Aloin seurustella poikaystäväni kanssa reilu neljä vuotta sitten, 15-vuotiaana. Suhteemme on ollut ylä- ja alamäkeä, välillä tosin tasaistakin.
Suurin ongelmamme oli riidat, jotka syntyivät siitä, että olisin tahtonut olla poikaystäväni kanssa enemmän yhdessä ja kahdestaan. Tämä ei ollut oikein mahdollista, sillä hän opiskelee todella kaukana, tulee joskus viikonloppuisin kotiin (vanhempiensa luokse) ja tahtoo silloin tavata kavereitaan, ilman minua tietenkin.
Rakastan häntä kuitenkin suunnattomasti, enkä oikein muuta elämää tiedäkään, olenhan ollut hänen kanssaan ns. tärkeimmät vuodet elämästäni.
Viikko sitten riidan kesken hän sanoi jättävänsä minut. Putosin silloin ihan täysin. Siitä lähtien olen vain itkeskellyt, enkä ollenkaan pysty keskittymään mihinkään. Sisimmässäni olen toivonut, että hän haluaisi olla minun kanssani, että se oli vain riidan aiheuttamaa vihan puhetta. Mutta niin ei näytä olevan. Se on kuulemma oikeasti ohi, finito - kuten hän itse asian ilmaisi.
En osaa olla yksin. Enkä halua olla yksin. Haluan olla hänen kanssaan. Minun on vaikea lähteä jatkamaan tästä eteenpäin. Tuntuu, etten pysty.
Suurin ongelmamme oli riidat, jotka syntyivät siitä, että olisin tahtonut olla poikaystäväni kanssa enemmän yhdessä ja kahdestaan. Tämä ei ollut oikein mahdollista, sillä hän opiskelee todella kaukana, tulee joskus viikonloppuisin kotiin (vanhempiensa luokse) ja tahtoo silloin tavata kavereitaan, ilman minua tietenkin.
Rakastan häntä kuitenkin suunnattomasti, enkä oikein muuta elämää tiedäkään, olenhan ollut hänen kanssaan ns. tärkeimmät vuodet elämästäni.
Viikko sitten riidan kesken hän sanoi jättävänsä minut. Putosin silloin ihan täysin. Siitä lähtien olen vain itkeskellyt, enkä ollenkaan pysty keskittymään mihinkään. Sisimmässäni olen toivonut, että hän haluaisi olla minun kanssani, että se oli vain riidan aiheuttamaa vihan puhetta. Mutta niin ei näytä olevan. Se on kuulemma oikeasti ohi, finito - kuten hän itse asian ilmaisi.
En osaa olla yksin. Enkä halua olla yksin. Haluan olla hänen kanssaan. Minun on vaikea lähteä jatkamaan tästä eteenpäin. Tuntuu, etten pysty.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Tärkeimmät vuotesi ovat vasta TULOSSA, usko kun vanha kertoo.
En pysty ajattelemaan, että tärkeimmät vuodet olisivat edessä päin, ainakaan tässä tilanteessa. Opiskelen itsekin, ja tarkoitus on valmistua ammattiin muutaman vuoden päästä. Olin suunnitellut kaiken sille pohjalle, miten ihanaa on, kun voimme sitten vihdoin asua yhdessä, mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Nyt tuo kaikki on romuttuneena, sirpaileina, joita ei voi enää koota yhteen.
tiedän miltä tuntuu kun rakastaa toista.ne riidat on siinä pahempia,mitkä sitten ajaa,suhteen nurin.kun aikansa on sulatellut niitä,kyllä te vielä yhteen palaatte.tiedän ,että poika ystävälläsi on hermot kireellä koulun takia,niin minun tyttö ystävälläkin oli. me riideltiin aina kun sillä oli koulussa tiukkaa.nyt emme seurustele enään.ajoin itse asiat niin ,että hän ahdistu joka päiväisellä soittelulla ja koko aikaisella.niin ei sais tehdä.annat ajan kulua ja kun on juttu sulautunut,niin sopikaa koko riita.soita sille ja sano,että tulet käymään.otat häntä kaulasta kiinnni ja sano kuinka paljon rakastat sitä.haluat sopia riidan. tiedän miehenä asiat.itse olen sellanen etten edes välitä riidoista,annan ne heti olla.
En usko, että hän suostuu palaamaan kanssani yhteen. Tuntuu, kuin hän olisi suuttunut minulle niin paljon, että vihaa minua koko loppuelämänsä.
Hän itse sanoo, etten saa roikkua hänessä kiinni. En silti pysty ajattelemaan elämääni ilman häntä. Olen tehnyt hänelle varsin selväksi sen, että rakastan häntä enemmän kuin itse elämää. Hän itse sanoo, ettei tiedä, rakastaako minua enää vai ei.
Tietenkin alussa se on aina vaikeaa, mutta aina siitä yli pääsee. Ehkäpä mies ahdistui kun hän ei ei jaksanut sun ns. vaatimuksia. Nuori mies jolla on elämä edessä. Halusi nähdä vanhempansa ja tavata kavereitaan, silloin kun sieltä opiskelupaikkakunnalta kotiin tulee. Jossain vaiheessa te olisitte kumminkin eronneet. On sullekin hyväksi, että et häntä niin usein näe. Poissa silmistä, poissa mielestä periaatteella.
Etkä säkään ole yksin. Onhan sula omat kaverisi ja vanhempasi ja varmasti joku uusi mies tulee aikanaan kuvioihin. Koita nyt ensin päästä nykyisestä yli.
Olen hölmö ja elättelen toiveita siitä, että hän haluaisi minut takaisin.
Jotenkin on niin tyhmää, että läheiseni ovat sitä mieltä, että on hyvä, että me erosimme, koska emme muutenkaan näkisi kovin usein. Mutta kun rakastan häntä, rakastan...
Kun maailman rakkain ihminen jättää, mikään ei enää ole helppoa. ensimmäinen vuosi on pahin. sitten alkaa näkyä valoa. kun olet päässyt pahimmasta yli, osallistu paljon kaikkeen ja tapaa ihmisiä: se pitää elämässä kiinni.
ja sitten vielä yksi neuvo: kun ero on tullut, ei enää ole paluuta entiseen. hävitä kaikki, mikä exästä muistuttaa, älä ota yhteyttä yms. alussa ihan kamalaa, tiedän, mutta se kannattaa. muuten suru vaan pitkittyy.
lisäksi olette kovin nuoria: kannattaa katsella vielä ympärilleen. jonain päivänä voit löytää jonkun, joka sinua arvostaa ihan eri tavalla kuin ex. jättäminen sinänsä on jo julmaa (mutta reilua)ja suuri loukkaus persoonallesi. haluatko olla todella ihmisen kanssa, joka niin vähän sinua arvostaa?
Kyllä mie sen tiiän, että oikeesti sellanen ihminen pitää jättää omaan arvoonsa, joka ei arvosta minuu edes sen vertaa, että näkis, miten paljon sattuu.
Poikaystävä oli miulle muutakin kun oma kulta, hän oli miun paras ystävä. Ja siks on niin vaikee päästää irti. En halua menettää parasta ystävääni, mitä miulle sitten jää?
Vuosi kuulostaa kauhean pitkältä ajalta. Kuinka kestän tätä tuskaa vuoden, kun viikkokin on ollut yhtä piinaa. Kaikki elämässä menee väärin, jos nyt laistan opiskeluistakin sen takia, ettei tunnu olevan mitään syytä nousta aamuisin ylös sängystä.
suuresti suhteenne kehitykseen on se, että vaikutat todellakin roikkuvan tässä kaverissa; olet liian epäitsenäinen.
Toinen juttu on että olette olleet kuin paita ja perse pikkulikasta lähtien. Kummaltakin on jäänyt nuoruuden normaali kokeilu- ja katselu- ja kaveripiirissä hauskanpito väliin toistenne kyljessä nuohotessa. Se tahtoo ottaa veronsa aina, jollain tavalla, jossain vaiheessa.
Sinun pitäisi ensimmäiseksi päästä epäitsenäisyydestäsi. Hanki ystäviä, kehitä itseäsi! On varmasti rasittavaa, jos toinen kiehnää koko ajan kainaloisena kanasena. On tosi vaativaa ja rasittavaa, jos pitää olla toiselle KAIKKI KAIKESSA, koko ajan olla tavallaan vastuussa siitä että tuottaa toiselle mielihyvää ja tyydyttää toisen kaikki tarpeet.
Siihen ei pysty kukaan, saati sitten parikymppinen nuorimies! Jos suhteenne jatkuu, anna suhteelle enemmän tilaa hengittää!
Parikymppinen, opintojensa alussa oleva nuorimies varmaan myös tunsi suoranaista kauhua, kun koko elämä oli niin tarkkaan viitoitettu eteen päin ja siitä hössötettiin etukäteen. Ettehän vain jo päättäneet lastennekin nimiä!
Koeta pärjäillä ja selvitä surustasi. En pidä ollenkaan mahdottomana, ettettekö voisi palata vielä yhteen tauon jälkeen!
Ymmärrän tehneeni virheitä, jotka olisin valmis korjaamaan, jos hän vain anataisi minulle mahdollisuuden.
Kyse ei ole siitä, ettäkö olisimme olleet kuin paita ja perse, vaikka sen myönnän, että olimme lapsia, kun aloimme seurustella.
Tiedän, etten ole itsenäinen, että roikun hänessä kiinni, vaikka sisimmässäni tiedän, että olisi jo aika päästää irti.
Mutta minkäs sille voin, kun rakastan häntä niin suuresti. Ja kun kuvittelen, että minun vielä joskus pitäisi rakastaa jotakuta muuta, niin en näe sitä mahdollisena. Siksi luulen, että minusta kasvaa vain tunnevammainen.
Kavereista on kyllä apua, mutta jotenkin sattuu vielä enemmän, kun he itse seurustelevat eivätkä voi siis jakaa tätä samaa tuskaa. He eivät tiedä, miten paljon sattuu.
ei vuoden lopussa enää ole niinkään ahdistusta ja tuskaa. itse olen samassa tilanteessa, vuosi kulunut pian. olen muuttunut kyyniseksi, ja kyllä koko käsitys parisuhteesta on muuttunut. mutta toisaalta se on vain hyvä: tämä maailma ei ole missään mielessä reilu.
Ei ole mukavaa muuttua kyyniseksi, sillä tiedän, että maailmassa on varmasti jotain hyvääkin.
Kaiken eniten pelottaa se, etten kykene enää rakastamaan ketään. Ja silloin jään auttamattomasti yksin.
Täällä moni onkin todennut, että ne parhaat vuodet ovat edessäpäin. Teiltä varmasti jäi paljon kauniita muistoja mielessä vaalittavaksi.
Sanot, ettet voi olla yksin. Se yksinäisyys on jossain vaiheessa hyväksyttävä, jotta voi ottaa toisen elämäänsä tasapainoisesti. Se on aikuistumista. Vuosia myöhemmin mietit tätä asiaa aivan toisella tavalla kuin nyt. Tällä hetkellä ei varmasti lohduta, mutta niin se vain on.
sellainen suhde jossa toinen roikkuu vain mukana ei ole terve. terve suhde ei ole myöskään mikään symbioosisuhde.
sen sijaan terveessä suhteessa on kaksi itsenäistä, tasapainoista ihmistä, joista kumpikaan ei ole riippuvainen toisesta.
kun muistelen nuoruuttani, olivat ne suhteet juuri sellaisia "en voi elää ilman sinua"-juttuja. vuodet ovat osoittaneet, että elää voi vaikka yksinkin, eikä se ole ollenkaan sen huonompaa elämistä.
Itse saavutin tämän tasapainon 20-vuotiaana.
Kuinka vanha itse olet?
Oon 20-vuotias ja koska tuo on miun elämän ensimmäinen parisuhde, noinkin pitkä, niin miusta tuntuu vaan luonnolliselta tuntea rakkautta häntä kohtaan vielä. Ei se rakkaus sammu, vaikka toinen pistääkin sydämen sirpaleiksi, se vaan sattuu ihan liikaa.
Kirjoituksestasi päätellen, olet vain roikkunut poikaystävässäsi viimeiset vuodet. Hän ei vain ole kehdannut sanoa sitä sinulle suoraan.
Kiitos kovasti kannustuksesta, ehkäpä se onkin totta. Kaikki ne sanat tässä vuosien varrella ovat olleet valhetta. Nyt lienee se hetki käydä asekaapilla ja hyväksyä se tosiasia, ettei kukaan ole minua ikinä rakastanut ja tällaisen ihmisen takia en pysty ketään muutakaan ikinä rakastamaan, miksi siis elää.
Itselläni todella saman tyyppinen tarina, Minulla ja poikaystävälläni olisi tullut kuukauden päästä 5v täyteen, kunnes kaksi päivää sitten poikaystäväni ilmoitti ettei halua jatkaa enään. Meillä oli ollut vaikeaa viimeiset pari viikkoa, mutta en olisi uskonut että päädymme eroon, vaan että selvitämme kaiken kuten olimme tehneet monesti aikaisemmin. Vaikeinta on kun olemme olleet todella tiiviisti yhdessä nämä 5v ja viihtyneet hyvin yhdessä, mutta nyt tuntuu että elämästäni puuttuu se kaikkein tärkein enkä tiedä miten tästä jatkaa. Olisi varmasti helpompaa jos olisi läheisiä ystäviä joille purkaa sydäntä ja joiden kanssa saisi ajan kulumaan, mutta en omista yhtään sellaista ystävää. Parhaimmat ystävät katosivat kuvioista kun aloittelimme poikaystäväni kanssa suhdettamme, joilloin halusin viettää kaiken aikani poikaystäväni kanssa. Yhteiset hetket ja keskustelut ovat jatkuvasti mielessä, eikä mistään tahdo tulla mitään.. Voimia kuitenkin sinnepäin. toivottavasti pian helpottaa.
Voimia siulle myös. Hyvin samantapainen tilanne kun meillä paitsi että mie pystyin tässä "kaukosuhteen" aikana pitämään kaverisuhteet sellasina, että on paljon tukijoita tässä hankalassa tilanteessa.
Mutta jos tahot jutella miun kanssa esim. mesen tai sähköpostin välityksellä, niin voin kenties antaa s-postiosoitteeni siulle, vai...?
Laita ihmeessä s-posti osottees tulemaan, olis varmaan hyvä jutella näist asioista jonkun kanssa joka ymmärtää miltä tuntuu..
Elikkäs pistän tähän nyt tällaisen s-postiosoitteen, joka on vähemmällä käytöllä. Annan sitten siulle henkilökohtaisesti sellaisen "oikean", koska en tykkää kertoa sitä netissä kaikille.
Tässä tämä: [email protected]
Laita viestiä, niin jaetaan kokemuksia. Koita jaksaa.
...SEKÖ LEIKKINYT ON SINUN TUNTEILLAS,JOLLA LÄMMIN ON PELKÄSTÄÄN KÄSI...laulusta pätkä
Voi sinua,vaikeaa se on mutta sinä kestät kyllä.Rakkauksia tulee.:) Nyt et muuta näe ,mutta lupaan sen,kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Ja kuten laulu jatkuu...MINÄ SANON SEN VIELÄ PETTYÄ SAA NELIKYMPPINEN(KIN),MUTTA SUORAAN SANOTTUNA,SUURINPIIRTEIN.SELLAISTA ELÄMÄ ON :)
Toivottavasti aika parantaisi. Muuten voi olla aika tuskaa tuo loppuelämä. Kiitos :)
Ehdota sille, että sä voisit olla ihan pelkkä kaverikin sille.
Kun se olis ihan kauheen raastavaa sekin. Tai siis että kyllähän me ollaan väleissä ja kavereita, mutta sattuu, kun tietää, ettei kaverin kanssa voi olla samalla tavalla kuin kumppanin. Sattuu, kun toinen on lähellä ja sitten sitä ei voi unohtaa. Silloin en ainakaan pääsisi elämässä eteenpäin, tosin en tiedä, tahdonko edes.