onko teillä kokemuksia uskonnon merkityksestä parisuhteelle. Siis tarkoitan , tilannetta, jossa toinen osapuoli on perusluterilainen, joka käy kirkossa noin kerran vuodessa, eikä uskonto ole koskaan ollut kokemuksellisesti kovin tärkeä asia.
Toinen osapuoli on toisen kristillisen kirkon työntekijä, jolle kirkossakäynti päivittäistä ja puheenaiheissa tärkeä sija. Myös ystäväpiiri koostuu pitkälle kirkon muista jäsenistä, pelkään ulkopuolisuuden tunnetta, joka välttämättä tulee.
Arvostan hänen uskonnollisuuttaan ja vakaumusta, mutta onko tilanne parisuhteen kannalta kestämätön. Onko tämä suvaitsevaisuus vielä alkuhuuman piikkiin menevää, vai alkaako asiasta muodostua pidemmän päälle ongelma? Kaikki joilla asiasta on kokemuksia, kirjoittakaa, sillä asia mietityttää todella paljon. Onko asiasta tullut ylitsepääsemätön ongelma, vai voiko siitä päästä yli. Miten lähipiirinne on suhtautunut asiaan? Nykyisin uskonnollisuus on suhteellisen negatiivisin latauksin värittynyttä.
Toinen osapuoli on toisen kristillisen kirkon työntekijä, jolle kirkossakäynti päivittäistä ja puheenaiheissa tärkeä sija. Myös ystäväpiiri koostuu pitkälle kirkon muista jäsenistä, pelkään ulkopuolisuuden tunnetta, joka välttämättä tulee.
Arvostan hänen uskonnollisuuttaan ja vakaumusta, mutta onko tilanne parisuhteen kannalta kestämätön. Onko tämä suvaitsevaisuus vielä alkuhuuman piikkiin menevää, vai alkaako asiasta muodostua pidemmän päälle ongelma? Kaikki joilla asiasta on kokemuksia, kirjoittakaa, sillä asia mietityttää todella paljon. Onko asiasta tullut ylitsepääsemätön ongelma, vai voiko siitä päästä yli. Miten lähipiirinne on suhtautunut asiaan? Nykyisin uskonnollisuus on suhteellisen negatiivisin latauksin värittynyttä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itsellä oli himouskovainen poikaystävä ja itse olin siihen aikaan äärilaidasta eli en todellakaan uskonut mihinkään..siellä uskovaisten piirissä ei kyllä tuntenut oloaan ulkopuoliseksi..suhde ei kaatunut uskonnollisiin juttuihin vaan ihan muihin..
että ´tosiuskovainen´ seukkaa peruslutkun eli ´pakanan´ kanssa. Jumalaanhan ihminen voi aidosti uskoa kuulumatta edes seurakuntaan tai käymättä kirkossa; sitä en tarkoita. Mutta jos käsitys "uskovaisuuden" sisällöstä on parisuhteen osapuolilla hyvin erilainen, kitkaa tulee ennemmin kuin myöhemmin. Lähinnä ajankäytöstä ja siitä, että tälle ´tosiuskovalle´ hänen oma uskonyhteisönsä voi osoittautua tärkeämmäksi kuin puolisonsa.
Minulla on valitettavasti kahdestakin suhteesta negatiivisia kokemuksia. Tosin minun tapauksessani kyse on ollut siitä, että en kuulu kirkkoon tm. uskontoon, ja mies on kuulunut kirkkoon, vaikka ei olekaan ollut uskonnollinen.
Molemmissa tapauksissa mies on alusta alkaen tiennyt uskonnottomuuteni. Alussa on vaikuttanut siltä, ettei asialla ole hänelle mitään merkitystä. Mutta esim. nyt viimeisimmässä suhteessani yht'äkkiä 3:n vuoden yhdessä olon jälkeen hän alkoi puhua, että emme voi mennä naimisiin, koska hän ei voi kuvitella menevänsä naimisiin maistraatissa, edes jos siunaus tapahtuisi kirkossa. Emmekä voisi hankkia lapsia kastekysymyksen vuoksi. Ja muka arvomaailmamme ovat täysin erilaiset, vaikka mielestäni ne olivat hyvin samanlaiset, ja hänelle kirkkoon kuuluminen oli ainoastaan byrokraattinen ja vanhemmilta periytynyt tapa ilman mitään hengellistä vakaumusta.
Ensimmäinen suhteeni puolestaan kesti 5 vuotta ennen kuin mies alkoi hakea eroja nimenomaan uskonnosta.
Siis oman kokemukseni mukaan alkuhuumassa ollaan suvaitsevia, mutta suhteen vaikeina hetkinä erityisesti uskonnollisempi osapuoli saattaa vetää uskonnon peliin...
itse siis tosiaan kuulun kirkkoon ja saan kirkossa käydessä kyllä rauhan. Lapseni kyllä kastettaisiin. Uskonto ei vain vaikuta elämässäni joka päivä, vaikka pyrinkin elämään "moraalisesti oikein". Uskonnollisuus siis kiinnostaa, itse en vain ole kasvanut yhteisössä, jossa olisin kasvanut luonnollisesti mukaan, ja toisen kirkon rituaalit tuntuvat vierailta, eivät omilta.
Se vain että hänen elämäänsä kuuluvat päivittäiset rutiinit mm. rukouksen muodossa. HÄn on luonteeltaan kuitenkin todella avoin, ei mitenkään ahdasmielinen kiihkouskovainen, niinkuin helposti tulee mieleen. Eniten pelkään tuota hänen ystäväpiiriinsä kuulumattomuuden tunnetta, ulkopuolisuutta. Olen vähän eri tilanteessa ja kirkkokunnan kyseessä ollessa kokenut tuon ulkopuolisuuden tunteen, joten homma arveluttaa. Ehkä sen takia en ole lähdössä mukaan niin "kepein" mielin, vaan jarruttelen. Niin ja hänen tunteensa ovat paljon voimakkaammat kuin minun.
Olisi myös ihana kuulla positiivisia kokemuksia, miten suhteet ovat onnistuneet tästä huolimatta.