Niin. Eli kysymys on hyvin yksinkertainen: Oletko joskus rehellisesti ja aidosti sanottuna rakastunut jotain ihmistä? Siis silleen, vaikee sanoa mut silleen...you know...että voi katsoa suoraan sisään omaan sydämeensä, ja todeta että rakastin/rakastan. Niin ja ei silleen "Joo, oli ihana muija/mies ja mä tykäsin siitä niin"-tyyliin...vaan sitä sellasta yksiselitteistä, pyyteetöntä, mistään sen ihmeemmästä asiasta kuin siitä henkilöstä itsestään johtuvaa vilpittomän/puhtaan rakkauden tuntemusta.
Kun mietin omaa elämääni, niin aika lähelle rakastamista olen kerran päässyt. Hmm, mutta sanoisin, että en kuitenkaan rakastanut silloin :( Tai siis sillä mittapuulla mitattuna, että kun tiedän miten voisin jotain ihmistä rakastaa..niin silloin en rakastanut...valitettavasti.
Yhdessä ihastumisjutussa on kans käyny tunteet aika kuumina..kumma kyllä ei silmittömästä ihastuksesta...vaan silleen jotenki "ihmiselämää suuremmasta" hassusta yhteenkuuluvuudentunteesta tai rakkaus-kaveruus-sielunkumppanuus-tunneyhdistelmästä. (Juu, tiiän kuulostaa sekavalta. Ja en tiiä itseasiassa vieläkään vaikka tapauksesta on aikaa, että mikä se mies minulle oikein oli tai no on edelleen kun tietääkseni herra on elävienkirjoissa yhä.)
Eli taitaa meitsin saldo olla zero ton rakastamisen suhteen.
Kun mietin omaa elämääni, niin aika lähelle rakastamista olen kerran päässyt. Hmm, mutta sanoisin, että en kuitenkaan rakastanut silloin :( Tai siis sillä mittapuulla mitattuna, että kun tiedän miten voisin jotain ihmistä rakastaa..niin silloin en rakastanut...valitettavasti.
Yhdessä ihastumisjutussa on kans käyny tunteet aika kuumina..kumma kyllä ei silmittömästä ihastuksesta...vaan silleen jotenki "ihmiselämää suuremmasta" hassusta yhteenkuuluvuudentunteesta tai rakkaus-kaveruus-sielunkumppanuus-tunneyhdistelmästä. (Juu, tiiän kuulostaa sekavalta. Ja en tiiä itseasiassa vieläkään vaikka tapauksesta on aikaa, että mikä se mies minulle oikein oli tai no on edelleen kun tietääkseni herra on elävienkirjoissa yhä.)
Eli taitaa meitsin saldo olla zero ton rakastamisen suhteen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Meikä lähtee yleensä aina täpöillä suhteisiin, en sitten tiedä, missä vaiheessa voidaan sanoa jonkun olevan rakastunut ja kauanko kestää, että ihastumista voidaan alkaa kutsua rakastumiseksi.
No nykyistä ainakin.
taisi olla kesällä 1996...
tuon myös, että jonkun kanssa yhdessäolemista aloitellessa ei oikein itsekkään tiedä, missä mennään, onko rakastunut vai ihastunut vai onko se ystävyyttä lievää ihastumista. Äh, on se niin vaikeeta joka kerta :) mutta niin mukavaa toimintaa.
Kyllä sen erottaa ihastuksesta ja pitämisestä. Siinä vaan tulee sellainen levollinen varmuus ja kevyt onnellisuuden tila. Vaikea selittää tunteesta kun on kyse.
Voisin kuvitella että rakkaus omaa lasta kohtaan on sataprosenttisen pyyteetöntä, toisin kuin tuntemus esim miestä kohtaan, eikö siinä aina ole hiukan itsekkyyttä mukana myös:"haluan tuon miehen itselleni, ja vain itselleni."
joo kahdesti. se olis aika selittämätöntä. ja toisaalta sitä ei tarviikaan selittää.
ja kahdesti luopunu, mikä sekin on aivan käsittämätöntä.
noh elämä on.
Kerran näin on päässyt käymään et rakastuin totaalisesti.
Harmi vaan kun sekin kuitenkin loppui ja niitä haavoja sit nuoltiinkin tovi jos toinenkin.
Kirjoitin näin tuossa aikaisemmin:
Puhun vain omasta puolestani.
Kun tapasin tulevan vaimoni, niin se oli pahempi kuin isku munaskuihin, kuin potku! Henkeni salpautui ja ajatukseni viipyivät vain hänessä eli miltä hänen lähellään tuntui; miltä tuntui jutella hänen kanssaan; miltä hänen kosketuksensa tuntui; miltä hän tuoksui; minlälainen hänen äänensä on... voisin jatkaa loputtomiin. Hän vei jalat altani!
Se oli jotain uskomatonta; olisin voinut haastaa Mike Tysonin; olisin voinut viedä hänen nimensä pikkulipussa Mount Everestin huipulle; tapella valkohaita vastaan; painia karhun kanssa; mitä vaan HÄNEN puolestaan! Ilman mitään pyyteitä!
Ja nyt, hän on vaimoni! Kun herään aamulla ja katson, kun hän nukkuu vieressäni, tulee aina mieleen ettei edes atomipommikaan saa minua muuttamaan mieltäni! Olen edelleen rakastunut häneen! Ei kukaan tule väliin, vaikka yritäisi!
Tätä on ollut muutaman vuoden ja kyllä riitojakin on mahtunut tähän Paratiisiin, mutta sehän on vain elämää...
Toivon, että kuolen ennen häntä, koska en kestäisi elää ilman häntä!
Ja näin on edelleen.
Koko makuuhuoneemme täyttyy tuosta tunteesta, kun herään yöllä ja näen että siinä vieressä se rakkaani unessa tuhisee! Tekisi mieli silittää, mutten henno herättää häntä.
Kyllä!
Minä olen rakastunut vaimooni korviani myöten ja joskus tuntuu, esim. yöllä kuten tuossa juuri mainitsin, kuin tekisi mieli hypätä nahoistani ulos, kun tuonne tunne vain paisuu; olen kuin painekattila!
Näin tunnen ja tulen tuntemaan.
Elämä jatkuu ja elämä sujuu; ei valittamista.
...niin kuinka moni sitä vilpitöntä, pyyteetöntä rakkautta on kokenut? Rakastaa toista enemmän kuin itseään. Toisaalta moni voisi huomata rakastaneensa jos muotoilisi rakkauden käsitettä helpommaksi. Minä olen rakstanut ja se on tuntunut erilaiselta. Joskus suurta levollisuutta, joskus suurta levotomuutta. Olen kutsunut sitä rakkaudeksi olipa se omistamisenhalua, raivokasta kiihkoa tai heittäytymistä onnellisuuteen. Oli se mitä tahansa noista, silti se on tuntunut rakkaudelta.
Niin, taitaapi olla niin, että pyyteetöntä rakkautta on lähinnä vain aikuisten ja lasten välillä ja esim. ihmisen ja lemmikkieläimen välillä...Kohde on rakas vaikka hän tekisi joskus rumiakin temppuja. Aikuisten välinen rakkaus elää ihmiselon mukana, välillä tulee pettymyksiä vastaan elämässä, suhdetta ehkä koetellaan, välillä on seesteistä ja vakaata. Tahtoo sanoa siis, että aikuisten rakkaussuhde ei ole sellainen tavallaan itsestäänselviö, tapahtumista riippumaton, kuin esim. vanhemman ja lapsen suhde.
minä siis.
En silti suosittele sitä kenellekkään, koska se tuottaa tuskaa. Pyyteetön rakkaus on luopumista ja valintoja. Epäitsekkäitä valintoja, jotka teet rakkaudesta toista kohtaan.
Minä luovuin kaikesta - jopa hänestä, siksi että rakastan niin paljon, että minulla itselläni ei ole oikeastaan mitään merkitystä. En tehnyt sitä huomion, säälin, sympatian tai minkään muunkaan toisarvoisen asian vuoksi. Kukaan oikeassa elämässä ei tiedä asiasta, joten kunniaakaan en ole kuitannut..
Rakastan häntä niin paljon, että vielä vuosienkin jälkeen hän on mielessäni joka päivän joka hetki. Silti en ole katkera, vaan onnellinen, koska tiedän että hän on onnellinen.
Kaipauksen tuska on kuitenkin musertava.
Tuo on kaunista. Minä arvaan, ei se ehkä siltä tunnu, mutta kuulostaa kauniilta. Varmasti se on tuskallista. Minä tiedän että se on musertavaa.
Kenenkään ei pitäisi väittää että rakkaus ei tuottaisi toisinaan tuskaa. Silti se saa onnelliseksi.
Niin voi olla, että sellainen selkeä rakastaminen on jäänyt minultakin vielä kokematta. Olin aiemmin melkein kolme vuotta ihastunut/rakastunut mieheen, jota joskus edelleen muistelen.. Vannoin hänelle ja itselleni kuinka rakas hän on minulle. Mutta taisin lopulta kuitenkin käyttäytyä siten, että rakkaus oli käytännössä enemmän intohimoista vetovoimaa ka kiihkoa kuin pyyteetöntä ja puhdasta antautumista. Mistä tietysti olen jälkeenpäin ollut pettynyt itseeni niin kuin oli mieskin, joka on kaiken lisäksi melko syvästi uskovainen.
Mietin usein olisinko osannut rakastaa oikeammin ja paremmin jos olisin jättänyt ne intohimot vähän vähemmälle ja painottanut rakkauden muita puolia enemmän, kuten avuliaisuutta.. Nykyisessä suhteessani olen huomannut olevani nöyrempi ja kärsivällisempi, mutta edelleen minulla on vaatimuksia miehelle, kuten lähisuhde kaukosuhteen sijaan. Pitänee vielä vähän aikaa odotelle, josko pääsisin vielä kokemaan mitä on rakastaa päivästä päivään antaumuksella, unohtamatta kuitenkaan keskinäistä vetovoimaa.
Mielenkiintoista.
Missä olet ollut?
do.
No ihan ekaksi pitäisi määritellä rakkaus. Se on nimittäin mielestäni aika monimutkainen käsite. Yksi parhaista kuulemistani määritelmistä kuuluu näin: "kysy itseltäsi, olisito valmis kuolemaan sen tietyn ihmisen puolesta. Jos vastaus on kyllä, niin silloin kyseessä on ehdottomasti rakkaus"
No eipä ole vielä tähän päivään mennessä tullut sellaista naista vastaan, jonka puolesta olisin valmis henkeni heittämään. Tosin ikääkin on vasta 22 vuotta joten ehkä vielä jonakin päivänä...
Eli vastaus on ei. En ole koskaan rakastanut, tulisia ihastumisia on tosin pari ollut vuosien varrella.
toisen vuoksi -ajatus menee rakkaudessa jo överiksi. Tää on vaan mun mielipide. Kuka oikeasti voi sanoa voivansa kuolla toisen puolesta tiukan paikan tullen. Musta tuollainen "kuolen rakkaani puolesta" -ajattelu viittaisi jotenki liian uhrautuvaan asemaan, jotenkin epätoivoiseen rakkauteen...tai ei-balanssissa olevaan ihmissuhteeseen. En haluaisi itse kuulla koskaan kenenkään suusta, että hän voisi kuolla puolestani...Toivon ettei toinen kuole puolestani.
mutta uskoisin monenkin olevan valmiita tekemään mitä tahansa lastensa eteen.
Tässä maailmassa ei tulisi vanhempien joutua hautaamaan lapsiaan, vaan lasten vanhempansa.
Ihminen on vaan suunniteltu sillee.
Lapsien yms. takia voisi ajatella kuolemansa. Olen vain vähän skeptinen tuosta, että rakastamansa puolison puolesta kuolisi mieluummin itse...hmm kiikunkaakun siinä rajamailla.
Ei oo koskaan ollu semmosta naista et ois ees joutunu miettimään tunteitaan.
vai negatiivisella tavalla tuon, ettei ole tarvinnut miettiä tunteitaan? :)
mitään rakkauden tunteesta kun ei ole rakastunut kuin koiraani ja pärriini =)
Tyttöystävät on ollu kivoja mukavia jne. mut eipä muuta. Ennen viimesintä pisin suhde tais olla pari kuukautta.
Eli vastauski vielä vai... Negana siks etten oo ko. tunnetta kokenut, positiivisena sen et suhteet on ollu terveellä pohjalla eli hengattu yhdes niin kauan kun se on ollu kivaa ja sit erottu kavereina.
Eiku mä vaan tossa aloin ajattelemaan (naisen logiikalla), että ootko ollut mahdollisesti niin selkeesti rrrakastanut ettei tunnetta ole tarvinut kyseenalaistaa...vaiko sitten vaihtoehtona b. "Rakkaus? Mikä se on?". :)
kysymys.
On vaikea sanoa mikä on rakastumista ja mikä rakastamista. Rakastunut olen useasti. Mutta harvemmin koskaan täpöllä täysin heittäytynyt silleen että se olisi pyyteetöntä. Musta toi pyyteettömyys ei kyllä toimi reaali elämässä.
Lähtökohta täytyy musta ollakin se että itseään täytyy rakastaa ja arvostaa kaikkein eniten. On hyvä pitää vähän kontrollia ja katsoa kannattaako heittäytyä.
yhden kerran, rakastuminen syveni rakastamiseksi ja nyt ollana oltu naimisissa lähes 16 vuotta ja rakastan edelleen vahvasti elämän aallokosta huolimatta.
Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen on tahtolaji, ei itsestään selvyyttä.
ton yhden herra eksän kanssa aikoinaan tähän mennessä ylivoimaisin "tunne". Tossa ihastumisasteelle jääneessä jutussa. En tiiä, ootteko muut kokeneet vastaavaa? Silleen, et tietää, ettei toisesta tiedä vielä oikein paljoa, toisen kanssa on hyvä olla, vaikka erimielisyyttä mahtui kahden ihmisen välille jonkin verran (ei mitään kovinkaan vakavaa). Sitten sen tyypin kanssa tuli sellainen tunne...vähän kuin tiedättekste se sellainen, mitä tunnettiin joskus ala-asteella kun huomattiin samanhenkinen tms. kaveri uusien luokkakavereitten joukossa. Sitä vaan lyöttäydyttiin yhteen, alettiin tutustua, on sanomattakin selvää että toisen seuraan hakeutuu..tyylillä ku lapsena et lähdetään kävellen samaa matkaa koulusta kotiin jutellen arkisen mukavasti seurasta nauttien..ja samalla vähän miettien ja tunnustellen uuden kaverin luontoa. Mut siis sitä sellasta mutkatonta meininkiä, halua olla yhdessä, kumpikin tietää että vene nyt ei kovin pienestä kaadu ympäri vaikka sitä vähän keikuttaisi...ja voi vaikka yrittää vähän keikuttaakkin tahallaan ja toinen tietää hyvin missä mennään ja miten asiat on.
Sattuneesta syystä on hyvin vaikea asettaa tuota tuttavuuttani rakas-kaveri-ihastus -akselille. Kun ei tiedä, niin ei tiedä. Kyseisen tyypin menettäminen (hän ei halunnut jatkaa) sattui ihan mielettömästi....mutta toisaalta ei satu koska on kiva ja ihana tietää yhden tuollaisen ihmisen olevan olemassa kuin hän. Tavallaan on jollain oudolla tapaa kiitollinen hänen tapaamisestaan (vaikka sitä kesti vain vähän aikaa). Ja voihan olla, että vaikka tyypin kanssa olisi viettänyt aikaa enemmän aikoinaan..tai jossain mielenhäiriössä alkaisi hänen kanssaan viettämään aikaa nykyään (no joo..en tiedä onko itselläkään tai hänelläkään siihen halua ihan loppuviimetteeksi viettää aikaa yhdessä)...niin ehkä se rakas-kaveri-ihastus -akselijuttu ei selviäsi sittenkään...tavallaan että kaikki asiat olisi aina iloisessa sekamelskassa hänen kanssaan. No, mut toisaalta on helppoa luopua sellaisesta, josta ei tiedä mitä se on/oli...mutta toisaalta hankalaa, koska ei tiedä mistä asiasta joutui luopumaan (rakas-kaveri-ihastus). No mut sen tiedän, että jos me oltais samalla luokalla nyt vaiks ala-asteella tai yläasteella niin me hengailtais yhdessä vapaa-ajalla...hän tulisi vaiks meille leikkimään mun kans koulun jälkeen jne :) toimisi aivan mahtavasti :) :D
Outoa. Vai onkohan se sitä, että jotenki tunnistaisin siin tyypissä jotain itseni piirteitä tms.
Niin ja tuo luokkakaverivertaus sit tytön ja pojan välille (ei tyttö tyttö tai poika poika kaveruspareja). Hmm, mutta ei se miulla ja Herra eksällä kyl pelkästään kaverimeininkiä ollut vaan oli muitakin elemnttejä. Huuh, nyt kyl pitää lopettaa tää miettiminen tai pää hajoaa :) Kiitos ja kumarrus.
ja rakkaus saattaa ideaalitilanteessa olla epätäydellisyyden kohtaamista ilman syyllistämistä. Epäonnistuin tässä. Kipu ja rakkaus kulkevat rinta rinnan. Rakkaudessa ihminen on heikoin ja haavoittuvaisin - ja hyvä niin. Rakastaessaan ja kohdatessaan rakkaudessa oman epätäydellisyytensä ihmiselle annetaan tarjottimella kasvamisen mahdollisuus. Olenko itse osannut sen käyttää, sitä en tiedä.
Elämäni emotionaalisesti kovin paikka on ylivoimaisesti ollut se hetki kun olen tajunnut että rakkaus ei lähestulkoonkaan riitä - ja joutunut toteamaan että rakkautta varjostamaan on tullut viha ja katkeruus.
Toiseksi kovin kokemus on ollut riuhtaista itsensä väkivalloin toisen elämästä tajuten että on hetkiä, jolloin oma selviytyminen on asetettava etusijalle. Ja samaisella oivalluksen hetkellä se jo ilmaantui jostain - syyllisyys, tunteista vittumoisin ja sitkein.
Taisi olla kolmas tyttöystäväni josta voin sanoa että olin TODELLA rakastunut. Sitä ennen eikä koskaan sen jälkeen ole tullut samoja tuntemuksia. Valitettavasti jossain vaiheessa vaan tiet erosivat. Kun se suhde loppui niin kesti todella kauan että toivuin siitä. Jälkeenpäin ollaan nähty sattumalta ja meinasi tunteet roihahtaa esiin molemmilla. Harmi vaan että hän on tahollaan nyt naimisissa. Mutta kun sen olen kerran kokenut niin tiedän miltä se tuntuu ja voin sanoa että toista vastaavaa tapausta ei ole tullut kohdalleni. Muut ovat olleet vain ihastuksia.
Mitä? Silmiin katsomista? Eikö rakkautta osoitetakaan pelkästään panemalla?
rakastunu tulisesti,en tieny oliko ihmine vapaa vai ei,siihe kuiteski rakastuin,jahtasin sitä silmiläni ja se vastas katseeseen,sillo se ol vientiä,kumpiki tuns samat tunteet,ne roihahti hautaten alleen muun maaliman
laadukasta seksiä naiselta koen voimakasta rakkautta häntä kohtaan. Naisen täytyy olla silloin poikkeuksellisen taitava. Rakkauden tunne syntyy siitä, että naisen toiminnasta ja käyttäytymisestä ilmenee asenne antaa kaikkensa miehen puolesta.
Rakastin kerran, mutta rakkauteni kohde kuoli. Tiedän etten enää kykene rakastamaan ketään muuta yhtä kovaa.
No ei kyllä mitään sinnepäinkään.