Hoplaa, kun mietin mille palstalle tästä kirjoittelisin: tänne päädyin, tavallaan ihan loogisista syistä. Minä vain olen se lapsi, 27 v ja vanhempani jo viisikymppisiä.
Heidän koko avioliittonsa ajan he ovat riidelleet ja nimitelleet toisiaan (ja meitä lapsiakin joskus) ja muistan usein toivoneeni että eroaisivat. Nykyään kun en asu enää kotona, he soittelevat minulle (tai sisarilleni) vuoron perään ja kumpikin kertovat omia versioitaan tapahtumista (riidoistaan) ja kuka on ilkeä, ja kuka teki mitä. Ja minä en tiedä mitä tekisin, sanon vain, että teidän täytyy tämä asia nyt ihan itse ratkaista... ja kun he eivät puhu keskenään, vaan sitten vähän ajan kuluttua äiti soittaa minulle ja kysyy että mitä se isä äsken sulle sanoi. Jne.
Tässä on ikään kuin kääntynyt päälaelleen se, kun me siskoset kakruna riideltiin ja tietysti vanhempani joutuivat siinä sovittelemaan ja sitä sietämään.
Minä vain en haluaisi olla mikään sovittelija, vaan lähinnä ottaa päähän moinen itsekkyys, että aikuiset ihmiset rasittavat omia lapsiaan omilla ongelmillaan. Olen kehoittanut molempia hakeutumaan esim. terapiaan (erikseen tai yhdessä), mutta ei se tule kuuloonkaan pienellä paikkakunnalla, etteivät pidä vaan hulluna.
Vaikka hullujahan ne ovat.
Mikä olisi ratkaisu tähän, onko kenelläkään hyviä neuvoja?
Heidän koko avioliittonsa ajan he ovat riidelleet ja nimitelleet toisiaan (ja meitä lapsiakin joskus) ja muistan usein toivoneeni että eroaisivat. Nykyään kun en asu enää kotona, he soittelevat minulle (tai sisarilleni) vuoron perään ja kumpikin kertovat omia versioitaan tapahtumista (riidoistaan) ja kuka on ilkeä, ja kuka teki mitä. Ja minä en tiedä mitä tekisin, sanon vain, että teidän täytyy tämä asia nyt ihan itse ratkaista... ja kun he eivät puhu keskenään, vaan sitten vähän ajan kuluttua äiti soittaa minulle ja kysyy että mitä se isä äsken sulle sanoi. Jne.
Tässä on ikään kuin kääntynyt päälaelleen se, kun me siskoset kakruna riideltiin ja tietysti vanhempani joutuivat siinä sovittelemaan ja sitä sietämään.
Minä vain en haluaisi olla mikään sovittelija, vaan lähinnä ottaa päähän moinen itsekkyys, että aikuiset ihmiset rasittavat omia lapsiaan omilla ongelmillaan. Olen kehoittanut molempia hakeutumaan esim. terapiaan (erikseen tai yhdessä), mutta ei se tule kuuloonkaan pienellä paikkakunnalla, etteivät pidä vaan hulluna.
Vaikka hullujahan ne ovat.
Mikä olisi ratkaisu tähän, onko kenelläkään hyviä neuvoja?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä on ihan tarpeeksi ongelmia selviytyä omasta elämästä. Kun kerran olet ehdottanut terapiaa, olet tehnyt sen mikä on mielestäni oikein, enempää ei voi vaatia. Eli jos vielä vaivaavat sinua on minun neuvoni: lyö luuri korvaan ja sano ettet jaksa enää..... Jos ei aikuiset ihmiset pysty asioitaan hoitamaan olkoon sitten hoitamatta...............
T: Ammattinani terapeutti
PS: Ammatti ihmiset ovat VAITIOLOVELVOLLISIA Paikkakunnan koosta riippumatta.
.. oli mullakin, tosin kyseessä eivät olleet vanhempani vaan siskoni. "Joko A on soittanut sulle? Minäpä arvaan että se sanoi / aikoo sanoa sinulle näin ja näin, mutta totuus on tämä..." Ja sitten A: "Tiedäthän sinä B:n, se väittää aina ... totuus on että minä vain.."
Eestaas näitä puheluita vuoronperään kummaltakin jostakin tyhmästä takin lainasta ja palauttamisesta tms ja heidän riitojensa kuuntelemista ja setvimistä.
Kuuntelijan ja välikäden roolini loppui ihan itsestään, kun lakkasin ottamasta kantaa millään tavalla. En sanonut, oliko toinen soittanut, en sanonut, oliko toinen sanonut sitä tai tätä enkä ottanut mitään kantaa puolesta en vastaan, en sanonut omaa mielipidettäni asiasta.
Hieman välinpitämättömin välikommentein "aha, hhmmm, niin, no enpä tiedä, eeeii.. ei ole soittanut, no joooo.. mutta ei se juuri mitään sanonut.." kuuntelin kummankin vuodatukset. Enkä informoinut toiselle, jos ja kun toinen soitti ja mitä sanoi....
Luurin lyöminen korvaan rikkoo välit. En suosittele.
Tuolla tavalla se loppui. Toinen tapa, millä moiset puhelut sain vähenemään ja ajastaan loppumaan, oli sanoa ystävällisellä mutta vähän kiireisellä äänellä että juuri nyt en ehdi puhua puhelimeen, on sitä tai tätä hommaa kesken tai olen lähdössä tulossa menossa, on vieraita..
Mieheni vanhemmat ja sisko pitivät tapana myös soitella juovuspäissään meille, kun olivat riidelleet tai kun riita oli vielä täyttä vauhtia menossa. Ikään kuin me täältä 600 kilometrin päästä olisimme voineet ratkaista heidän känniset riitansa.. No, soittelut ovat onneksi vähentyneet, kun eräs heistä kuoli vuosi sitten. Neuvoisin sinua, että jos järkipuhe ei auta, et yksinkertaisesti vastaa enää puhelimeen, kun näet mistä soitto on tulossa. Näin minä ainakin tekisin.