Lainaten toisella palstalla ollutta seuraavaa kirjoitusta vastaan siihen tänne:
"Nuorena ihmiselle kuolema on olevinaan muka kaukana. Kun ikää karttuu, omien vanhempien kuolemasta alkaa olla vuosikymmeniä ja oman ikäkäuden tuttavat ja vähän vanhemmatkin kulevat ympäriltä alkaa pikkuhiljaa tjutakuinka kohta on oma lähtökin edessä. Parikymppiselle vanhuus ja oma kuolema on hyvin kaukana edessä: kun ikää tulee, 50 vuotta on kuin yksi hujaus takanapäin. "Juuri äsken vyötin itseni ja menin minne tahdoin, nyt vyöttää toinen minut ja vie minne en tahdo"."
Olen oikeastaan jo lukioajoista lähtien ajatellut elämää aivan muulta kantilta kuin "ura-perhe-aikuistuminen = "oman paikkansa" maailmassa löytäminen" -keskeisesti. Olen ihmetellyt elämän mysteeriä ja niistä ajatuksistahan ei tunnetusti pääse puuta pidemmälle. Olen ollut pienestä pitäen tekemisissä paljon, ikäiselleni varmaan epätyypillisen paljon itseäni vanhempien ihmisten, myös vanhuksien kanssa ja nähnyt monen kuolevan. Oman ikäisistäni olen pikemminkin ollut hiukan erillään "omituisten" (kuullut muiden sanomana) pohdintojeni takia.
Kaiken kuolevaisuuden ja elämän lyhyyden tajusin konkreettisesti parisen vuotta sitten 24-vuotiaana. Tottahan olin sen tajunnut vanhempien ihmisten tavan takaa toistelemien fraasien muodossa jo aiemminkin, mutta silloin tajusin jokaisen viiden tai kymmenen vuoden jakson, jotka itsellenikin tuntuvat aika lyhyiltä pätkiltä vanhentavan myös minua paljon - pala kerrallaan. Vanhempani jäivät muutama vuosi sitten eläkkeelle ja vanhin tätini on jo 80 ikävuoden saavuttanut. Tajusin silloin konkreettisesti sen, että hekin ovat joskus - ja heidän kannaltaan ei niin kauan aikaa sitten - olleet minun ikäisiäni ja nyt tuon ikäisiä. Tajusin konkreettisesti sen, että mitä tarkoittaa samassa elämän kulun veneessä oleminen.
Olihan se hiukan tuskallistakin tajuta tuo ja nykyään eri ikäisten ihmisten kävellessä kadulla minua vastaan arvioin usein miltei vaistomaisesti ja tottumuksesta heidän ikänsä ja yritän samaistua heidän tilanteeseensa (=ikään ja elämäntilanteeseen) ja mietin, mitä he mahtavat elämästään ajatella sekä mikä on heidän suhtautumisensa jossain vaiheessa koittavaan kuolemaan. Ajatuksisani noissa hetkissä vilahtaa myös se, että jonain päivänä itsekin olen heidän ikäisensä ja toisaalta hekin ovat aikanaan eikä niin kovin kauankaan sitten olleet minun ikäisiäni. Mieltämämme käsite nimeltä aika vain on erilaisten, niin kutsumiemme biologis-kemiallis-fyysisten prosessien myötä tuonut rypyt heidän kasvoilleen ja tehnyt heidät kankeiksi, vaikka hekin olivat aikanaan yhtä vetreässä kunnossa kuin minä nyt olen. Pikku hiljaa alan itsekin jossain vaiheessa kangistumaan.
Toisaalta opein silloin nauttimaan elämästä hiukan eri tavalla. Tiedän kaiken rajallisuuden ja olen jo ennakkoon tehnyt paljon surutyötä jossain vaiheessa, ensimmäisten osalta kenties jo vajaan vuosikymmenen päästä koittavien läheisteni kuolemaan. Toki olen hiukan suruissani nähdessäni yksittäisien vuosien vanhentavan heitä silmissä. Minun täytyy kuitenkin vain hyväksyä se, vaikka kuinka tekisi mieli kapinoida vastaan ja syyttää tilanteesta jotakuta - en vain tiedä ketä.
Toisaalta itselläni on ollut ja on edelleenkin intuitiivinen usko siihen, että kuoleman jälkeen ja myötä ihmisiä odottaa yllätys, josta ihmiset eivät kenties osaa aavistellakaan. Uskon vaikkakin usein epäilyksien vaivaamana siihen, että kaikki ei pääty kuolemaan. Ajatuksissani en voi muuta kuin päätyä siihen, että tämä huikean korkeatasoinen järjestys, joka meissä ja muualla eliömaailmassa ilmenee ja josta ihminen kovin yrittää selvyyteen päästä on jonkin korkeamman tietoisuuden aikaansaamaa, joka samalla loi meille omaamamme kaltaisen tietoisuuden. Ajattelen jonkin ikään kuin leikkivän kustannuksellamme. Kenties hän haluaa seurata, miten yksittäiset ihmiset rajallisen tietoisuutensa avulla kokevat ympärillään olevan ja itsensä. Häntä kiinnostaa tarkkailla, mihin ajatuksiin eri ihmiset päätyvät ympärillään olevasta elämän mysteeristä ja sen alkuperästä siinä, kun he eivät suoraa tietoa siitä omaa.
Toki tiedostan sen, että voin edellisen suhteen olla myös väärässä ja kaikki tämä onkin vain omaa spekulaatiotani. Otan mahdollisuutena huomioon myös sen, että kaikki päättyy kuolemaan. Kuitenkin pakkaan intuitiivisella tasolla uskomaan siihen pikemmin kuin elämän kompleksisuuteen pelkkien sattumien ketjun summana. Eri uskontokuntien välisiin kiistoihin taivaista ja ikuisesta elämästä sekä siitä, ketkä sinne pääsee en viitsi osallistua. Pidän niitä kiistoja täysin epämielekkäinä, jonkinlaisen ymmärtämättömyyden aikaansaannoksina tms.
Joka tapauksessa haluan elää elämäni loppuun asti vaikka siihen tulleekin mahtumaan vielä monta tuskallista läheisen ihmisen menetystä. Haluan kokea koko elämäni ja mielenkiinnolla nähdä, onko kuoleman rajan takana meille jotain ja mitä siellä on. Jos sitten kuoleman jälkeen "näkee" yhtään mitään. Sitä kun en tiedä.
"Nuorena ihmiselle kuolema on olevinaan muka kaukana. Kun ikää karttuu, omien vanhempien kuolemasta alkaa olla vuosikymmeniä ja oman ikäkäuden tuttavat ja vähän vanhemmatkin kulevat ympäriltä alkaa pikkuhiljaa tjutakuinka kohta on oma lähtökin edessä. Parikymppiselle vanhuus ja oma kuolema on hyvin kaukana edessä: kun ikää tulee, 50 vuotta on kuin yksi hujaus takanapäin. "Juuri äsken vyötin itseni ja menin minne tahdoin, nyt vyöttää toinen minut ja vie minne en tahdo"."
Olen oikeastaan jo lukioajoista lähtien ajatellut elämää aivan muulta kantilta kuin "ura-perhe-aikuistuminen = "oman paikkansa" maailmassa löytäminen" -keskeisesti. Olen ihmetellyt elämän mysteeriä ja niistä ajatuksistahan ei tunnetusti pääse puuta pidemmälle. Olen ollut pienestä pitäen tekemisissä paljon, ikäiselleni varmaan epätyypillisen paljon itseäni vanhempien ihmisten, myös vanhuksien kanssa ja nähnyt monen kuolevan. Oman ikäisistäni olen pikemminkin ollut hiukan erillään "omituisten" (kuullut muiden sanomana) pohdintojeni takia.
Kaiken kuolevaisuuden ja elämän lyhyyden tajusin konkreettisesti parisen vuotta sitten 24-vuotiaana. Tottahan olin sen tajunnut vanhempien ihmisten tavan takaa toistelemien fraasien muodossa jo aiemminkin, mutta silloin tajusin jokaisen viiden tai kymmenen vuoden jakson, jotka itsellenikin tuntuvat aika lyhyiltä pätkiltä vanhentavan myös minua paljon - pala kerrallaan. Vanhempani jäivät muutama vuosi sitten eläkkeelle ja vanhin tätini on jo 80 ikävuoden saavuttanut. Tajusin silloin konkreettisesti sen, että hekin ovat joskus - ja heidän kannaltaan ei niin kauan aikaa sitten - olleet minun ikäisiäni ja nyt tuon ikäisiä. Tajusin konkreettisesti sen, että mitä tarkoittaa samassa elämän kulun veneessä oleminen.
Olihan se hiukan tuskallistakin tajuta tuo ja nykyään eri ikäisten ihmisten kävellessä kadulla minua vastaan arvioin usein miltei vaistomaisesti ja tottumuksesta heidän ikänsä ja yritän samaistua heidän tilanteeseensa (=ikään ja elämäntilanteeseen) ja mietin, mitä he mahtavat elämästään ajatella sekä mikä on heidän suhtautumisensa jossain vaiheessa koittavaan kuolemaan. Ajatuksisani noissa hetkissä vilahtaa myös se, että jonain päivänä itsekin olen heidän ikäisensä ja toisaalta hekin ovat aikanaan eikä niin kovin kauankaan sitten olleet minun ikäisiäni. Mieltämämme käsite nimeltä aika vain on erilaisten, niin kutsumiemme biologis-kemiallis-fyysisten prosessien myötä tuonut rypyt heidän kasvoilleen ja tehnyt heidät kankeiksi, vaikka hekin olivat aikanaan yhtä vetreässä kunnossa kuin minä nyt olen. Pikku hiljaa alan itsekin jossain vaiheessa kangistumaan.
Toisaalta opein silloin nauttimaan elämästä hiukan eri tavalla. Tiedän kaiken rajallisuuden ja olen jo ennakkoon tehnyt paljon surutyötä jossain vaiheessa, ensimmäisten osalta kenties jo vajaan vuosikymmenen päästä koittavien läheisteni kuolemaan. Toki olen hiukan suruissani nähdessäni yksittäisien vuosien vanhentavan heitä silmissä. Minun täytyy kuitenkin vain hyväksyä se, vaikka kuinka tekisi mieli kapinoida vastaan ja syyttää tilanteesta jotakuta - en vain tiedä ketä.
Toisaalta itselläni on ollut ja on edelleenkin intuitiivinen usko siihen, että kuoleman jälkeen ja myötä ihmisiä odottaa yllätys, josta ihmiset eivät kenties osaa aavistellakaan. Uskon vaikkakin usein epäilyksien vaivaamana siihen, että kaikki ei pääty kuolemaan. Ajatuksissani en voi muuta kuin päätyä siihen, että tämä huikean korkeatasoinen järjestys, joka meissä ja muualla eliömaailmassa ilmenee ja josta ihminen kovin yrittää selvyyteen päästä on jonkin korkeamman tietoisuuden aikaansaamaa, joka samalla loi meille omaamamme kaltaisen tietoisuuden. Ajattelen jonkin ikään kuin leikkivän kustannuksellamme. Kenties hän haluaa seurata, miten yksittäiset ihmiset rajallisen tietoisuutensa avulla kokevat ympärillään olevan ja itsensä. Häntä kiinnostaa tarkkailla, mihin ajatuksiin eri ihmiset päätyvät ympärillään olevasta elämän mysteeristä ja sen alkuperästä siinä, kun he eivät suoraa tietoa siitä omaa.
Toki tiedostan sen, että voin edellisen suhteen olla myös väärässä ja kaikki tämä onkin vain omaa spekulaatiotani. Otan mahdollisuutena huomioon myös sen, että kaikki päättyy kuolemaan. Kuitenkin pakkaan intuitiivisella tasolla uskomaan siihen pikemmin kuin elämän kompleksisuuteen pelkkien sattumien ketjun summana. Eri uskontokuntien välisiin kiistoihin taivaista ja ikuisesta elämästä sekä siitä, ketkä sinne pääsee en viitsi osallistua. Pidän niitä kiistoja täysin epämielekkäinä, jonkinlaisen ymmärtämättömyyden aikaansaannoksina tms.
Joka tapauksessa haluan elää elämäni loppuun asti vaikka siihen tulleekin mahtumaan vielä monta tuskallista läheisen ihmisen menetystä. Haluan kokea koko elämäni ja mielenkiinnolla nähdä, onko kuoleman rajan takana meille jotain ja mitä siellä on. Jos sitten kuoleman jälkeen "näkee" yhtään mitään. Sitä kun en tiedä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jaksoin lukea koko tekstisi ja se oli aika mielenkiintoistakin luettavaa.
lukemani perusteella kokisin itseni aika samanlaisena kuin sinä, näin niinkun ajatusmaailmalta, sillä olen itse miettinyt aivan samoja asioita.
toisaalta, en sitten tiedä, olisinko sitä jaksanut/osannut, noin täyteläisesti itse kertoa.
kiitos kuitenkin hyvästä ja kantaa ottavasta tekstistä :)
Kiitos sinulle,onnistuit lohduttamaan minuakin suuressa surussani.On totta, mitä kirjoitit ajasta.Aiempaa itseäänkin voi muuten ikävöidä.Olen sitäkin miettinyt, että kun taivaassa ajankulu on erilainen, niin vanhetaankohan siellä ja jos vanhetaan, niin mihin tahtiin.Jos esimerkiksi kuoli täältä lapsena, kasvaakohan siellä aikuiseksi vai pysyykö lapsena, siis sielullisesti.Vai ovatkohan kaikki lapsenkaltaisia.Näin unen, jossa istuin Jumalan polvella ja minulla ei ollut mitään huolta mistään, vaan suuri luottamus ja rakkaus Isääni(makasin silloin sairaalassa neurologian tarkkailussa epäiltynä neliraajahalvauksesta).Pystyin kävelemään seuraavana päivänä kun heräsin ja lähtemään sairaalasta.Lääkärit sanoivat, ettei niin ole käynyt ikinä.Unessa oli tunne lapsenkaltaisuudesta.
Pikemminkin nuoria kuin vanhoja. Kaikki vanhempana kuolleet ovat esiintyneet unissani paljon nuorempina ja terveinä tullessaan tuomaan viestiä rajan takaa. Taivaassa ei "maalliset" ihmissuhteet merkitse siten kuin täällä. Sielu kaipaa ennemminkin rauhaa ja hiljaisuutta kuin mitään "sukukokousta" ja hakeutuu itse ihanaan autuaaseen yksinäisyyteensä saadakseen tuntea täyttä ykseyttä ympärillä olevan maailman kanssa, johon tuntee sulautuvansa täydellisesti.