Onko kukaan muu ihmetellyt sitä pinnallisuutta, joka suurimmasta osasta ihmisiä löytyy? Teini-ikäiset seurustelee ja menee kihloihin. He laittavat irc-galleriaan omalle sivulleen tekstin, esim. "Johanna ja Toni > 20.6.06". Eli kyseisennimiset ihmiset on ollu yhdessä jo kesäkuusta 2006 saakka, eli peräti puoli vuotta. Sama juttu vähän vanhemmilla nuorilla, seurustelut on todella pinnallisia ja aika harva taitaa tosissaan uskoa, että suhde kestäisi ikuisesti. Silti siitä tehdään elämää suurempi numero, puhutaan rakkaudesta ja kaiken huippuna mennään kihloihin.
Mikä motiivi ajaa nämä ihmiset seurustelemaan pinnalliseen suhteeseen ja kuinka he edes uskaltavat päästää lähelleen ihmisen, joka ei syvimmällä tunnetasolla merkitse heille mitään? Vai onko se juuri edellytys, että toisen kanssa kyetään seurustelemaan? Ottavatko tällaiset pinnallisissa suhteissa olleet ihmiset elämänkumppaniksikin ihmisen, jonka kanssa tunneside ei ole voimakkain mahdollinen? Ehkä tällaisilla ihmisillä ei edes ole aivoissa samanlaista ominaisuutta, kuin heillä, jotka suhtautuvat seurusteluun paljon vakavammin ja harkitsevammin? Voitaisiinko ihmiset jakaa seurustelussa kahteen ryhmään: omissa ideaalitilanteissaan
- ensimmäinen ryhmä seurustelee pinnallisesti koko elämänsä ja tästä porukasta löytyy myös suurin osa pettäjistä: he panevat toisia tuosta vaan ja esittävät sitten kovin katuvaa.
- toinen ryhmä kykenee seurusteluun vasta, kun syvimmätkin tunteet heräävät. Tässä ryhmässä pettäjät ovat harvinaisuus, koska seurusteluun ja toiseen ihmiseen suhtaudutaan niin suurella kunnioituksella. Kun uusi ihastus löytyy, tämän ryhmän ihmiset eroavat ensin ja panevat vasta sitten.
Mikä motiivi ajaa nämä ihmiset seurustelemaan pinnalliseen suhteeseen ja kuinka he edes uskaltavat päästää lähelleen ihmisen, joka ei syvimmällä tunnetasolla merkitse heille mitään? Vai onko se juuri edellytys, että toisen kanssa kyetään seurustelemaan? Ottavatko tällaiset pinnallisissa suhteissa olleet ihmiset elämänkumppaniksikin ihmisen, jonka kanssa tunneside ei ole voimakkain mahdollinen? Ehkä tällaisilla ihmisillä ei edes ole aivoissa samanlaista ominaisuutta, kuin heillä, jotka suhtautuvat seurusteluun paljon vakavammin ja harkitsevammin? Voitaisiinko ihmiset jakaa seurustelussa kahteen ryhmään: omissa ideaalitilanteissaan
- ensimmäinen ryhmä seurustelee pinnallisesti koko elämänsä ja tästä porukasta löytyy myös suurin osa pettäjistä: he panevat toisia tuosta vaan ja esittävät sitten kovin katuvaa.
- toinen ryhmä kykenee seurusteluun vasta, kun syvimmätkin tunteet heräävät. Tässä ryhmässä pettäjät ovat harvinaisuus, koska seurusteluun ja toiseen ihmiseen suhtaudutaan niin suurella kunnioituksella. Kun uusi ihastus löytyy, tämän ryhmän ihmiset eroavat ensin ja panevat vasta sitten.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Millä pystyt arvoimaan toisten ihmisten suhteiden pinnallisuutta?
Tämänhän voi nopeasti laskea päässään: niitä, jotka seurustelee alle 20-vuotiaina on valtava määrä ja suuri on myös eroamisprosentti. Kuinka moni ihminen mahtaa olla aikuisena vieläkin sen yläaste- tai lukioaikaisen ihmisen kanssa? Hyvin harva.
Pinnallisuuttako on, jos suhde ei kestä ikuisuuteen?
meinannu. Vaan jos nyt katsotaan tilannetta yleisesti, että todella moni alle 20-vuotias seurustelee ja hyvin harva näistä suhteista johtaa siihen, että muutetaan samaan asuntoon ja hankitaan ehkä lapsia. Tuokin on turha sanoa ehkä, koska ylivoimainen enemmistö ihmisistä hankkii lapsia. Totta kai elämänkumppanin voi löytää nuorenakin, mutta seurustelevia nuoria, päällekin 20-vuotiaita on niin hirveä määrä, ettei ne kaikki voi mitenkään olla tosissaan suhteen kanssa. Eli ollaan vaan sen takia, että olis joku tai seksin takia.
samoilla jäljillä..jos nyt mietitään suhteita jotka alkavat yläasteiässä niin taitaa olla yli 90% varmuus siitä ero tulee ennemmin tai myöhemmin. Ei siinä iässä vielä tiedetä edes niitä asioita ja ominaisuuksia, joita tulevassa elämänkumppanissa halutaan olevan...tuskin edes tunnetaan itseään kovin hyvin.
"Eli ollaan vaan sen takia, että olis joku tai seksin takia."
taloudelliset syyt taitaa olla näitäkin yleisempi syy nykyään....kämppis tai puoliso...joillekin tuntuu olevan sekin ihan sama.
Kyllä se on melkonen harvinaisuus olla yhdessä esim. ammattikouluaikaisen kumppanin kanssa. Mut haenkin juuri niitä vastauksia, että miten tällaiset ihmiset oikein kokee ne suhteet? Eikö kumpikin sen tiedosta, ettei tässä nyt ole mistään vuosisadan rakkaustarinasta kysymys vai onko vaan niin, että ihmisen aivot sanelee kaiken? Mitä nämä ihmiset ajattelee, kun katsovat silmiin sitä rakastaan? Uskooko he tosissaan, että tuossa se on mun tuleva mies/vaimo?
Mitä pinnallista tai muuten tuomittavaa siinä on?
Pitäisikö kärvistellä yksinään, kunnes löytää "sen oikean" jonka kanssa viettää lopun ikäänsä?
"Ollaan vain sentakia että olis joku" -voiko parempaa syytä ollakaan?
Samaa mieltä. Mitäs jos se ihmiskunnan suurin illuusio onkin se, ettei mitään henkistä, fyysisten rajojen ulkopuolella olevaa rakkautta olekaan olemassa, vaan kaikki on pelkkää biokemiaa?
Pakko lainata leffasta Paholaisen asianajaja (Devi´s advocate) loppukohta, jossa Keanu Reeves kysyy Al Pacinon esittämältä Saatanalta:
Reeves: mutta entä rakkaus?
Pacino: biokemiallisesti se ei eroa suklaan syönnistä.
Mitäs jos leffassa oltiinkin oikeassa?
omakohtaisista tuntemuksista, ettei se ole ihan noin...
vaikka kumpikin noista taitaa kyllä auttaa sydänsuruihin - sekä suklaa, että uusi rakkaus.:)
varmasti uskovatkin, mutta ehkä se tunne ei ole Rakkautta, vaan toisesta välittämistä(vrt. sisaruussuhteet, läheiset ystävyyssuhteet jne) Tunne voi siis olla aitoa, vaikka ei olekaan kaikenkestävää rakkautta.
Tai ehkä se lopulta on jo vain pelkkää tottumista toiseen ihmiseen...
ajattelee aivoillaan ja monessa asiassa aivot sanelee etukäteen, mitä tehdä. Telkkarista tuli muutama kuukausi sitten dokumentti, jossa kyseenalaistettiin ihmisten vapaa tahto. Sen mukaan ihmistä ohjaa tärkeimmissäkin asioissa pelkkä "vaisto", eli aivot käskee tehdä tietyllä tavalla, jolloin ihmisen tietoinen osa tekee saman päätöksen ja henkilö luulee tehneensä ratkaisun harkiten ja "oman päänsä mukaan".
ihminen pystyy käymään sisäistä kamppailua päänsä sisällä vaikka loputtomiin, mutta tekemään päätöksensä silti ihan tilanteen mukaan, tai jopa muiden mielipiteiden mukaan.
Kyllä olen myös sitä mieltä, että vaiston varassa mennään, mutta kai se "järjen äänikin" sieltä välillä sanottavansa sanoo.
Ja tunneihmisillä kaikki valinnat tekee sydän.
yritän vastata lyhyesti tähän kysymykseesi, itsekin olen pohtinut samaa..
Teinien suhteet on luonnollisesti pinnallista seurustelun harjoittelua, ettei niitä voi todellakaan ottaa tosissaan. Valitettavasti tällaisiä teinimäisesti seurustelevia ihmisiä löytyy ihan aikuistenkin keskuudessa, ja nyky- yhteiskunta (media yms.) tukee tällaista käytöstä ja ajattelutapaa. Kaikkialla vaan yksinkertaisesti pursuaa pinnallisuutta ja yksinkertaisuutta, se heijastuukin "heikoimmille" parisuhteen laatuun.
Olennainen pointti ehkä tuohon sinun kysymykseesi on, että ihminen etsii sellaisen kumppanin, mikä vastaa sillä hetkellä hänen elämäntilannettaan..periaatteet, ihanteet, arvot..kaikki nämä heijastuvat parisuhteesta ja kumppanista, joka siis valitaan näiden perusteella. Vastaus pysyvään ja onnelliseen parisuhteeseen on henkinen kypsyys, se että hyväksyy itsensä ja elämän oikeat arvot on kunnossa (haluaa pysyvän parisuhteen, on löytänyt itsensä, tiedostaa mitä haluaa mahdolliselta parisuhteelta) luo puitteet aitoon lopun elämän kestävään parisuhteeseen. Edellytyksenä tietenkin on että löytää kumppanin joka ajattelee samoilla periaatteilla asioista ja ennenkaikkea henkilökemiat toimii ( tuntee ihastumista, rakkautta ja intohimoa toista kohtaan). Eli periaatteisiin täytyy kuulua sitoutumisen - kuin myös halu ja tahto selvitä tulevista ongelmista.
ärsyttää, mutta juuri sanonnathan "tehdä niinkuin sydän sanoo" perustuu ihmisen omiin keksintöihin. Siis koska ihminen on tietoinen itsestään, hän yrittää korottaa itsensä fyysisen olemassaolon yläpuolelle keksimällä henkisiä ilmiöitä, kuten rakkauden. Tämä on minun näkökulmani.
Siis oletetaan että rakkaus on vain sana. Kaikki tunteet kuten toisesta välittäminen, toiseen luottaminen, toiseen kiintyminen, toisesta pitäminen, toisesta huolehtiminen, ystävyys, sieluntoveruus, henkinen ja fyysinen yhteenkuuluvuus ym.. ne kuuluvat siihen rakkauteen. Ei ne ole mitään ihmisten itse keksimiä henkisiä tuntemuksia. Ne ovat todellisia tunteita, joita tunnetaan sitä ihmistä kohtaan josta välittää tai jota rakastaa. Rakkaus voi siis olla vain sana, mutta kaikki mitä se sana pitää sisällään ovat ihan oikeita tunteita. Ja tämä oli minun näkökulmani.:)
täysin millaista oli olla nuori. Silloin ei tarvinnut huolehtia onko katto pään päällä, onko jääkaapissa ruokaa, töiden tai korkeakoulujen sijaan käytiin yläastetta, joka oli niin tai näin. Ensi kertaa ihastutaan ja se ihastuminen on kovaa, siihen riittää sen verran enemmän aivoresurssejakin. Poikaystävästä pölistään ystäville kyllästymiseen asti jne. (eli varmaan nykyään myös tuollaisissa gallerioissa se näkyy).
Osa teiniaikojen kavereistani on vieläkin yhdessä silloisten poika- tai tyttöystäviensä kanssa. Mutta osalle tuli niitä kasvukipuja, pettämistä, väkivaltaa jne. Ihmiset aikuistuivat ja muuttuivat maailma avartui ja lähdettiin ehkä eri paikkoihin opiskelemaan. Eikös puolet avioliitoistakin pääty avioeroon. Ja näistäkin jokunen suhde saanut aikansa muuna kuin teiniaikoina.
Teinisuhteet voivat olla "pinnallisempia", mutta olkoot. Hehkutelkoot siinä iässä sydämensä kyllyydestä, itsellänikin muistossa vielä teinirakkaus. Ehkei se ollut sitä syvällisintä rakkautta (olihan osapuolet vielä niin nuoriakin), mutta oli se silti hauskaa ja silloin pystyi tuntemaan paljon enemmän ja helpommin, kun ei ollut niitä arjen huolia eikä ollut näitä aikuisten huolia taakkana (parisuhde ja arkirintamalla).
paitsi että tuota jakoa en tekisi noin karkeesti vain kahteen ryhmään, mutta ymmärrän pyrkimyksesi. Lisäisin tuohon tekstiisi myös sen, että nykypäivän arvomaailmassa ei tarvitse edes olla teini käyttäytyäkseen noin!!!!!! monilla aikuisillakin (esim. 30-50) tuntuu olevan sellainen taantuma-aikakausi arvojen suhteen.
Itse olen miettiny sitä, että miksi joillekkin ihmisille annetaan synnyinlahjaksi enempi sitä tunneälyä, kuin toisille?:)...silläkin taidolla pärjäisi jo hienosti ihmissuhteissa.
voi käydä lukemassa työpaikkaromanssit-palstaltä,on sielä kaukana aika usealla se järjen käyttö,tarkoitan näitä varattuja jotka salaseukkaa..tai uskottomuus-palstalla,no huh huh,monet siellä ihan OIKEESTI uskoo että noin on ihan jees ja ihan sallittua oikeutetustikkin!
Ja sitten ei tarttekkaan enään välittää yhtään mistään,ku on niin rakastunu,Ei puolisosta jota pettää,ei salasuhteesta,kuhan huoli vai ettei tule ilmi,ei niin mistään.Kaikki saa tapahtua vaan...ku ei voi mitään...Helppoa nykyään.... :)
ikinä pettänyt, enkä usko että voisin niin tehdäkään sellaisessa suhteessa joka on henkisesti tasapainossa; suhde, jossa olen tunteella mukana. Tuo ihan v*tun idioottimainen ajattelutapa, että me sydämen ääntä kuuntelevat ihmiset juostaan heti vieraisiin kun vain mahdollisuus tulee.
SE tunnepuoli tarkoittaa sitä, että Sitoutuu tunteella siihen yhteen ainoaan parisuhteeseen.
Omasta mielestäni se on vaan hyvä asia, että "teinit" seurustelevat. Sittenhän sitä oppii tietämään mitä suhteelta odottaa, ja vanhempana se vakavampi suhde voi onnistua paremmin. Ei sille mitään voi jos suhde menee poikki. Ymmärrän kyllä että kihlautuminen muutaman kuukauden perusteella on ajattelematonta, mutta tapahtuuhan niitä vanhemmillekkin. Ei se maailmaa kaada jos on joskus teininä ollut kihloissa. Se on jokaisen oma asia.
Itse en tosiaankaan kannata näitä kihlauksia toista kunnolla edes tuntematta..
enin osa ihmisistä kokee erinäisiä, eri mittaisia suhteita.
Ei se sitä tarkoita, että niihin ei lähdettäisi vakavalla mielellä. Sitä vaan alkuinnostus ja ihastuminen hiipuu ja sitä kivaa halutaan lisää.
Ookei onhan niitäkin, joille jää päälle tämä ihastuminen ihastumisen tunteeseen.
On myös mahdollista, että he eivät vaan ole löytäneet sitä oikeaa ja kun se löytyy, jää tuo kukasta kukkaan pomppiminen pois yhdellä iskulla.
minä luulen, että kyse on siitä, että ihmisen aivot vie ihmistä, eikä ihminen aivoja. Eli aivot menee ihastuksessa niin sekaisin, että ihminen uskoo tosissaan löytäneensä oikean. Ihmiset hankkii lapsiakin sen kummemmin harkitsematta, kituuttaa muutaman vuoden ja sitten yleensä mies lähtee omille teilleen ja nainen jää lasten kanssa yksin. Ihminen on pohjimmiltaan pelkkien lyhytnäköisten ärsykkeiden orja, joka ajattelee enemmän ala- kuin yläpäällään.
Minulla se jäi kukasta kukkaan hyppeleminen jäi pois kuin salaman iskusta, mutta saa nähdä miten lopulta käy toisen osapuolen kanssa. Sillä hänellä tuntuu aina välillä olevan niitä vinkeitä... :/
Nuoret hakevat turvaa ja rakkautta, jota eivät saa vanhemmiltaan ja "ystäviltään". Mutta kun aivot eivät ole kehittyneet sen syvemmin, eivät he ymmärrä mitään ihmissuhteista. Kukaan ei kerro mitä sen kuuluisi olla. Ihminen ei opi lukemaan jossei opeteta, sama asia ihmissuhteissa.
perustuukin vain pelkkään biokemiaan? Ihmiset tuntuu kyllä uskovan helposti sen, että alkuihastuminen laittaa aivot sekaisin ja aiheuttaa niissä tilapäisen häiriön, eli kumppani nähdään täydellisenä hetken aikaa, kunnes tunne laantuu. Harvempi ihminen haluaa uskoa, että siitä eteenpäinkin kaiken sanelisi lievempi aivojen häiriö, eikä mikään henkinen rakkauden voima.
itselläni ne pari seurustelusuhdetta, joita voi siksi kutsua, eivät ole kumpikaan alkaneet mistään Suuresta ihastumisen/rakastumisen tunteesta...Ei ole ollut mitään "vaaleanpunaisia laseja" päässä...Eikä ne kyllä sitten niin kovin tasapainoisia suhteita olleetkaan. En tiedä sitten, miten sellainen suhde toimii, joka alkaa sillä suurilla ja räiskyvillä tunteilla. Itse ainakin uskoisin, että joissain tapauksissa sen kipinän ja intohimon voi saada syttymään aina uudelleen ja uudelleen ja pitää sen avulla suhdetta kasassa. Ehkä liian mahdoton ajatus...:)
Hyvä herra Outsider, minkä takia vaivaat näin paljon päätäsi asialla, josta et tajua mitään?
Seurustelut ovat harjoittelua. Harjoitellaan suhteita, toisen kanssa olemista. Näihin harjoituksiin suhtaudutaan hyvin vakavasti, ja ne otetaan tosissaan. 18-vuotias voi suhtautua ensimmäisen avoliittokokeilunsa loppuun maailmanloppuna ja on varma että elää loppuikänsä yksin, kunnes tapaa kuukauden päästä uuden elämänsä rakkauden.
Kyseenalaistan sen että pidät tätä merkkinä pinnallisuudesta. Jos 40-vuotias käyttäytyy kuvaamallasi tavalla se varmaan sitä onkin mutta ei kun kyse on nuorista. He ovat sillä hetkellä asiassa kovin tosissaan. Se että rakkauden kohteet vaihtuvat alle parikymppisillä hyvinkin nopeasti on vain normaalia kun ihminen ei mitenkään voi tietää mikä hänelle sopii tai kenelle hän sopii. Ei edes mitä haluaa. Hän ei tunne itseään. Ja kun muistelen omaa nuoruuttani(josta on kuule aikaa enemmän kuin sinun ikäsi)seksillä oli tämän kaiken kanssa aika vähän tekemistä.
Joko olet niitä nuoria jotka ovat katkeria ettei kukaan huoli mukaan tähän parinetsimisleikkiin tai sitten vanha joka on unohtanut millaista oli olla nuori.
Vaadit ilmeisesti että kaikkien pitäisi olla yksin niin kauan että juuri oikea puoliso löytyy. Sillä menolla maailma olisi täynnä todella kypsymättömiä ihmisiä, jotka eivät olisi oppineet itsestään tai toisista ihmisistä mitään. Yksielämisellä on oma tarkoituksensa, minäkin elän tällä hetkellä yksin ja kovin tyytyväisenä, mutta kyllä parisuhteet minua eniten ovat kasvattaneet. Niissä on saanut oppia toisesta ihmisestä oikein kantapään kautta.
Oikeassa olet siinä suhteessa että kyllä rakkauden tunne perustuu biokemiaan. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus se kaikkien täytyy muistaa. Aivoissa on tieto minkä tyyppisiin ihmisiin ihastuu herkemmin, kuin toisiin taas ei tunne mitään tunnetta. Tämä siis sekä ulkoisissa ominaisuuksissa, kuin myös toisen luonteen piirteen suhteen. Kaikkeen tähän vaikuttaa ihmisen oma elämän historia ja juuri se vaikuttaa mitkä arvot asettaa ensimmäiseksi toisen ihmisen suhteen. Sinun on myös syytä muistaa että parisuhteellakin on omat vaiheensa. Aluksi on symbioosi joka sitten etenee eri asteisiin eriytymisvaiheisiin. Eikä eriytymisvaihe tarkoita välttämättä sitä, että silloin tullaan eroamaan, mutta silloin ollaan kyllä alttiinpia erolle koska alkuhuuma on ohi. Jos suhde tästä jatkuu onnistuneesti on suhde vahvempi ja toimivampi. Enää ei olla kuin paitajaperse vaan kyetään olemaan itsenäisinä mutta yhdessä. Syytä on myös muistaa että jokainen parisuhde syvenee ennemmin tai myöhemmin syvälliseksi ystävyydeksi, jossa tunnetaan tietenkin rakkautta, mutta sana 'elämän kumppani' kuvaa tätä tunnetta enemmän.
täällä ompi yksi "teini"pari joka asuu yhdessä ja jolla on jopa lapsi yhdessä..Alettiin seurustelemaan kun olin 15- vuotias. Tietysti emme ole olleet yhdessä kuin sen 6 vuotta ja molemmat täyttää tänä vuonna vasta 22v. joten en voi sanoa että olemme yhdessä ikuisesti mutta hyvältä ainakin tähän mennessä näyttää. Tietysti olemme jonkinlainen harvinaisuus, vaikka tiedän montakin samanlaista paria kuin me useimmiten vain erotuksella että heillä ei ole lasta.
Mutta se mikä on huvittavaa että kun ottaa sukupolven, pari taaksepäin niin ei silloin erottu noin vain. Nykymaailman arvot ovat vain sellaiset.
mieleen, että tuossa on aina se "riski" että jompikumpi haluaa jossain vaiheessa kokeilla jotain toistakin...siis lähinnä seksiä...jos olettaa että olette ainoita toisillenne.
Se näissä aina on vähän vikana kun ollaan nuoresta asti yhdessä...että voi tulla jossain vaiheessa halu kokea jotain muuta....ja se onkin ihan tervettä ajatuksen tasolla kunhan se jää sitten vain siihen.
niitä kaikenlaisia teinejä on aina ollut, kyllähän sitä naimisiin mentiin ennen vanhaankin nuorena. olet silti oikeassa, että moni menee nykyään kihloihin väärin perustein mitä nuorempana ja nuorempana. voi olla siitäkin kiinni, että yhä useampi syntyy jo valmiiksi avioero perheeseen, eikä sen tähden osaa oikein kunnioittaa pitkäkestoisia suhteita. tai vaikka kunnioittaisikin, kotoa ei välttämättä tule oikeanlaisia neuvoja kuhunkin tilanteeseen, kun ei kokemusta itselläkään onnistuneesta suhteesta esim äidillä ole. Mielestäni silti olisi reilua ilmoittaa kumppanilleen kuinka vakavasti todella haluaa juurikin tämän henkilön kanssa seurustella. eikä ole kiire tietää mitään mitä ei sillä hetkellä tiedä. On tosin nuoriakin ihmisiä, jotka haluavat tosissaan olla juuri sen yhden kanssa, ehkä eivät edes halua tutustua muihin, vaikka tarjolla olisi, tai sitten eivät ole edes ajatelleet, että tarjolle tulisi, tai edes pitäisi tulla, ketään muita missään vaiheessa, koska ovat tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen. usein tällaisia häiritsee tuo muiden pinnallinen hosuminen, ja siksi he pitävätkin itsestään matalampaa profiilia. Mutta tiedä häntä. minusta kaikki jotka eivät ole valmiita vakavaan suhteeseen ja myös suhteen tuomia ongelmia korjailemaan, saavat painua jonnekkin kauas minusta,ja muista, jotka vakavasti ottavat muut ihmiset, eivätkä vaan itseään.
että muka nykyään mentäisiin aikaisemmin kihloihin kuin ennen. Itse olen jo 40-vuotias ja mentiin sitä minunkin nuoruudessani aikaisin kihloihin ja naimisiin-ne jotka menivät. Kyllähän naimisiin meno ikä on noussut huomattavasti esim.60-lukuun verrattuna. Sitä vain ihminen kuvittelee että oma pieni kokemuspiiri on koko maailma. Aina on niitä jotka menevät aikaisin kihloihin ja niitä jotka eivät mene koskaan. Jotkut menevät kihloihin elämässään vaikka 10 kertaa ja jotkut kerran tai ei koskaan. Ei tämä aika ole sen kummempaa kuin ennenkään sen suhteen.
puuhun ajaa. Ei mikään ole muuttunut ihmisessä. Kulttuuri tosin muuttuu.