä ole mikään helvetin kilpailu siitä kenellä on kuinka vaikeaa! Pitäisi ilmeisesti vain ymmärtää munkin pitää suuni kiinni eikä ainakaan häntä häiritä jos on vaikeaa. Räyh! Oikein raivo iskee taas. hyvä niinkin välillä, tunnin päästä varmasti taas itken sitä pässiä. Olisi kyllä kiva jos jotenkin saisi itse ymmärrettyä miten noin täysin kusipäistä ihmistä voi vieläkin rakastaa ja ikävöidä???
ilkeä ihminen!! Et kuule pyytele enää mitään anteeksi! Sun ei tarvi! Onko se aina tallonut sua noin, kuin kynnysmatto olet sille! Nyt heität sen tavarat pihalle!Et rikkaa ristiin laita enää!
tää sun eros menee ihan pilkulleen samoin kun mulla meni. Mies oli ihan samanlainen ja minä käyttäydyin kuin sinä, sain jopa rauhottavia lääkäriltä. Luulen, että ilman niitä olisi ollut aika sietämätöntä, kun oli niiden kanssakin.
Mieheni oli niiiin kylmä kuin olla ja voi. Ei herunut ymmärrystä sieltä. Kuten aiemmin kerroin, aikani nöyryytin itseäni ja sitten tuli stoppi. Exäni käytös edesauttoi siinä, tajusin vaan yhtäkkiä, että miksi oikein kiusaan itseäni. Hänellä oli jo uusi elämä ja minä vaan roikun entisessä. Ei järkeä...vaikka eihän näissä asioissa ole järjellä kyllä yhtään mitään tekemistä. Kuitenkin, lopetin kokonaan yhteydenpidon heti, kun kaikki mahdolliset asiat oli saatu hoidettua.
Ja se on kyllä nähdäkseni ainut tapa päästä jotenkin eroon...vaikkakaan eihän sekään poista niitä tunteita. Ikävä ja kaipaus on välillä sietämätön vieläkin ja niiden tunteiden kanssa on vaan tultava toimeen. Ja mullakin edelleen mikään ei tunnut miltään, elän kuin zombie, popsin lääkkeitä ja odotan vaan että aikaa kuluu ja tietty käyn vaan töissä, siinä mun elämä tällä hetkellä.
Työnnä pois se ajatus ja toive, että siippasi palaisi. Minäkin aikani toivoin, mutta tajusin, että turhaan...ja vaikka tulisikin en enää voisi elää hänen kanssaan tämän jälkeen...mahdotonta vaikka rakastankin häntä. On pakko vaan suunnata katse tulevaisuuteen, vaikka siellä ei näekään vielä mitään. Ei ole muuta mahdollisuutta...Yhtä helvettiähän tää on, mutta....mitä voin sanoa.
Voimia edelleen...tää on rankkaa.
kynnysmattohan kai aika pitkälti olen ollut, mikä on outoa koska se on täysin luonteeni vastaista. Aiemmissa suhteissa tullut mieleenkään alistua vain näin. Ollut vaan alusta asti niin mielettömän rakastunut että yritin olla mieliksi. toki välillä laitoin julmetusti vastaankin ja kapinoin herran itsevaltaa vastaan mutta harvemmin mitään muuttui. ja kun en tykkää tappelemisesta. itse rähjään,räjähdän ja sillä selvä kun taas mies meni aina henkilökohtaisuuksiin ja takoi itsetunnon maan rakoon. ei paljoa vastaan paneminen noilla ehdoilla houkuttanut. kuten itsekkin todennut, tiedän että lopulta elämäni on huomattavasti helpompaa ja itsearvoisempaa ilman miestäni. mutta silti ne perhanan tunteet... olo on kuin olisi kaksi persoonaa sisällä jotka tappelevat jumalattomasti. järki joka sanoo että pidä nyt itsestäsi huolta ja tee kaikki asiat joista unelmoit viisi vuotta ja tunteet jotka sanovat että on ikävä ja elämä on täysin loppu. vähemmästäkin menee pää pyörälle.
varmaan paras olisikin kun saisin vipattua tavarat ulos mutta meillä on yhteinen asunto kuun loppuun ja muutto pitäisi hoitaa yhdessä koska minulla ei ole autoilevia tuttuja, eikä itsellä korttia. puhumattakaan jaettavista tavaroista, yhteisistä lemmikeistä jajajaja... ja eivät sitten ole tekosyitä pitää herra pidempään, tajuan jo itsekkin että pitäisi päästä mahdollisimman äkkiä kokonaan eroon. en haluaisi mutta tiedän että on pakko. mitä pidempään tässä nyhjätään sitä mahdottomampi on kyetä hoitaman mitään ilman murhia.
eli olivatko ne kunnossa ennen eroa?Harrastitteko monipuolista seksiä päivittäin?Muutaman kerran viikossa?Entä yhteiset harrastukset oliko niitä?Vietittekö yhdessä aikaa vapaa-aikana monipuolisesti?Elämä on usein sellaista jollaiseksi sen järjestää.
Vaikka ei olis ollu seksiä tai harrastuksia laisinkaan, ei se oikeuta ap:n exän käyttäytymiseen. Ja mitä ketun väliä noilla asioilla enää on? Mieshän meni jo. Olisit tullut silloin tänne opettamaan, kun oli vielä parisuhde, jossa oli jotain kehitettävää.
Sitäpaitsi jos parisuhteessa on jotain vialla, siitä keskustellaan, ei heitetä avioliittoa roskikseen.
Mikä ihme viiraa ihmistä, joka tulee tollasilla jutuilla tänne leikkimään besservisseriä. Sulla lienee itselläsi parisuhde oikein mallillaan?
Vai oliskos sittenkin niin, ettei oma vaimo anna ja tulet tänne natisemaan, kun et omallesi uskalla uhitella.
Ei oo paljon sullekaan annettu.