Laitan teille arvon miehet ja naiset tähän alla olevan "Naiset analysoivat liikaa" -keskustelun innoittamana pienen tarinan, joka ehkä kertoo miehen ja naisen välisistä eroista... Jos nyt sellaisia oikeasti on olemassakaan :-)
"Olipa kerran kaveri jonka nimi oli Fred. Ja hän tapaili Martta -nimistä tyttöä. Hän pyysi Martan kanssaan elokuviin ja heillä oli hyvin hauskaa. Parin päivän päästä hän pyysi Martan ulos syömään, Martta suostui ja taas heillä oli tosi kivaa.
He jatkoivat toistensa tapaamista säännöllisesti, ja jonkin ajan kuluttua he eivät enää tapailleet muita kuin toisiaan. Ja sitten, eräänä iltana kun he olivat ajamassa kotiin, Martan mieleen juolahti eräs ajatus ja sen enempää ajattelematta hän sanoi sen ääneen: "Oletko tullut ajatelleeksi, että juuri tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun aloimme tavata toisiamme?"
Autossa on hiljaista. Martan mielestä se on hyvin kovaäänistä hiljaisuutta. Hän ajattelee: "Vaivaakohan häntä se mitä sanoin...? Ehkä suhteemme on hänen mielestään rajoittanut hänen elämäänsä, ehkä hän ajattelee että yritän pakottaa häntä sitoutumaan johonkin jota hän ei tahdo...tai ei ole valmis..."
Ja Fred ajattelee: "Voi juku, kuusi kuukautta".
Ja Martta ajttelee: "Mutta hei, enhän minäkään ole varma haluanko tällaista suhdetta. Joskus toivon että minulla olisi vähän enemmän tilaa, niin että olisi aikaa ajatella, haluanko todellakin suhteemme kehittyvän siihen suuntaan, että meistä tulee koko ajan läheisempiä...tarkoitan, mihin me oikein olemme menossa? Aiommeko me vain jatkaa toistemme tapaamista tällä tasolla? Suunnistammeko kohti avioliittoa? Lapsia? Koko elämä yhdessä? Olenko valmis senlaatuiseen sitoutumiseen? Tunnenko minä edes tätä tyyppiä?"
Ja Fred ajattelee: "Kuusi kuukautta, hmm... se tarkoittaa siis... joo, helmikuussa alettiin tapailla eli heti sen jälkeen kun auto tuli korjaamosta. Joo, eli se tarkoittaa sitä...voi pahus, öljyt pitää taas vaihtaa!"
Ja Martta ajattelee: "Voi ei, nyt hän on ärtynyt, sen näkee naamasta. Ehkä minä tulkitsen häntä ihan väärin... ehkä hän haluaakin enemmän suhteeltamme, enemmän läheisyyttä, enemmän sitoutumista... ehkä hän on vaistonnut jo ennen minua, että minulla on omat epäilykseni asiasta... niin, sitä sen täytyy olla, siksi hän ei halua puhua omista tunteistaan. Hän pelkää tulevansa hylätyksi!"
Ja Fred ajattelee: "Pitää tutkituttaa voimasiirto vielä uudestaan, vitun väliäkö sillä on mitä ne mulkut sanoo, ohjaus ei vieläkään ole kunnossa. Ja tällä kertaa on parempi olla syyttämättä kylmää ilmaa, mitä helvetin kylmää ilmaa, siellä on lämpöasteita, ja tää kosla kulkee kuin jäteauto ja mä maksoin niille roistoille pari tonnia..."
Ja Martta ajattelee: "No nyt hän on vihainen. Enkä voi syyttää häntä siitä. Minäkin olisin. Tunnen itseni niin syylliseksi, kun pakotan hänet käymään tämän kaiken läpi. Mutta en voi sille mitään, en ole varma tunteistani..."
Ja Fred ajattelee: "Luultavasti ne sanoo että siinä on vain puolen vuoden takuu...valopäät..."
Ja Martta ajattelee: "Ehkä olen liikaa idealisti, odotan ritaria valkoisella hevosella, kun istun tässä tosi kivan tyypin vieressä, jonkun jonka kanssa viihdyn, josta välitän, joka välittää minusta... ja joka on tuskissaan minun itsekeskeisten koulutytön unelmieni takia..."
Ja Fred ajattelee: "Takuu? He haluavat takuun? Minä annan heille takuut perkele ja työnnän ne sinne mihin aurinko ei paista ikinä."
"Fred?", Martta sanoo
"Mitä?", Fred sanoo säikähtäneenä
"Ole kiltti äläkä kiduta itseäsi tällä tavalla", Martta sanoo ja kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, "ehkä minun ei olisi koskaan pitänyt... voi luoja, tunnen itseni niin..."
"Mitä? ", Fred kysyy
"Minä olen ihan hullu", Martta nyyhkyttää, "tarkoitan, tiedän ettei ole mitään ritareita. Minä tosiaan tiedän sen. Ei ole ritaria eikä hevosta."
"Ei ole hevosta..?", Fred sanoo
"Sinun mielestäsi olen ihan hullu, vai kuinka?", Martta sanoo
"No et", sanoo Fred iloisena siitä, että vihdoinkin voi vastata kysymykseen jonka ymmärtää.
"Se on vaan...siis...tarkoitan, että minä tarvitsen lisää aikaa", Martta sanoo (seuraa 15 sekunnin tauko, jonka aikana Fred, ajatellen niin nopeasti kuin osaa, yrittää miettiä turvallista vastausta. Vihdoin hän päätyy omasta mielestään sopivaan vastaukseen.)
"Niin", hän sanoo
Martta, syvästi liikuttuneena, koskettaa hänen kättään.
"Voi Fred, oletko todellakin sitä mieltä?"
"Mitä mieltä?" Fred kysyy
"Sitä mieltä ajasta", Martta sanoo
"Ai siitä, joo", Fred sanoo.
Martta kääntää katseensa kohti Frediä ja tuijottaa syvälle hänen silmiinsä ja Fred tuntee olonsa epämukavaksi kun ei tiedä, mitä Martta sanoo seuraavaksi varsinkin jos se koskee hevosia.
Vihdoin Martta puhuu. "Kiitos Fred", hän sanoo.
"Kiitos itsellesi", Fred vastaa.
Sitten hän vie Martan kotiin. Martta makaa sängyllään, kidutettu sielu, ja nyyhkyttää aamunkoittoon asti. Fred puolestaan menee kotiin, pistää pari nakkia mikroon, avaa oluttölkin ja television ja riemastuu huomatessaan lätkämatsin vielä jatkuvan. Joku pieni ääni takaraivossa vihjailee hänelle, että autossa tapahtui jotain enemmänkin, mutta hän on melko varma ettei pystyisi sitä ymmärtämään, joten parempi olla ajattelematta sitä.
Seuraavana päivänä Martta soittaa läheisimmälle ystävälleen, tai ehkä kahdellekin ja he puhuvat tilanteesta vaivaiset kuusi tuntia. Kaikki tuskalliset yksityiskohdat, analysoidaan mitä minä sanoin ja mitä hän sanoi ja kaikki ilmeet, eleet, piilomerkitykset yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä jatketaan päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukausia... Eikä lopputulos koskaan kuitenkaan selviä. Toisaalta he eivät myöskään kyllästy aiheeseen. Fred puolestaan, kun on pelaamassa futista kaverinsa kanssa, joka myös tuntee Martan, pysähtyy kerran kesken pelin ja kysyy: "Bill, tiedätkö onko Martalla joskus ollut hevonen?"
"Olipa kerran kaveri jonka nimi oli Fred. Ja hän tapaili Martta -nimistä tyttöä. Hän pyysi Martan kanssaan elokuviin ja heillä oli hyvin hauskaa. Parin päivän päästä hän pyysi Martan ulos syömään, Martta suostui ja taas heillä oli tosi kivaa.
He jatkoivat toistensa tapaamista säännöllisesti, ja jonkin ajan kuluttua he eivät enää tapailleet muita kuin toisiaan. Ja sitten, eräänä iltana kun he olivat ajamassa kotiin, Martan mieleen juolahti eräs ajatus ja sen enempää ajattelematta hän sanoi sen ääneen: "Oletko tullut ajatelleeksi, että juuri tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun aloimme tavata toisiamme?"
Autossa on hiljaista. Martan mielestä se on hyvin kovaäänistä hiljaisuutta. Hän ajattelee: "Vaivaakohan häntä se mitä sanoin...? Ehkä suhteemme on hänen mielestään rajoittanut hänen elämäänsä, ehkä hän ajattelee että yritän pakottaa häntä sitoutumaan johonkin jota hän ei tahdo...tai ei ole valmis..."
Ja Fred ajattelee: "Voi juku, kuusi kuukautta".
Ja Martta ajttelee: "Mutta hei, enhän minäkään ole varma haluanko tällaista suhdetta. Joskus toivon että minulla olisi vähän enemmän tilaa, niin että olisi aikaa ajatella, haluanko todellakin suhteemme kehittyvän siihen suuntaan, että meistä tulee koko ajan läheisempiä...tarkoitan, mihin me oikein olemme menossa? Aiommeko me vain jatkaa toistemme tapaamista tällä tasolla? Suunnistammeko kohti avioliittoa? Lapsia? Koko elämä yhdessä? Olenko valmis senlaatuiseen sitoutumiseen? Tunnenko minä edes tätä tyyppiä?"
Ja Fred ajattelee: "Kuusi kuukautta, hmm... se tarkoittaa siis... joo, helmikuussa alettiin tapailla eli heti sen jälkeen kun auto tuli korjaamosta. Joo, eli se tarkoittaa sitä...voi pahus, öljyt pitää taas vaihtaa!"
Ja Martta ajattelee: "Voi ei, nyt hän on ärtynyt, sen näkee naamasta. Ehkä minä tulkitsen häntä ihan väärin... ehkä hän haluaakin enemmän suhteeltamme, enemmän läheisyyttä, enemmän sitoutumista... ehkä hän on vaistonnut jo ennen minua, että minulla on omat epäilykseni asiasta... niin, sitä sen täytyy olla, siksi hän ei halua puhua omista tunteistaan. Hän pelkää tulevansa hylätyksi!"
Ja Fred ajattelee: "Pitää tutkituttaa voimasiirto vielä uudestaan, vitun väliäkö sillä on mitä ne mulkut sanoo, ohjaus ei vieläkään ole kunnossa. Ja tällä kertaa on parempi olla syyttämättä kylmää ilmaa, mitä helvetin kylmää ilmaa, siellä on lämpöasteita, ja tää kosla kulkee kuin jäteauto ja mä maksoin niille roistoille pari tonnia..."
Ja Martta ajattelee: "No nyt hän on vihainen. Enkä voi syyttää häntä siitä. Minäkin olisin. Tunnen itseni niin syylliseksi, kun pakotan hänet käymään tämän kaiken läpi. Mutta en voi sille mitään, en ole varma tunteistani..."
Ja Fred ajattelee: "Luultavasti ne sanoo että siinä on vain puolen vuoden takuu...valopäät..."
Ja Martta ajattelee: "Ehkä olen liikaa idealisti, odotan ritaria valkoisella hevosella, kun istun tässä tosi kivan tyypin vieressä, jonkun jonka kanssa viihdyn, josta välitän, joka välittää minusta... ja joka on tuskissaan minun itsekeskeisten koulutytön unelmieni takia..."
Ja Fred ajattelee: "Takuu? He haluavat takuun? Minä annan heille takuut perkele ja työnnän ne sinne mihin aurinko ei paista ikinä."
"Fred?", Martta sanoo
"Mitä?", Fred sanoo säikähtäneenä
"Ole kiltti äläkä kiduta itseäsi tällä tavalla", Martta sanoo ja kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, "ehkä minun ei olisi koskaan pitänyt... voi luoja, tunnen itseni niin..."
"Mitä? ", Fred kysyy
"Minä olen ihan hullu", Martta nyyhkyttää, "tarkoitan, tiedän ettei ole mitään ritareita. Minä tosiaan tiedän sen. Ei ole ritaria eikä hevosta."
"Ei ole hevosta..?", Fred sanoo
"Sinun mielestäsi olen ihan hullu, vai kuinka?", Martta sanoo
"No et", sanoo Fred iloisena siitä, että vihdoinkin voi vastata kysymykseen jonka ymmärtää.
"Se on vaan...siis...tarkoitan, että minä tarvitsen lisää aikaa", Martta sanoo (seuraa 15 sekunnin tauko, jonka aikana Fred, ajatellen niin nopeasti kuin osaa, yrittää miettiä turvallista vastausta. Vihdoin hän päätyy omasta mielestään sopivaan vastaukseen.)
"Niin", hän sanoo
Martta, syvästi liikuttuneena, koskettaa hänen kättään.
"Voi Fred, oletko todellakin sitä mieltä?"
"Mitä mieltä?" Fred kysyy
"Sitä mieltä ajasta", Martta sanoo
"Ai siitä, joo", Fred sanoo.
Martta kääntää katseensa kohti Frediä ja tuijottaa syvälle hänen silmiinsä ja Fred tuntee olonsa epämukavaksi kun ei tiedä, mitä Martta sanoo seuraavaksi varsinkin jos se koskee hevosia.
Vihdoin Martta puhuu. "Kiitos Fred", hän sanoo.
"Kiitos itsellesi", Fred vastaa.
Sitten hän vie Martan kotiin. Martta makaa sängyllään, kidutettu sielu, ja nyyhkyttää aamunkoittoon asti. Fred puolestaan menee kotiin, pistää pari nakkia mikroon, avaa oluttölkin ja television ja riemastuu huomatessaan lätkämatsin vielä jatkuvan. Joku pieni ääni takaraivossa vihjailee hänelle, että autossa tapahtui jotain enemmänkin, mutta hän on melko varma ettei pystyisi sitä ymmärtämään, joten parempi olla ajattelematta sitä.
Seuraavana päivänä Martta soittaa läheisimmälle ystävälleen, tai ehkä kahdellekin ja he puhuvat tilanteesta vaivaiset kuusi tuntia. Kaikki tuskalliset yksityiskohdat, analysoidaan mitä minä sanoin ja mitä hän sanoi ja kaikki ilmeet, eleet, piilomerkitykset yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä jatketaan päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukausia... Eikä lopputulos koskaan kuitenkaan selviä. Toisaalta he eivät myöskään kyllästy aiheeseen. Fred puolestaan, kun on pelaamassa futista kaverinsa kanssa, joka myös tuntee Martan, pysähtyy kerran kesken pelin ja kysyy: "Bill, tiedätkö onko Martalla joskus ollut hevonen?"
Vastaukset 12
Vanhimmat
ihan älyttömän hauska tarina. Noin se just menee. Voi luoja kun joku kytkisi naisen aivot välillä pois päältä, se olisi niin rentouttavaa!
Se toinen vanha juttu pariskunnasta, jossa mies harmitteli suosikkijoukkueensa tappiota ja iloitsi saatuaan seksiä. Naisen aivoitukset olivatkin moninaisemmat.
Mutta sanokaas, olemmeko me todella näin erilaisia vai ovatko nämä vain kärjistettyjä stereotypioita?
nämä on kärjistettyjä stereotypioita. Kammottava tilanne kummankin sukupuolen näkökulmasta katsottuna jos todellisuus olisi tuon tarinan kaltainen:)
Itse ainakin tunnistin itseni tuosta... Ja etenkin siita kaverin kanssa puimisesta! Tosin se meni ohi, kun seurustelin 5 vuotta eraan pojan kanssa, oppi tuntemaan tarpeeksi hyvin. Mutta nyt kun taas olen sinkkuna, homma menee just noin, vaikka kuinka yrittaisin ajatella jarjella!
joo ihanaa... tuommoinen sitä on ollut itsekin... ehkä sitten kun suhdetta on jatkunut pidempää, nainen alkaa tajuta, että joka kerta kun mies on hiljaa, ei se tarkoita sitä, että mies haluaa jättää... :)
mikä oli pointti?
Pystyn samastumaan Fredi-parkaan täysin, eli tuossa tavoitettiin jotain oleellista ainakin miehen ajattelusta.
Ajattelevatko naiset tosiaan noin vuolaasti? Mahtaa päässä käydä aika pajatus! Miloin naiset lepuuttavat aivojaan?
haudassa
...jos sillonkaan.
Täytyy näin naisena sanoa, että kyllä ainakin itsellä tuolla nätin tukan alla on jatkuva yksinpuhelu :). Kaikesta vaan löytää aina piilomerkityksiä, kun itsellä on huono päivä ne on huonoja ja hyvinä päivinä hyviä.
Naisten ajattelu on ehdottomasti tärkein hyödyntämätön luonnonvara. Jos naiset saataisiin ratkomaan maailman ongelmia tai tieteellisiä haasteita samalla tehokkuudella millä he ratkovat ihmissuhteita, niin eläisimme maanpäällisessä paratiisissa 10 vuoden kuluttua.
Jospa vaihdettaiskin rooleja? Miehet hoitais tästä lähtien ihmissuhteet ja naiset tieteen, tekniikan ja politiikan. Ehkä kaikki sujuisi silloin paljon mutkattomammin.
oikeesti ajattelen, etteivät naiset ja miehet voi mitenkään olla niin kovin erilaisia, etenkään kun tunnepuolen asioista puhutaan. Ärsyttää muutenkin sellanen kategorioihin laittaminen sukupuolen tai minkä muun hyvänsä seikan suhteen. Joku siinä vaan silti on, että tällaset tarinat saa hymyn karehtimaan suupielissä. Ehkä se on enemmän persoona- kuin sukupuolikohtainen asia tuo jatkuva "pajatus" pään sisällä. Itse myönnän kyllä auliisti että kelailtua tulee ja sitä nauhaa ei sitten kovin helposti saakaan pysäytettyä...
siinä on justiinsa se ongelma että naiset ei niitä ongelmia onnistu ratkomaan, kunhan pyörittelee päässään ja jatkuvan pajatuksen seurauksena on kasa uusia ongelmia