Olemme 4-kymppinen pariskunta, jolla alaikäinen lapsi. Mies on aina ollut vapaa ja luottamukseni arvoinen harkitsemaan itse oman tiensä, kunhan pitää minut kuitenkin elämänsä ainoana naisena ja perheensä ykkösijalla. Olemme jakaneet paljon yhteistä aikaa ja tarkoituksella vaalineet parisuhdettamme. Olen itse hyvin läheisyyttä rakastava nainen ja voin kyllä tarjota miehelleni kaiken, mitä mies vain parisuhteelta ja naiseltaan haluaa.
Hänen ihastuttuaan varattuun työkaveriinsa puoli vuotta sitten on pitänyt kuitenkin laittaa koko palapeli palasiksi ja miettiä, kannattaako sitä enää rakentaa.
Mieheni on katunut suhdettaan, mutta hänen tunteensa ei vieläkään tunnu kohdistuvan vain minuun vaan edelleenkin tuntuu kaipaavan työkaveriaan. Kuulin naisen työkavereilta joista yhden tunnen paremmin, että nainen on vain leikitellyt viehätysvoimallaan ja saanut mieheni ihastumaan mutta ei ole kiinnostunut ottamaan miestäni omansa tilalle.Kun itsekin perheellinen.
Miksi aloitti edes leikin? Tyhmäkö?
Siis tällaisesta lapsellisesta ihastumisesta seurannut nyt se, että minun on paha olla jokainen päivä, kun tiedän että he tapaavat toisensa. En voi enää luottaa mieheeni. Pelkään että minun antamani rakkaus on mennyt hukkaan. En pysty ajattelemaan tulevaisuutta enää hänen kanssaan. Olen tietenkin myös hyvin loukkaantunut, että liittomme oli niin vähäpätöinen, että sen saattoi vaarantaa jonkun kevytkenkäisen, vaikkakin kuinka mukavan, perheenäidin vokottelun vuoksi. Onko kaikki miehet yhtä selkärangattomia? päättelen.. sillä omaa miestäni luulin huippuluotettavaksi.
Haaveilen edelleen omasta rakkaudesta, loppuelämän kestävästä. Mitä olette mieltä, voiko ihminen elää onnellisena ilman sivusuhteita koko elämän, ja mitä vaimolta vaaditaan, ettei mies katsele muualle? Vaadinko liikaa, kun vaadin miehen seksuaalisen huomion vain itseeni vai pitääkö jokaisen saada vähän hummailla muidenkin kanssa?
Lapsi jarruttaa vakavasti eropäätöstäni, koska olen ollut kotirouva. Mutta miksipä elää holtittomasti tunteitaan hallitsevan miehen kanssa?
Hänen ihastuttuaan varattuun työkaveriinsa puoli vuotta sitten on pitänyt kuitenkin laittaa koko palapeli palasiksi ja miettiä, kannattaako sitä enää rakentaa.
Mieheni on katunut suhdettaan, mutta hänen tunteensa ei vieläkään tunnu kohdistuvan vain minuun vaan edelleenkin tuntuu kaipaavan työkaveriaan. Kuulin naisen työkavereilta joista yhden tunnen paremmin, että nainen on vain leikitellyt viehätysvoimallaan ja saanut mieheni ihastumaan mutta ei ole kiinnostunut ottamaan miestäni omansa tilalle.Kun itsekin perheellinen.
Miksi aloitti edes leikin? Tyhmäkö?
Siis tällaisesta lapsellisesta ihastumisesta seurannut nyt se, että minun on paha olla jokainen päivä, kun tiedän että he tapaavat toisensa. En voi enää luottaa mieheeni. Pelkään että minun antamani rakkaus on mennyt hukkaan. En pysty ajattelemaan tulevaisuutta enää hänen kanssaan. Olen tietenkin myös hyvin loukkaantunut, että liittomme oli niin vähäpätöinen, että sen saattoi vaarantaa jonkun kevytkenkäisen, vaikkakin kuinka mukavan, perheenäidin vokottelun vuoksi. Onko kaikki miehet yhtä selkärangattomia? päättelen.. sillä omaa miestäni luulin huippuluotettavaksi.
Haaveilen edelleen omasta rakkaudesta, loppuelämän kestävästä. Mitä olette mieltä, voiko ihminen elää onnellisena ilman sivusuhteita koko elämän, ja mitä vaimolta vaaditaan, ettei mies katsele muualle? Vaadinko liikaa, kun vaadin miehen seksuaalisen huomion vain itseeni vai pitääkö jokaisen saada vähän hummailla muidenkin kanssa?
Lapsi jarruttaa vakavasti eropäätöstäni, koska olen ollut kotirouva. Mutta miksipä elää holtittomasti tunteitaan hallitsevan miehen kanssa?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Eroavat hetken huumassa, hakevat jännitystä ja uutta nuoruuttaan. Sitten ovat puolen vuoden päästä niiiin katuvaisia ja haluamassa takaisin.
*kokemusta on*
jotkut miehet vielä kuvittelee pääsevänsä takaisin vanhaan mukavaan elämään ja luotettavan ihmisen tykö, kun ensin antaa asioiden mennä persiilleen.
Käytät kliseistä sanontaa, vastaan että naiset tekevät aivan yhtä paljon järjettömyyksiä, oli koti, perhe, tai yhteiskuntaluokka mikä tahansa.
laittavasi vielä eroa vireille. Se nyt on vaan inhimillistä ihastua. Ihmisen tunne-elämä on sellainen että kaikkia tunteita välillä tarvitaan ja ne tulevat esiin miten kulloinkin. Nyt näin. Ihastumisia tulee läpi elämän eikä niillä yleensä ole kovin pitkää vaikutusta. Ne menee ohi. Varmasti sinullekin tulee vielä samanlainen tunne kun lähdet sieltä kotioloista pois.
Pahaa oloa se tietenkin tuottaa, mutta puhuminen ja asioiden selvittäminen auttaa siihen. Aika korjaa loput.
Rakkaus kestää loppuelämän mutta kestääkseen se vaatii myös koettelemuksia, tämä on nyt sellainen. Älä anna sille nyt periksi ja eroa koska sitten saat antaa periksi aina kun tulee vastaavia tunteita peliin.
Sittenkös vasta kun se mies pääosin pyörii vain muissa naisissa eikä enää osoita mitään kiinnostusta omaansa kohtaan? Vai mihin sen rajan vetää sitten?
Minusta on hirvittävän ymmärrettävää miten voikaan toista loukata, kun naisen yritys olla hyvä ja kaikin puolin riittävä todistetaan yhdentekeväksi.
Eikö avioliiton tulisi kuitenkin olla tärkeämpi, kuin kalastella huomiota vähän väliä muualta?
Kerran vain eletään ja silloin pitäisi ymmärtää asettua rakastamaan vain yhtä eikä pyöriä päättämättömänä kanalauman keskellä.
on karrikoitua, ymmärsin. Kysymys ei varmaan ollut kuin yhdestä tapauksesta joita vaan valitettavasti tulee melkein jokaiseen parisuhteeseen, muodossa jos toisessakin. Mitään loukkaavaa en ihastumisessa näe sillä eihän sitä oikeaakaan löydä muuten. Se nyt vaan on inhimillistä vaikkei olekaan hyväksyttävää moraalisesti.
Voihan sitä tietenkin aina erota kun toinen ihastuu johonkin, mutta aika monta liittoa sitä sitten elämänsä aikana tulee kokemaan, ei voi mitään.
Parasta olisi selvittää asiansa keskenään eikä täällä meidän hölmöjen kanssa joiden mielipiteet vaihtelevat kuitenkin laidasta toiseen.
Kerran eletään niin, ja kuka oikeasti kuvittelee löytävänsä sen prinssin tai prinsessan joka on syntynyt vain sinua varten? Kyllä parisuhde on oikeasti kasvamista toisen kanssa ja rakastuminenkin saattaa tapahtua vasta vuosien yhteiselon jälkeen.
Olisi silti suotavaa, että ihmistyypit, jotka arvostaa pysyvyyttä parisuhteelta ja kahdenkeskisiä asioita enemmän, kuin pintaliitoa ja itsetunnon pönkitystä mitä moninaisimmissa muodoissa, voisi tavata ja muodostaa parin.
raatoja tulee aina, kun toinen suhteessa ei niin kamalasti välitä, vaikka välillä ihastuukin ja toinen haluaisi sitoutua pysyvään suhteeseen vain ja ainoastaan yhtä ihmistä haluten ja rakastaen.
itse ainakin heti tuot esiin, että vakisuhteessakaan ei tarvitse pyristellä ihastumisia vastaan vaan siitä vaan antaa mennä eteenpäin aina kun ihastumisen tunne yrittää päälle... se on varmasti tärkeä tieto jollekin, joka miettii sinusta sopivaa puolisoa loppuelämäänsä varten.
takuulla on meitä "vanhanaikaisia" arvoja kunnioittavia ihmisiä tässä tusinamaailmassa muitakin. kunhan vain kohtaisivat ja kolahtaisi.
sanoa mitä tuon toisen mielessä esiin. Otin tapaukseen kantaan siksi että olen ollut pääosin onnellisessa avioliitossa jo yli 25 vuotta. Milloinkaan ei ole mennyt niin hyvin kuin nykyään.
Jos olisimme eronneet silloin kun oli tämmöisiä huonompia aikoja niin olisi jäänyt tuokin sanomatta. Otin siis kantaa kokemuksen tuomalla ajatusmaailmalla. Nimimerkkini tyhmä mies kuvastaa taas sellaista josta josta ketjun aloittajakin kirjoittaa. Oletko sinä ap?
Tarkoitatko ap:llä nimien alkukirjaimia?
siinä tapauksessa en ole.
Kiva kun liittosi on kestänyt kaikesta huolimatta. Oletan, että osaat kuitenkin näyttää vaimollesikin rakastuneen miehen tunteita normaalissa arjessa ja kohdella häntä mukavasti? Ei kai mikään liitto kestäisikään jos osapuolet olisi helluisia vain uusille iskukohteilleen.
että oletko alkuperäinen aloittaja?
Osaan näyttää tunteeni eikä me niitä koskaan olla peiteltykään. Kohtelen häntä hyvin, kunnioittavasti ja rakastavasti. Seksikin sujuu oikein hyvin.
Tarkoitin alunperin siis sitä että pienet virheet elämä voi unohtaa ja antaa anteeksi ajan kanssa. Me olemme molemmat joutuneet niin tekemään, eikä ne enää rasita kummankaan mieltä.
Mikä sitten on riittävä syy eroon?
Se on riittävä syy, kun elämä ei enää ole mukavaa
avioliitto täytyy olla mielekästä ja palkitsevaa. Esm.Jos toinen ryyppää joka vko:n loppu humalaan ja sitten sinä joudut sitä vaimona kärsimään.(rakastelu ei ole mukavaa kännisen kanssa).
Pari saunakaljaa on OK. Lyhyesti näin......
Ihastuminen kyllä on inhimillistä, mutta ihmisellä on siitä huolimatta mahdollisuus päättää pettääkö vai ei. Itsekin olen ollut ihastunut muihin miehiin avioliittoni aikana, mutta koskaan en ole ihastuksen kohteelle edes paljastanut tunteitani.
tuosta tekstistä sitä pettämistä. Vaikka siinä olisi pettämistäkin tapahtunut, en silti ensimmäisenä lähtisi eroa neuvomaan.
...itselleen joskus miehen kriteerillä KUNNOLLINEN, on aivan oma valinta, jos haluaa erota tilanteessa, jossa kunnollisuus onkin ollut pelkkä kiva sana luonteenpiirteitä kuvattavassa rimpsussa.
Toki elämä muuttuu pitkässä liitossa, mutta perustavaa laatua olevat tärkeät asiat pitää pysyä.
Itse annan kenkää heti, kun seuraava ruma temppu tulee ilmi.
Minä olen nainen, johon perheellinen työkaverini on rakastunut. Tunne on molemminpuolinen. On helppo nimitellä toista kevytkenkäiseksi, koska leimaaminen auttaa sinua käsittelemään tunteitasi ja oikeutettua vihaasi. Kuvailen kuitenkin miltä tämä tilanne minusta tuntuu, vaikka en edes odota ymmärtämystä. Se olisi vaimolta liikaa vaadittu.
Minulle tämä on samanaikaisesti elämäni ihaninta ja raskainta aikaa. Mitään pettämistä fyysisessä mielessä ei ole tapahtunut, mutta henkisellä tasolla ihan varmasti. Olen itse onnettomassa avioliitossa ja jatkan lapsen takia, koska mieheni on kunnollinen ja rakastava isä lapselleni. Itseni olen saanut asettaa sivuun tässä liitossa jo vuosien ajan. En muistanut,että mies voi olla kiinnostunut minusta ja ajatuksistani. Oma mieheni on julma egoisti. Ole onnellinen, sinulla on hyvä mies. Olen onnellinen kun vain näenkin rakkauteni kohteen enkä aio viedä häntä väkisin. Olen kuitenkin vain ihminen ja toivon, että minullakin olisi joskus edes pieni palanen onnea elämässä.
Ihminen rakastuu silloin kun on siihen altis. Joka päivä käyn läpi samat tunteet-vai-järki- ajatukset. Mies on tähän asti ollut järkilinjalla, joten mitään ei ole tapahtunut - ja samalla on tapahtunut kaikki. Olen ihminen enkä kone, joka voisi sammuttaa tunteet aina halutessaan.
Ymmärrän ajatuksiasi, olen vaimo jo toista kertaa. Kokemusta on siis pettämisistä puolin ja toisin. Koin eka liitossani paljolti samoin kuin kirjoittaja.."kumpa joku rakastaisi jne." liitossa voi tosiaan olla yksin. Mieheni petti ja peitti sen niin hyvin etten edes tiennyt, luultavasti en olisi edes välittänyt. Kuitenkin se miten hän minua kohteli, kertoi siitä ettei hänellä kovin lämpimiä tunteita ollut. Hain siis rakkautta muualta, ihastuin moniinkin työkavereihin, en kuitenkaan fyysisesti touhuillut mitään heidän kanssaan paitsi pari suukkoa tuli ravintelissa vaihdettua. Se lämmitti minua.
Kun mitta oli täynnä, lähdin. Löysin uuden rakkauden, joka oli naimisissa. En vaatinut mitään häneltä, hän teki itse ratkaisunsa ja erosi vaimostaan ja huomatkaa..suhteemme oli kestänyt tässä vaiheessa vain viikon. Silti leimauduin toisten silmissä avionrikkojaksi..
Mielestäni siinä liitossa oli jo vikaa ilman minuakin koska hän halusi siitä heti pois kun mahdollista. No olemme edelleen yhdessä, joten kai se sitten oli rakkautta ensi silmäyksellä....
Alkuperäisen kirjoittajan ongelmiin voisin sanoa, että jos rakastat miestäsi niin annat hänelle tilaisuuden, ei kaikkea pidä viskoa ikkunasta kartanolle heti kun joku asia menee huonosti. Liittonne ei minun mielstäni kuulostanut huonolta muuten. Mies on varmaan oppinut läksynsä ja katuu asiaa. Tämä kyseinen nainen teki julmasti, koska hän ei toiminut näin siksi että olisi ollut huonossa liitossa, vaan hän halusi vain leikkiä....
kävi samanlailla. SIllä erolla ettei meillä ole lapsia (onneksi),koska päätös oli sitten minun osalta helppo tehdä. Lähdin menemään.
En ottaisi häntä ikinä takaisin ja siinä tilanteessa silloin, en ikinä olisi voinut jatkaa suhdetta, koska olin liian pettynyt häneen. Hän ei ollut enää sama ihminen kuin ennen sitä,itse asiassa mua alkoi iljettämään hänen olemuksensa. Meillä oli erittäin hyvä suhde, luottamus oli 100% kunnes hänen tarinansa alkoi rakoilla ja minulle selvisi totuus.
Lapsi tietenkin muuttaa asiaa.
ITsekin olen useasti miettinyt jälkeen päin, olisiko sittenkin pitänyt jäädä ja katsoa miten olisi käynyt. Suosittelisinkin tätä vaihtoehtoa(eli jäät ja katot, koska suhteesta pääsee aina pois, mutta ei välttämättä takaisin). Jollei mies "tokene" syrjähypystään sinun katsomasi sopivan ajan sisällä niin älä jää "huonoon suhteeseen", sitähän se sitten olisi? Ainakin henkisesti raskasta jos jotain. Koita kestää.
En nyt tarkoita että määräät mitään tiettyä aikarajaa miehellesi, vaan katsot rauhassa ja sitten jos ITSESTÄSI tuntuu siltä ettei siitä tule mitään oman henkisen vointisi kannalta niin alat pakkaamaan kamppeesi.
Minun mielestäni on omituista, kun ihmiset aina sanovat, että lapsen takia antavat pettävän miehen jäädä. Hyvä isä(tai äiti) laittaa lapsen parhaan oman nautintonsa edelle, eikä siis petä. Sitä paitsi jos ei enää kunnioita vaimoaan ja perhettään sen vertaa että hillitsisi himonsa, onko avioliitosta enää mitään jäljellä? Isäni petti äitiäni, kun olin lapsi ja kun sain tietää, en enää kunnioittanut häntä. Olisi ollut parempi, jos äitini olisi jättänyt hänet.
En tosin usko, että kukaan mies kykenee uskollisuuteen, siihen vaadittaisiin kunnioitusta ja rakkautta, joihin mies ei mielestäni kykene.
Enkä allekirjoita viimeisen kappaleen väitettä, vaan sanon että on miehiä ja naisia melkolailla samassa suhteessa, jotka pettävät puolisoitaan. Ja jotka ovat niin yksinkertaisia, että voivat uhrata mielihalujensa alttarille sen kaikkein tärkeimmän, siis perheen!