Wanhaa musiikkia osa 2

1. Frank Sinatra - Fly Me To The Moon (1965)
liian konservatiivista mutta kyl siinä vähän meininkiä kuitenkin oli ensimmäisen minuutin perusteella olisin antanut 4 pistettä mut sitten tuli jonkinlaista meninkiä ja 5½ pistettä

2. The Left Banke - Walk Away Renee (1966)
joooooo juuuuu nmnn mnnnn hömmmm ööö ääää(pohdinnan ääni tehosteita) pistetään 6 pistettä

3. Petula Clark - Don't Sleep In the Subway (1967)
ei mun makuun mutta 7 pistettä

4. Dusty Springfield - I Close My Eyes and Count to Ten (1968)
noin 80-90 prosenttisen dramaattinen piano alku ja varsinkin lopussa laulu yhdessä sävelen kanssa kuulosti aika tyylikkään "dynaamiselta" 8 pistettä

5. Aphrodite's Child - It's Five O Clock (1969)
tunnelma välikatossa 9 pistettä

6. The Carpenters-Close To You (1970)
liekehtivä torni elokuva, Taxi-tv sarja ja Dirty Harry ei nyt ihan mutta jotenkin vähän sinne päin. siis oli rauhallinen sensuelli tunnelma 7½ pistettä
puoli pistettä tulee siitä että oli unettava tuutu laulu mut joskus vois tälle ehkä antaa vaikka yhdeksän pistettä mut ei tällä kertaa



Procol Harum - A Whiter Schade Of Pale (1967)
taiteilia toikkaroi aamu pöpperössä ateljeessaan ja urut soi tämä mieli kuva tais olla jostain elokuvasta johtuva 8 pistettä kulunut biisi

1. Frank Sinatra - Fly Me To The Moon (1965):
7 pistettä:
Frank, oman tyylilajinsa kiistaton mestari. Rockin kasvatille kyseinen biisi ehkä hiukan vierasta mättöä, mutta meno on rentoa ja soljuvaa... tulee hyvä nostalginen mieli vaikka olenkin aivan liian nuori noin vanhoja nostalgisoimaan.

Frank eli elämän jollaisesta useimmat vain haavelevat. Vaikutusvaltaisia ystäviä, yhteyksiä gangstereihin, loistokkaita hotellisviittejä, kuvankauniita naisia mielin määrin, hittejä monilta vuosikymmeniltä. Frank oli Mies.

2. The Left Banke - Walk Away Renee (1966)
4 pistettä:
Aika on syönyt tätä biisiä, kuitenkin parempi kuin monet nykypäivän slovarit. Laulussa kaunis melodia... mutta laulajan äänessä jokin ärsyttää korvaani. Oman aikansa vanki tämä biisi.

3. Petula Clark - Don't Sleep In the Subway (1967)
4 pistettä:
Petula, menestynyt elokuvissa ja musiikkilistoilla. Tämä biisi on myös jäänyt aikansa vangiksi, toisin kuin esim. Petulan Downtown joka aina silloin tällöin ponnahtaa esiin coveroituna. Kaunis ääni naisella.

4. Dusty Springfield - I Close My Eyes and Count to Ten (1968)
9 pistettä:
Dusty "White Lady of Soul". Kaunis ääni ja mahtipontinen komea biisi. Kaikkien homoikonien äiti... varpikkaat jalkaan ja suklaarasia esiin... Dustya soimaan ja metallimieskin löytää sisäisen homppelinsa haha. Dustyllä on upea mustan naisen ääni.

5. Aphrodite's Child - It's Five O Clock (1969)
4 pistettä:
Demis Roussosko siinä nuarena? Musiikki ois viehättänytkin, biisissä ei mitään vikaa... nautittavat urkusoundit, mutta laulaja tuhosi koko jutun... ei pysty kuunetelaamaan. Mieluummin kuuntelen vaikka Coldplayn hintahtavaa määkijää ja se on jo paljon se.

6. The Carpenters-Close To You (1970)
9 pistettä:
Karen Carpenterin ääni on miellyttävä ja Carpenter on ainoa poppoo joka on saanut yli-imelät biisit toimiviksi ja kuunneltaviksi ja se on jo saavutus sinänsä. Karenin ääntä kuuntelen mielelläni oli biisi sitten mikä tahansa. Harmi, että Karen kuoli jo nuorena... ensimmäisiä diagnosoituja anoreksian uhreja oli hän. Carpenter: toimivan imelyyden kukistumattomat mestarit.

Procol Harum - A Whiter Schade Of Pale (1967)
10 pistettä:
Aivan upea biisi, upet urkusoundit ja kun Procol Harumin rumat miehet oli vielä videossa korvattu kauniilla naisella niin musiikillinen ja visuaalinen nautinto oli kymmenen pisteen arvoinen. Kiitos.