En koskaan olisi uskonut kirjoittavani tälle palstalle, mutta kun ei ole oikein ketään kenelle uskoutua. Jonnekkinhan sitä on saatava purkautua.
Asun ulkomailla ja olen melkein vuoden verran tapaillut erästä (saksalaista) miestä vaihtelevalla menestyksellä. Olemme molemmat aikuisia ihmisiä, n. 38 v. Välillä olemme hyvinkin tiiviisti yhdessä, pidämme yhteyttä puhelimitse ja tekstiviestein, vietämme viikonloppuja yhdessä; ja välillä taas menee päiväkausia etten kuule hänestä yhtään mitään.
Välillä hän on hyvin hellyydenkipeä, välillä taas tuntuu että hän on täysin tunnevammainen. Vaikka meillä menisi hyvin, minulla on silti koko ajan tunne, että kohta jotain menee pieleen. Huomasin jo suhteen alkuvaiheessa, että hän loukkaantuu ihan pienistä asioista. Yksi 'väärä' sana tai teko, ja ääni muuttuu kellossa sillä sekunnilla. Eräs esimerkki: kaadoin aamiaisella hänelle kahvia; hänen mielestään sitä oli kuitenkin liikaa kupissa, joten hän nousi äkäisesti pöydästä ja kaatoi koko kupillisen viemäriin. Tällaiset reaktiot saavat minut tietysti äärimmäisen varovaiseksi hänen kanssaan, koska ikinä ei voi tietää mikä on 'oikein' ja 'väärin'.
Hän on koko suhteen ajan valittanut, että olen liian sulkeutunut, etten kerro hänelle tunteistani tai haluistani. Alussa olinkin paljon varautuneempi, mutta olen koko ajan tietoisesti kiinnittänyt huomiota tähän asiaan, pyrkinyt olemaan avoimempi, kertomaan tunteistani, osoittamaan hellyyttä ja huomiota kaikin tavoin. Tuntuu vain, että hän ei noteeraa yrityksiäni, koska on päättänyt, että olen sulkeutunut ihminen, ja sillä selvä. Sitäpaitsi, monesti kun soitan tai lähetän hänelle tekstiviestejä, hän ei vastaa ollenkaan. Tämä loukkaa minua, varsinkin kun lähetän viestin, jossa kiitän ihanasta illasta, tai kun kerron kaipaavani häntä, eikä hän reagoi mitenkään. Kun olen maininnut asiasta, hän kuittaa asian olankohautuksella ("Olin jo nukkumassa", "Olin töissä"). En ole mikään 'puhelin-terroristi', joten siitä ei voi olla kyse. Mutta itselleni ei tulisi mieleenikään jättää vastaamatta yleensäkään saamiini viesteihin tai puhelinsoittoihin. Jos en juuri soittohetkellä pysty, niin sitten myöhemmin. Se on minusta aivan luonnollista puhelinkäyttäytymistä.
Positiivista tässä suhteessa on se, että kun olemme yhdessä, me keskustelemme ongelmistamme. Hän nimenomaan vaatii sitä. Yleensä emme sitten muuta teekään, ja pikemminkin keskustelemme MINUN ongelmista, sillä omassa käyttäytymisessään hän ei näe mitään ihmeellistä, vika on yleensä aina minussa. Hän on taitava keskustelija ja saa helposti joka asian kuulostamaan niin kuin haluaa niiden kuulostavan. Yleensä minä olen aina altavastaajana.
Vietin joulun Suomessa, ja silloin hän tietysti lähetti kaipailevia viestejä. Uuden vuoden jälkeen meillä menikin taas paremmin. Mutta viikko sitten sukset menivät jälleen ristiin. Emme olleet sopineet mitään yhteistä viikonlopuksi, koska hänellä oli muita menoja ja kiireitä. En siis ottanut häneen yhteyttä kahteen päivään, eikä myöskään hän minuun, ja kun sunnuntaina tekstasin, että on ikävä ja ehdotin tapaamista, hän ei vastannut. Päinvastoin, kun yritin soittaa, puhelin oli pois päältä. Seuraavana päivänä hän tekstitti, että oli ollut surullista saada minulta viesti vasta sunnuntaina, kun en kahteen päivään ollut antanut kuulua itsestäni. Puhelimitse en edelleenkään saanut yhteyttä vaikka yritin useampana päivänä. Kyselin sähköpostitse, että pitääkö hän tarkoituksella puhelinta kiinni, ja hän vastasi, että puhelimen akku oli ollut tyhjä, ja että muina päivinä hän oli ollut keskiyöhön saakka töissä paikassa, jossa ei ollut verkkoa. Ja että minä olen vainoharhainen. Seuraavina päivinä puhelin oli päällä, mutta siihen ei vastattu. Kysyin tekstarilla, että joko minulla on aihetta olla vainoharhainen. Hän vastasi hieman huvittuneesti, että "Ei kai sinulla vain ole ongelma?" ja että hän yrittää soittaa myöhemmin. Siitä on kulunut nyt vuorokausi. Eli: kun minä en ota yhteyttä kahteen päivään, hän loukkantuu verisesti (vai teeskenteleekö?), mutta kun hän itse katoaa saavuttamattomiin viikoksi, minä olen vainoharhainen.
Jos joku jaksoi lukea tämän loppuun: kuulostaako tämä teistä ihan sairaalta? Olenko ollut liian kiltti ja kärsivällinen (=tyhmä?) liian kauan? Kohta en kyllä jaksa enää.
Asun ulkomailla ja olen melkein vuoden verran tapaillut erästä (saksalaista) miestä vaihtelevalla menestyksellä. Olemme molemmat aikuisia ihmisiä, n. 38 v. Välillä olemme hyvinkin tiiviisti yhdessä, pidämme yhteyttä puhelimitse ja tekstiviestein, vietämme viikonloppuja yhdessä; ja välillä taas menee päiväkausia etten kuule hänestä yhtään mitään.
Välillä hän on hyvin hellyydenkipeä, välillä taas tuntuu että hän on täysin tunnevammainen. Vaikka meillä menisi hyvin, minulla on silti koko ajan tunne, että kohta jotain menee pieleen. Huomasin jo suhteen alkuvaiheessa, että hän loukkaantuu ihan pienistä asioista. Yksi 'väärä' sana tai teko, ja ääni muuttuu kellossa sillä sekunnilla. Eräs esimerkki: kaadoin aamiaisella hänelle kahvia; hänen mielestään sitä oli kuitenkin liikaa kupissa, joten hän nousi äkäisesti pöydästä ja kaatoi koko kupillisen viemäriin. Tällaiset reaktiot saavat minut tietysti äärimmäisen varovaiseksi hänen kanssaan, koska ikinä ei voi tietää mikä on 'oikein' ja 'väärin'.
Hän on koko suhteen ajan valittanut, että olen liian sulkeutunut, etten kerro hänelle tunteistani tai haluistani. Alussa olinkin paljon varautuneempi, mutta olen koko ajan tietoisesti kiinnittänyt huomiota tähän asiaan, pyrkinyt olemaan avoimempi, kertomaan tunteistani, osoittamaan hellyyttä ja huomiota kaikin tavoin. Tuntuu vain, että hän ei noteeraa yrityksiäni, koska on päättänyt, että olen sulkeutunut ihminen, ja sillä selvä. Sitäpaitsi, monesti kun soitan tai lähetän hänelle tekstiviestejä, hän ei vastaa ollenkaan. Tämä loukkaa minua, varsinkin kun lähetän viestin, jossa kiitän ihanasta illasta, tai kun kerron kaipaavani häntä, eikä hän reagoi mitenkään. Kun olen maininnut asiasta, hän kuittaa asian olankohautuksella ("Olin jo nukkumassa", "Olin töissä"). En ole mikään 'puhelin-terroristi', joten siitä ei voi olla kyse. Mutta itselleni ei tulisi mieleenikään jättää vastaamatta yleensäkään saamiini viesteihin tai puhelinsoittoihin. Jos en juuri soittohetkellä pysty, niin sitten myöhemmin. Se on minusta aivan luonnollista puhelinkäyttäytymistä.
Positiivista tässä suhteessa on se, että kun olemme yhdessä, me keskustelemme ongelmistamme. Hän nimenomaan vaatii sitä. Yleensä emme sitten muuta teekään, ja pikemminkin keskustelemme MINUN ongelmista, sillä omassa käyttäytymisessään hän ei näe mitään ihmeellistä, vika on yleensä aina minussa. Hän on taitava keskustelija ja saa helposti joka asian kuulostamaan niin kuin haluaa niiden kuulostavan. Yleensä minä olen aina altavastaajana.
Vietin joulun Suomessa, ja silloin hän tietysti lähetti kaipailevia viestejä. Uuden vuoden jälkeen meillä menikin taas paremmin. Mutta viikko sitten sukset menivät jälleen ristiin. Emme olleet sopineet mitään yhteistä viikonlopuksi, koska hänellä oli muita menoja ja kiireitä. En siis ottanut häneen yhteyttä kahteen päivään, eikä myöskään hän minuun, ja kun sunnuntaina tekstasin, että on ikävä ja ehdotin tapaamista, hän ei vastannut. Päinvastoin, kun yritin soittaa, puhelin oli pois päältä. Seuraavana päivänä hän tekstitti, että oli ollut surullista saada minulta viesti vasta sunnuntaina, kun en kahteen päivään ollut antanut kuulua itsestäni. Puhelimitse en edelleenkään saanut yhteyttä vaikka yritin useampana päivänä. Kyselin sähköpostitse, että pitääkö hän tarkoituksella puhelinta kiinni, ja hän vastasi, että puhelimen akku oli ollut tyhjä, ja että muina päivinä hän oli ollut keskiyöhön saakka töissä paikassa, jossa ei ollut verkkoa. Ja että minä olen vainoharhainen. Seuraavina päivinä puhelin oli päällä, mutta siihen ei vastattu. Kysyin tekstarilla, että joko minulla on aihetta olla vainoharhainen. Hän vastasi hieman huvittuneesti, että "Ei kai sinulla vain ole ongelma?" ja että hän yrittää soittaa myöhemmin. Siitä on kulunut nyt vuorokausi. Eli: kun minä en ota yhteyttä kahteen päivään, hän loukkantuu verisesti (vai teeskenteleekö?), mutta kun hän itse katoaa saavuttamattomiin viikoksi, minä olen vainoharhainen.
Jos joku jaksoi lukea tämän loppuun: kuulostaako tämä teistä ihan sairaalta? Olenko ollut liian kiltti ja kärsivällinen (=tyhmä?) liian kauan? Kohta en kyllä jaksa enää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Joku ongelma sillä sun kullallasi on ku tuntuu olevan niin tuulella käyvä. En kyllä tuommosessa suhteessa olis ku saa kerta kahtoa miten kaataa kahvinki.
Aika häiriintyneeltä tuo mies kuulostaa! Miten ylipäätään viitsit katsella ja kuunnella tuollaista menoa? Nosta kytkintä kun vielä voit.
vaikuttaa ihmehyypiöltä, eipä tuollaiseen kannata paljon panostaa.
Tämän perusteella:
"...kun olemme yhdessä, me keskustelemme ongelmistamme. Hän nimenomaan vaatii sitä. Yleensä emme sitten muuta teekään, ja pikemminkin keskustelemme MINUN ongelmista, sillä omassa käyttäytymisessään hän ei näe mitään ihmeellistä, vika on yleensä aina minussa. Hän on taitava keskustelija ja saa helposti joka asian kuulostamaan niin kuin haluaa niiden kuulostavan. Yleensä minä olen aina altavastaajana. "
Jätä se mies.
Kuulostaa jonkin asteen narsistilta! Niin tuttua tuo kirjoittamasi.. Eihän mies selvästikään välitä SINUN tunteistasi vaan on huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.. Ailahtelevaa ja lapsellista sekä ylettömän itsekästä ja tunteetonta käytöstä!
narsistinen ja tyypillisesti erittäin itsekeskeinen.
Usko huvikseen, että mitä vakavammaksi suhde muuttuu, niin sitä pahemmaksi se menee.
Nosta äkkiä kytkintä.
Juuri näin. Tällaisesta suhteesta kannattaa lähteä heti!
Kuulostaa aivan ex-mieheltäni. Hän oli alussa mitä ihanin ja ns. ymmärtäväisin. Kuitenkin paljastui täysin narsistiseksi henkisesti väkivaltaiseksi tyypiksi.
Nyt hän yrittää päästä pääsi sisään ja selvittää kaiken sinusta. Varo, hän käyttää sitä myöhemmin sinua vastaan ja rankaisee sinua. Eikä oikeasti kerro itsestään mitään sen syvällisempää.
Minulla meni yli vuosi, että tajusin. Liian myöhään. Kävin eron (joka oli hankala) jälkeen 2 vuotta psykologilla, että sain takaisin edes hiukan kadotettua itsetuntoani. Mies sai minut uskomaan, että hän on ainoa joka ikinä pystyy rakastamaan minua. Huhhuh. Miten saatoin olla niin sokea.
Älä tee samaa virhettä. Tee kaikkesi irtaantuaksesi tuosta miehestä.
Täyttä asiaa. Sinun ongelmiasi aletaan selvittää ja psyykettäsi analysoida. Olet jo nyt saanut henkisesti
sairaan leiman häneltä. Tuo on henkistä väkivaltaa, joka voi muuttua - ennemmin tai myöhemmin - fyysiseksi. Jätä tämä mies heti!
Yhdeksässä vuodessa aloittajan tilanne lienee joka tapauksessa muuttunut suuntaan tai toiseen...
Olet liian kiltti ja kärsivällinen sekä aivan liian ihastunut mieheen.
Luepa ajatuksella kirjoittamasi teksti ja kuvittele se jonkun muun kirjoittamaksi. Vaikuttaako pahalta?
Mies pitää suhdettanne pelinä. Hän ei ole erityisen rakastunut sinuun, ihastunut varmaankin, koska ylipäätään on tapailee sinua. Sinä olet ihastuneempi/rakastuneempi mieheen kuin hän sinuun, ja hän käyttää tilanteen häikäilemättömästi ja täysin rinnoin nauttien hyväksi. Hän kokeilee kuinka rakastunut olet ja mitä kaikkea olet valmis sietämään häneltä. Mitä enemmän siedät, sen parempi olo hänelle tulee, kun hän huomaa saavansa sinut mukautumaan mihin vaan. Tässä pelissä tulee raja vastaan ja suhde päättyy kun jompi kumpi teistä kyllästyy. Ja kyllä mies voi hyvinkin kyllästyä sinuun, jos sinun kiusaaminen ei enää jaksa huvittaa häntä. Sitten hän joko häviää vain kokonaan tai tekee jonkun muun näyttävän tempun, suhde päättyy ja sinä olet henkisesti rikki.
Mitäpä jos sinä ottaisit nyt suhteessa ohjat käsiisi ja lopettaisit koko touhun saman tien. Niin kauan kuin olet henkisesti vielä edes jotakuinkin kasassa.