Parisuhteen ja opiskelun välinen taistelu

Tosiasia on, että jokaisessa parisuhteessa on omat konfliktinsa, kun halutaan ja toivotaan eri asioita. Itsekin opiskelen ja tiedän, että ajankäytön hallinta on vaikeaa.

Minusta sinun pitäisi puhua suoraan naisystävällesi, koska kyllä parisuhteessa pitää kyetä keskustelemaan asiat halki. Pahemmaksi se muuttuu sinulle kun vain vatvot asiaa mielessäsi, etkä kerro miltä sinusta tuntuu. Silloin saat myös todellisen käsityksen siitä, miltä hänestä tuntuu. voihan olla, että teet mielessäsi kärpäsestä härkästä.

Suosittelisin käyttämään tuota yhteistä aikaa sitten ehkä paremmin. Jos vaikka järjestäisit jollekin viikonlopulle jotain todella spesiaalia, tietysti opiskelijabudjetilla. Mutta ainakin jotain hänelle mieluista. Kummasti kohottaa mieltä.

Tue myös häntä hänen opiskeluissaan, ettekä vain sulkeudu eri tiloihin tekemään omia juttujanne. Ehkä hänkin innostuu sinun tekemisistäsi ja haluaa aina nähdä mitä sinä olet saanut aikaan yms.

Tärkeintä on nyt puhua tuo asia halki. Joka parisuhteessa on omat ikävät piirteensä ja niillähän sitä testataan miten se kestää. Tilanteenne ei edes ole niin paha, kuin miltä se ehkä nyt tuntuu.

Tsemppiä

Väitän, että suhteet joiden tilanne on tällainen kuin teillä, vain odottavat päättymistään - siis jos asenteissa ei tapahdu muutosta. Ei tuollainen asenneilmasto yksinkertaisesti sovi pitkäaikaiseen parisuhteeseen. Olen kiinnostunut psykologiasta ja filosofiasta ja jotakuinkin kaikki mielipiteeni parisuhteesta perustuvat tätä kautta saatuihin näkemyksiin, pohdintoihin ja tosielämän havainnointiin. Itse pohdittuja nämä viisaudet eivät siis ole =D

Jo jonkin aikaa silmääni on pistänyt toive, että "haluan kumppanin jolle minä olen tärkeintä maailmassa". Tosiasia kuitenkin on, että vauvaiän jälkeen meidän on mahdotonta löytää ihmissuhdetta, jossa minä olen se tärkein. Vauva on äidilleen ja isälleen kaikki ja kaikki pyörii vauvan ympärillä. Ja näin pitää ollakin. Mutta jo leikki-ikäisenä tulee ilmi se, että minulla huomiosta kilpailijoita; vanhemmilla on muutakin elämää, joka vaatii osan heidän huomiostaan. Iän karttuessa on vain hyväksyttävä se, etten minä ole muiden elämän keskipiste vaan kaikilla on omia intressejä, tavoitteita ja asioita tehtävänä. Tätä ei vain voi kieltää.

Parisuhteessa on aina kaksi yksilöä, joiden on löydettävä välilleen sopivasti erillisyyttä ja integraatiota. Liian vähän erillisyyttä johtaa juuri tähän, että toisella ei ymmärretä olevan omaa elämää, jota hänen on elettävä omien tavoitteidensa mukaisesti. Tyttöystäväsi ei kunnioita sinun oikeuttasi elää yksilönä. Hän estää sinua toteuttamasta itseäsi hänen hyödykseen. Hallitsevaa rakkautta ja se johtaa siihen ettet sinä ole onnellinen! Se ei ole kohtuullista eikä kuulu hyvään parisuhteeseen. Hyvässä parisuhteessa (tai missä tahansa ihmissuhteessa) tuetaan toista, halutaan toisen olevan onnellinen ja autetaan toista tulemaan omaksi itsekseen.

Eikä tämä ole kehoitus lyödä laimin läheisiään omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Ihmissuhteet ovat ihmisille tärkeitä ja niitä on hoidettava, jotta ne tuottavat iloa. Kaikella vain on rajansa. Kaikkien suhteen osapuolten on voitava olla onnellisia ja elää iloista elämää.

Ongelma ei ole sinun ratkaistavissasi. Olet väsynyt ja elämäsi on täynnä ristiriitoja, ei näin voi jatkua.

Ei SUINKAAN kyse satu olemaan klassisesta musiikista?

Tuolla asenneilmastolla parisuhde päättyy ennemmin tai myöhemmin. Sinun taidelajisi on osa sinua itseäsi, siinä on sinun sielusi - et siis joudu tekemään valintoa tyttöystäväsi ja taiteen, vaan tyttöystäväsi ja itsesi välillä. Jos uhraat itsesi, ei teitä ole enää kaksi, vaan yksi tyytyväinen ja yksi paffikuva.

Joko tyttökaverisi ymmärtää, että te olette kaksi erillistä ihmistä, joilla molemmilla pitää olla se jokin "juttu" omassa elämässä, omat kaverit ja omat riennot tai sitten sinun kannattaa katsella sillä silmällä jonkin toisen oppilaitoksen naisia. Kahden taiteilijan liitto voi olla todella rasittava, kun on koko päivän soittanut Bachia, kuunnellut kahvilassa juttuja siitä, kuinka soitetaan Bachia, niin ei tahdo enää kotona kuulla sanaakaan Bachista - ja kun avaa oven, niin siellä se kaveri soittaa sooloviulusarjoja sydän väristen. Ei, ei. ei. Silloin ilahduttaa enemmän se, kun kaveri istuu sanomalehdillä suojatulla olohuoneen lattialla ja hioo ja poraa jotain ihme muovikuutiota ja selittää, että tästä tulee uudet valot minun Ladaan.

Tyttökaverillasi tuntuu olevan pettymyksiä oman opiskelunsa suhteen, kuten meillä kaikilla on, kyllä se katkeruus sinutkin tavoittaa - usko pois ;) Vaan hän tekee väärin, kun peilaa epäonnistumisen tuntonsa sinuun. Sinun menestyksesi muistuttaa häntä siitä, mistä hän itse jäi paitsi ja mihin ei itse kyennyt. Varmasti se tuntuu helvetin pahalle hänestä ja se tuntuu pahalta sinusta. Aina kun opit, treenaat ja saat kiitosta, menestyt, olet kuin neonvalokyltti joka osoittaa hänen omaan riittämättömyydentunteenseensa. Niin sen ei pitäisi olla, siksi on kiva, kun kaverille on tärkeät ihan eri asiat. Taiteentekemiseen liittyy niin hirvittävän paljon psyk. ristiriitoja, sillä siihen ihmisen on ammennettava itsestään kaikki ja siihen sidotaan koko persoona, että on vähän riskaabelia tehdä siitä ongelmavyyhdistä yksi parisuhdetta ylläpitävä tekijä, sellainen suuri yhteinen juttu. Samoin, jos ammatti pettää - jospa sinulta vaikka rikkoontuu käsi tai menee kuulo ja soittaminen jää siihen, niin parisuhteessa ei tapahtu perusteiden tasolla mitään suurta muutosta: insinöörille tai puutarhurille sinä olet edelleen se sama - heille taide ei ole ollut sinua määrittävä tekijä, vaan sinä itse, yksin ja heillä on yksi ja sama, soitatko vai kokoatko nokian kännyköitä, kunhan olet onnellinen ja talous on mallillaan.

Mielestäni muutoksen täytyy tapahtua tyttökaverissasi. Hänen täytyy käsitellä turvattomuuden ja riittämättömyyden tunteensa, sillä nyt hän vaatii mahdottomia. Sinä et voi luopua siitä, mikä on sinulle henki ja elämä, silloin et olisi onnellinen edes tyytyväisen tyttöystävän kanssa ja lopulta tyttöystävä lakkaisi olemasta tyytyväinen, kun sinä et olisi enää lysti.

Kavereiden kuuluu tsempata toisiansa, ei lytätä.

Toivottavasti asiat selviävät. Onnea ja menestystä sinulle :)

Opiskeluaika on jo sinänsä melko vaativa ajanjakso elämässä, etenkin jos opiskeluaika on pitkä. Siinä on paljon sellaisiakin henkisiä paineita, joita ei edes tiedosta, koska henkinen kehitys on vielä kesken, ja siksi tuntuu, että pitää venyä joka suuntaan ja yrittää olla joka suhteessa 'täydellinen': täydellisen sosiaalinen, täydellinen kumppani, täydellinen opiskelija, ylipäänsä miellyttää kaikkia mahdollisia tahoja.

Ymmärrän hyvin, että koet tilanteesi ahdistavaksi. En osaa sanoa mitään konkrettista neuvoa; minulle tulee lähinnä mieleen, että suhteesi vaatimukset tuntuvat nyt liiallisilta, ja haluaisit sisimmissäsi keskittyä mahdollisimman täysipainoisesti opiskeluihisi. Siinä on selvä ristiriita. Tsemppiä sinulle, uskon, että löydät lopulta ratkaisun tilanteeseesi!

Rankkaahan se on joskus.

Minä opiskelen ja käyn iltaisin/aamuisin töissä. Mies taas opiskelee, tekee yritysprojekteja ja yrittää suunnitella lopputyötään.

Siinä sivussa pitäisi jaksaa pitää koti kunnossa ja suhde edes jotakuinkin elossa - muutenkin kuin nukkumalla rättiväsyneenä toisen kainalossa. Olisi kiva pitää lomaa, antaa oikeasti aikaa ja kavereitakin olisi kiva tavata, yhdessä ja erikseen. Kaiken hyvä lisäksi minä olen aika lailla stressiin taipuvainen, mutta onneksi mies jaksaa ymmärtää...

Ihmetyttää kyllä tuo naisystäväsi asenne. Yhteisellä päätöksellä ja varavoimalla mekin elämme. Ja se, että miehellä on noita projekteja, ei tee minusta hänen työlleen mustasukkaista. Päin vastoin, minä ainakin olen ylpeä hänen saamistaan tunnustuksista, varsinkin kun tiedä miten paljon aikaa, vaivaa ja aikaisia aamuherätyksiä mies on noihin töihinsä pistänyt! Minusta sopiva kunnianhimo ja innostus on pelkästään hyvä asia, eikä onnistuminen ainakaan halvenna ketään.

Minäkin tiedän nyt jo, että avomieheni tulee taatusti työllistymään ja pärjäämään paljon minua paremmin. Mutta siihen uskallan luottaa, että tukea ja ymmärrystä silti löytyy, tein minä nyt ja tulevaisuudessa mitä työtä tahansa.

Naisella on selvasti riippuvuusongelma. Kutsua sita rakkaudeksi on vaarin. Sinulla ei ole tietoja eika taitoja hoitaa naista ja saada hanet terveksi yhtenaiseksi ihmiseksi. To nainen tarvitsee paljon ammattiapua.

Te kumpikin olette nuoria, elama edessa. Jos tuo nainen kaytoksellaan ja vaatimuksillaan (syyttava manipuloija) tuhoaa sinun opinnot, tulet koko elamasi olemaan pettynyt ja inhoamaan hanta.

Eiko olisi parasta antaa naisen olla aivan omillaan, antaa hanen rauhassa itsenaistya, kasvaa ja vahvistua sisaisesti vuosien mittaan.
Kylla han aivan varmasti aikanaan loytaa miehen joka jaksaa ja jolla on aikaa/taitoa tukea hanta, tuntematta syyllisyytta tuhlatusta ajasta ja katoavasta karriaarista.

Sinulla on nyt kultainen aika keskittaytya tyollesi, ideoillesi ja opinnoillesi. Niin pitaakin olla.

Kumpa sita ei niin hirvean helposti liimattaisi itseaan heti ensimmaiseen vastaantulijaan. Yleensa nuoret eivat lainkaan ole viela henkisesti kypsia leikkimaan kotia.

Ei ole mitaan vikaa olla ystavana monelle ihmiselle, jakaa ideoita, pizzoja ja keskusteluja. MUTTA ei leikkia kotia ja liimata itseaan toiseeen.

Olen itse melko samanlaisessa tilanteessa kuin sinä; parikymppinen luovaa alaa opiskeleva nuori nainen, monta vuotta seurustellut ja suhteen toinen osapuoli opiskelee samaa alaa samassa oppilaitoksessa.

Olen itse painiskellut parisuhteessani samojen ongelmien kanssa. Kun aloin seurustelemaan taiteen tekeminen oli minun "oma juttu" ja kumppanini teki aivan muuta. Kävi niin, että hän innostui samasta alasta kuin minäkin. Osittain varmaan itse häntä kannustin kokeilemaan ja teimme yhdessä mahtavia juttuja. Ala jota tälläkin hetkellä opiskelen vaatii taloudellista panostamista. Alkuvuosina minulla ei ollut paljoakaan rahaa, toisin kuin omalla kullallani, joka panostikin sitten hankintoihin oikein kunnolla. Se kyllä hieman kirpaisi ja vaikutti omaan ajatteluun. Toisaalta tuntui upealta katsoa toisen nopeaa kehitystä ja intoa oppia kaikkea uutta. Toisaalta se oli aivan helvetin raivostuttavaa, koska tuntui siltä, että koskaan ei saanut olla rauhassa. Kaikki vapaa aika täyttyi harrastamisesta ja tekemisestä. Kilpailu tuli myös mukaan kuvioihin. Kumpi keksi paremman idean? Kumpi näki ensin? Kummalla on paremmat välineet? Kumpi tekee enemmän? Kumpi harjoittelee enemmän? Kumpi keksii jotain uutta? Myös kaverit ja tuttavat noteerasivat kumppanini lahjakkuuden ja innon tehdä asioita. Häntä pyydettiin esiintymään ja tekemään, minua ei enää niin paljon kuin ennen. Valmiista jutuista kysyttiin aina, että " - Onpas hieno, X:kö tuon on tehnyt? Ai ei vai, Y:kö sen tekikin, ei uskois, mutta joo on se ihan hieno."

En ollut ihan palasina, melkein vain. Siitä seurasikin aikamoista vääntöä ja taistelua. Hän ei enää tuntunut samalta ihmiseltä jonka kanssa aloin seurustella. Kaikki aika oli vain täynnä kyseistä juttua, niin että korvat soi. Asuimme yhdessä pienessä asunnossa ja tuntui että seinät kaatuu päälle. Onneksi älysimme puhua ja sopia asioista. Ja puhumista olikin paljon. Se auttoi, että meillä molemmilla on samanlainen huumorintaju, pidämme muistakin samoista asioista ja ymmärrämme toisiamme hyvin. Sain kannustusta ja vahvistusta myös omalta perheeltäni ja omilta ystäviltäni. Opettelimme ihan tietoisesti rakkaani kanssa ottamaan toisen huomioon. Toisen mielialat ja arkipäivän pikku jutut. Jos itse on saanut mahtavan kuningasidean ja haluaisi touhottaa siitä koko maailmalle, mutta toinen on ihan reppana, väsynyt, tullut just töistä kotiin ja on muutenkin ihan surkeena, niin silloin ei ole ihan oikea hetki toitottaa jo eteisessä omia juttuja. Sillon otetaan toinen kainaloon ja kuunnellaan sen murheet. Ei se oma kuningasmegaintofiilis siitä mihinkään katoa. Sitten kun on parempi mieli, niin sitten voi varovasti kertoa myös omia juttuja.

Tärkeintä on se, että molemmat kuuntelevat ja aidosti välittävät toisitaan. Se ei onnistu silloin, jos toinen kokee olevansa jatkuvasti huonompi ja ihan paska. Ymmärrän sun ongelmasi, että tuntuu siltä, että kaikki energia menee toisen itsetunnon kohottamiseen ja omasta tekemisestä ei tunnu tulevan mitään. Koita puhua omista fiiliksistäsi tytöllesi, ilman että hän kokee sen syyttämiseksi. Ei ole kivaa, jos tuntuu siltä, että on este toisen menestykselle. Muutenkin ahdistunut ihminen kokee kaiken omaksi syykseen ja sekös vasta masentaa lisää. Kerro hänelle, että rakastat häntä, että et anna hänen vajota mihinkään mustaan kuoppaan, koska hän on hieno ja lahjakas ihminen ja kaikista tärkein sinulle, että kunnioitat ja arvostat hänen tekemistä yhtä paljon kuin omaasi, ja että toivot , että hänkin voisi tehdä ja ajatella samoin sinua kohtaan. Kerro että välität, mutta että sinäkin kaipaat välittämistä myötäelämistä. Pidä huoli omasta jaksamisestasi ja käy välillä jossain tuulettamassa päätäsi, jos tuntuu siltä.

Rohkaise ja kannusta sun tyttöystävää. Luulen että hän ei ole kovin paljoa itsenäistynyt ja hän vielä tarvitsee pientä tuuppausta ylämäessä. Jotta voi itsenäistyä, täytyy perusturvallisuuden tunne olla kunnossa. Näytä jotenkin että oikeasti haluat elää yhdessä hänen kanssaan ja että tulevaisuus edessäpäin näyttää valoisalta. Epävarmuus suhteessa kiristää tunnelmaa ja saa takertumaan entistä kuristavammin toiseen. Luulen että aikaisemmat huonot kokemukset on vaan lytänny sun tyttös itsetunnon ihan maahan ja hänellä on edessä nyt jonkinlainen kasvun ja itsenäistymisen paikka. Aluksi voi tuntua vaikealta irrottautua toisen läheisyydestä ja turvasta, ja pärjätä omilla siivillä tässä kylmässä maailmassa. Älä jätä yksin, vaan rohkaise häntä uusiin kokemuksiin ja anna hänelle tilaa ja ilmaa kasvaa. Kerro, että olet tässä vieressä hänen tukena, mutta että hänen täytyy seisoa omin jaloin. Hankkikaa kumpikin omia kavereita, älkääkä vain nyhjäilkö toistenne kanssa. Antakaa toisillenne työrauha kotona ja kodin ulkopuolella. Jos ei muuten auta, niin sopikaa jotain ihan selkeitä sääntöjä ja tehkää kompromisseja. Sun täytyy saada sun tyttö ymmärtämään, että vaikka sä joskus vaikka treenaat myöhään illat pitkät, niin se ei tarkota että sä et rakastais sitä tai että teidän suhde olis joku vähemmän tärkeä asia numero kakkonen sun elämässä. Mä luulen, että sun tyttöystävästä tuntuu yksinäiseltä ja että sillä on hiljasempi luomiskausi menossa. Koittakaa varata aikaa edes kerran viikossa, että teette yhdessä jotain mukavaa, mikä ei mitenkään liity alaanne ja mistä kumpikin pidätte. Ei sen tarvi olla mitään erikoista, kunhan ootte lähekkäin ja unohdatte muut jutut hetkeksi. Se ei ole kenenkään menestyksestä pois, päinvastoin :)

Luovuutta vaativa ala on kova paikka ja siellä kohtaa aina paineita ja kilpailua. Välillä tuntuu että pää ei kestä, mutta on tärkeää että kotona on se oma rakas, joka halaa ja ymmärtää. Omassa tilanteessani koulumaailmassa olemme ikään kuin kollegoita tai duunikavereita ja kotiin tullessa työroolit jäävät pois. Kotona on sitten ihan omat hössönmössöjutut ja muut nöpöilyt. Toisaalta olemme kokopäiväisesti toistemme suurimpia innoittajia ja muusia ja toisaalta niitä harvoja ihmisiä joilta tietää saavansa suoraa palautetta.

Tulipas pitkä teksti. Toivottavasti joku jaksoi lukea ja sai jotain tästä tilityksestä. Kahden taiteilijan liitolla on mahdollisuus onnistua, jos kumpikin osaa asennoitua siihen oikein. Välillä on nousuja ja laskuja, mutta niinhän elämässä yleensä. Etuna tässä on se, että kumppanin ylä- ja alamäkiä on helppo ymmärtää ja myötäelää, koska ne ovat itselle myös niin tuttuja.

Sen pituinen se.