Uraitsekkyys ja runsas kokemuksien haku on uhka luonnolliselle suvunjatkannalle
[... nainen on hedelmällisimmillään jo alle 20-vuotiaana. Nuorina ollaan myös pelottomampia ja luonnollisempia hoitamaan lasta. Lapsi - mukana menossa on luonnollisempaa kuin urahaussa stressaantuneen mielen hoitovapaa-ajan pelossa, kuinka työn käy, kun palataan takaisin aikuisten työmaailmaan...]
Suuren sanomalehden kuukausiliite avasi yhden ihmisen tärkeimmistä puheenvuoroista. Sunnuntainen kirjoitus herätteli ajattelemaan milloin olisi luonnollisinta tehdä geenien siirto huomiselle. Markkinatalous ajaa nuoret lukemaan, bailaamaan, työharjoittelemaan ja kiirehtimään urakehitystä aina yli pitkälle kolmenkympin, jolloin vuosituhantisesta keskiarvosta ollaan jo menetetty yli kymmenen vuotta lapsen huolehdintaa - on myös huomioitava, että kaikki eivät halua tai voi saada lapsia.
Miksi ensisynnytystä lykätään ja lykätään? Selityksinä kuullaan valmistuminen, kokemuksien haku, nautiskelu omasta vapaasta elämästä sekä kokeilu erilaisista suhteista. Lasten tulo viipyy, etusijalla ovat ura, titteli, vauraus ja taloudelliset tavoitteet. Ei ole harvinaista, että ensisynnyttäjinä on jo 4-kymppisiä, jolloin se sisältää jo mahdollisia riskejä. Olisiko myös lapsuuskotiesimerkillä tai kasvatuksella merkitystä lykkääntyneeseen lapsen tekoon?
Ei pelkästään oman edun tavoittelu, oman egon kasvattelu ja urakehityksen valvonta, vaan ennen kaikkea muuttunut tapa ja kyky hoitaa lasta, jotta tämä olisi itse myöhemmin valmis samoihin vuosituhantisiin tapahtumiin suvunjatkannan turvaamiseksi. Nainen menettää hedelmällisyyttään jo alkaen 20-ikävuodesta. Mies tunnetusti säilyttää kykynsä kauas, mutta tutkimusten mukaan siittiöiden laatu ja määrä ovat hälyttävästi huononemassa ja vähentymässä - joko saasteiden, elämäntapojen tai jonkin meille tuntemattoman kehityssuunnan vuoksi.
Eläinkunta tekee suvunjatkannan heti kun elimistön kello antaa merkin; syntyy kiima ja vuosituhantinen tapahtuma toteutuu vuodesta toiseen. Keskimäärin eläinkunnassa riippuen vastasyntyneen kehitysasteesta, huolehdinta on intensiivistä, tarkkaa sekä puolustavaa jopa henkeen ja vereen saakka - kunnes vieroitus tapahtuu - on tullut aika lähteä. Ihminen sitä vastoin usein kiinnittyy lapsiinsa vanhempien omien itsekkäiden mieltymysten vuoksi - ei uskalleta kohdata uutta yksinoloa avio-/ avopuolisosta huolimatta. Lapsista on syntynyt oljenkorsi nuoruuteen, joka menetettiin omissa oman edun tavoittelun tempauksissa 2-kympin ikavuosikymmenellä
Yhteiskunnan pitää suunnata järjestelmät siten, että lapsien teko on mahdollista luonnollisesti, silloin kun se on fyysisesti tehokkainta ja jolloin lapsen kasvatus on luonnollisimmillaan. Monesti näkee kypsempiä hoitotapoja ja -muotoja nuorissa, kuin ikääntyneemmissä ensisynnyttäjissä. Nuori on rohkeampi hoitamaan ja kasvattamaan - hän/ he eivät pelkää - "lapsi ei mene niin helposti rikki". Ikääntyneempi saattaa hemmotella hyvä hyvyyttään lapset sokeana siitä opinvirrasta, joka olisi koulivampaa ja yhteiskuntaan valmistavampaa kuin pumpulissa kaitseminen.
Jokainen jo lapsensa aikuisikään saattanut isä tai äiti voi tapahtumien edessä olla kertomassa kuinka se iltatähti syntyi ja kuinka siitä huolehdittiin - liika passaaminen on vaarana luoda liian helpon elämännäkemyksen pienokaiselle ja nuorelle - jos liiaksi paapotaan vielä murrosiän kynnykselläkin kun ensimmäiset yöihmeellisyydet ovat jo tulleet. Toisaalta kokemus voi luoda varmuutta kasvatukseen.
Miksi meillä ja muissa länsimaissa markkinatalouden ehdot, säännöt ja menetelmät patoavat luonnollista elämän purkaumaa viivästyttäen lunnollisen kasvatuksen kauemmaksi. Miksi lapset pitää tehdä niin myöhään? Selitys ei ole se, että haimme kokemusta, haimme talouden turvaa, haimme uskottavuutta - "eihän 20-vuotias voi nyt äiti ja isä olla".
Itseasiassa suuri muutos tapahtui jo 1980-luvulta alkaen, vielä tuolloin ei ollut ihmeellistä, että 19-vuotias tyttö/poika työnteli vaunuja - nyt se on jo harvinaisempaa. Mikä muutti tilanteen? Selitykseksi ei myöskään kelpaa, ettei lasta uskalla tehdä, on epävarmuus työstä, on epävarmuus asunnosta ja on epävarmuus huomisesta, niin ja on epävarmuus miehestä/ mahdollisesta isästä. Nuo ovat vaillinaisia selityksiä. Luonto loi mahdollisuuden tehdä lapset juuri silloin, kun evoluutio vuosimiljoonaisena kehityksenä sen valmiiksi siihen tehtävään loi ja ajoi tikanpojan puuhun.
On todennäköistä, että lapsien aikaisempi teko, kasvatus ja tämän tapahtumaketjun synkronoiminen nuoruuden vaiheisiin kiinteyttää, kasvattaa ja yhtenäistää perhettä, jolloin lapsen saama huomio on luonnollisella ja avoimella asteella - lapsen kokiessa jatkuvaa mukana oloa, kuten se evoluutiossa ihmisen osalta on säädetty tuhansien vuosien aikana intensiiviyden jaksoksi aina siihen hetkeen jolloin hän/ he ovat kypsiä omaan koitokseen ja suvunjatkantaan.
Markkinatalous, oravanpyörä, stressaantuminen ja henkinen rasitus, kilpailu urasta, tittelistä, maallisuudesta sekä omaisuudesta tuottavat uudet ikävanhemmat jo valmiiksi riskitekijöiksi lapsen normaalille kehitykselle, joka ei olisi muuta kuin huolehdintaa, mukanaoloa sekä olemista "iholla" - ymmärtäen, ettei lasta omisteta. Meillä on ainoastaan vastuu ja velvollisuus huolehtia omien geenien jatkuminen ja huolehtia se siten, että lapsemme ovat valmiina ottamaan vastaan kaiken sen, mitä me itsekkin olimme silloin aikaisemmin elämän edessä kohtaamassa. Liian moni aikuinen varmentaakseen myöhemmin turvaa lapsilleen käänsi asian ongelmaksi oman uupumuksen ja juurettomuuden vuoksi. Suurena lohdutuksena on myös se, että vaikeudet ovat myös vahvistamassa uskoa omiin mahdollisuuksiin, saataessa onnistumisia, ... edes joskus.
Lopuksi on todettava, että yleispätevää oikeaa aikaa ei ole. Kyse on kypsyydestä nähdä vastuu ja kyvystä saattaa tehtävä valmiiksi. Ei ole mitään patenttia ajoituksesta - ihmiset ovat yksilöitä, tosin myöhempää ajatellen lasten kehityksessä on haastava vaihe poikien ja tyttöjen eriaikaisessa murrosiässä -tosin senkin tulisi synkronoitua myöhemmin. Tänä päivänä ovat vain seuraukset näkyvissä - ja näitä HS/kuukausiliite helmikuu 2007/ Virpi Suutari hyvin herättävässä kirjoituksessaan "Äiti hukassa" esille toi. Yhteiskunnassamme, maallisesta vauraudesta huolimatta, on paha olo.
Ilkka Luoma
0400 607080
[email protected]
http://ilkkaluoma.blogspot.com
Nettilinkkejä:
-- http://www.kirkkojyvaskyla.net/fin/uutiset/index.php?id=39&kansio=1&rap_id=1432 [lasten hätä]
-- http://koti.phnet.fi/otaku/jorina/ahdistusjasimputus.html [ahdistuneet aikuiset ja simputetut lapset]
Kuva:
B0001265.JPG. 18.helmikuuta 2004, klo 14:18. Copyright by Ilkka Luoma 2004. Kuvaa saa käyttää vapaasti ylläolevan kirjoituksen yhteydessä.
Kuvalinkki:
-- http://www.flickr.com/photos/ilkkaluoma/381992462/ --
Kuvateksti:
"Lapsia ja nuoria ei voi liiaksi rajata aikuisten aitojen taakse suojaten heitä maailman pahuudelta". Ei ole pumpulia, joka olisi lopullinen tae suojelun autuudesta. Lapset ja nuoret tulee laskea aistimaan maailmaa, kokemaan uutta ja tyydyttämään uteliaisuutta, jottei myöhemmin aikuisena tarvitse siirtää lapsuuskokemuksien puuteselityksien vuoksi sitä luonnollisinta tapahtumaa.
[... nainen on hedelmällisimmillään jo alle 20-vuotiaana. Nuorina ollaan myös pelottomampia ja luonnollisempia hoitamaan lasta. Lapsi - mukana menossa on luonnollisempaa kuin urahaussa stressaantuneen mielen hoitovapaa-ajan pelossa, kuinka työn käy, kun palataan takaisin aikuisten työmaailmaan...]
Suuren sanomalehden kuukausiliite avasi yhden ihmisen tärkeimmistä puheenvuoroista. Sunnuntainen kirjoitus herätteli ajattelemaan milloin olisi luonnollisinta tehdä geenien siirto huomiselle. Markkinatalous ajaa nuoret lukemaan, bailaamaan, työharjoittelemaan ja kiirehtimään urakehitystä aina yli pitkälle kolmenkympin, jolloin vuosituhantisesta keskiarvosta ollaan jo menetetty yli kymmenen vuotta lapsen huolehdintaa - on myös huomioitava, että kaikki eivät halua tai voi saada lapsia.
Miksi ensisynnytystä lykätään ja lykätään? Selityksinä kuullaan valmistuminen, kokemuksien haku, nautiskelu omasta vapaasta elämästä sekä kokeilu erilaisista suhteista. Lasten tulo viipyy, etusijalla ovat ura, titteli, vauraus ja taloudelliset tavoitteet. Ei ole harvinaista, että ensisynnyttäjinä on jo 4-kymppisiä, jolloin se sisältää jo mahdollisia riskejä. Olisiko myös lapsuuskotiesimerkillä tai kasvatuksella merkitystä lykkääntyneeseen lapsen tekoon?
Ei pelkästään oman edun tavoittelu, oman egon kasvattelu ja urakehityksen valvonta, vaan ennen kaikkea muuttunut tapa ja kyky hoitaa lasta, jotta tämä olisi itse myöhemmin valmis samoihin vuosituhantisiin tapahtumiin suvunjatkannan turvaamiseksi. Nainen menettää hedelmällisyyttään jo alkaen 20-ikävuodesta. Mies tunnetusti säilyttää kykynsä kauas, mutta tutkimusten mukaan siittiöiden laatu ja määrä ovat hälyttävästi huononemassa ja vähentymässä - joko saasteiden, elämäntapojen tai jonkin meille tuntemattoman kehityssuunnan vuoksi.
Eläinkunta tekee suvunjatkannan heti kun elimistön kello antaa merkin; syntyy kiima ja vuosituhantinen tapahtuma toteutuu vuodesta toiseen. Keskimäärin eläinkunnassa riippuen vastasyntyneen kehitysasteesta, huolehdinta on intensiivistä, tarkkaa sekä puolustavaa jopa henkeen ja vereen saakka - kunnes vieroitus tapahtuu - on tullut aika lähteä. Ihminen sitä vastoin usein kiinnittyy lapsiinsa vanhempien omien itsekkäiden mieltymysten vuoksi - ei uskalleta kohdata uutta yksinoloa avio-/ avopuolisosta huolimatta. Lapsista on syntynyt oljenkorsi nuoruuteen, joka menetettiin omissa oman edun tavoittelun tempauksissa 2-kympin ikavuosikymmenellä
Yhteiskunnan pitää suunnata järjestelmät siten, että lapsien teko on mahdollista luonnollisesti, silloin kun se on fyysisesti tehokkainta ja jolloin lapsen kasvatus on luonnollisimmillaan. Monesti näkee kypsempiä hoitotapoja ja -muotoja nuorissa, kuin ikääntyneemmissä ensisynnyttäjissä. Nuori on rohkeampi hoitamaan ja kasvattamaan - hän/ he eivät pelkää - "lapsi ei mene niin helposti rikki". Ikääntyneempi saattaa hemmotella hyvä hyvyyttään lapset sokeana siitä opinvirrasta, joka olisi koulivampaa ja yhteiskuntaan valmistavampaa kuin pumpulissa kaitseminen.
Jokainen jo lapsensa aikuisikään saattanut isä tai äiti voi tapahtumien edessä olla kertomassa kuinka se iltatähti syntyi ja kuinka siitä huolehdittiin - liika passaaminen on vaarana luoda liian helpon elämännäkemyksen pienokaiselle ja nuorelle - jos liiaksi paapotaan vielä murrosiän kynnykselläkin kun ensimmäiset yöihmeellisyydet ovat jo tulleet. Toisaalta kokemus voi luoda varmuutta kasvatukseen.
Miksi meillä ja muissa länsimaissa markkinatalouden ehdot, säännöt ja menetelmät patoavat luonnollista elämän purkaumaa viivästyttäen lunnollisen kasvatuksen kauemmaksi. Miksi lapset pitää tehdä niin myöhään? Selitys ei ole se, että haimme kokemusta, haimme talouden turvaa, haimme uskottavuutta - "eihän 20-vuotias voi nyt äiti ja isä olla".
Itseasiassa suuri muutos tapahtui jo 1980-luvulta alkaen, vielä tuolloin ei ollut ihmeellistä, että 19-vuotias tyttö/poika työnteli vaunuja - nyt se on jo harvinaisempaa. Mikä muutti tilanteen? Selitykseksi ei myöskään kelpaa, ettei lasta uskalla tehdä, on epävarmuus työstä, on epävarmuus asunnosta ja on epävarmuus huomisesta, niin ja on epävarmuus miehestä/ mahdollisesta isästä. Nuo ovat vaillinaisia selityksiä. Luonto loi mahdollisuuden tehdä lapset juuri silloin, kun evoluutio vuosimiljoonaisena kehityksenä sen valmiiksi siihen tehtävään loi ja ajoi tikanpojan puuhun.
On todennäköistä, että lapsien aikaisempi teko, kasvatus ja tämän tapahtumaketjun synkronoiminen nuoruuden vaiheisiin kiinteyttää, kasvattaa ja yhtenäistää perhettä, jolloin lapsen saama huomio on luonnollisella ja avoimella asteella - lapsen kokiessa jatkuvaa mukana oloa, kuten se evoluutiossa ihmisen osalta on säädetty tuhansien vuosien aikana intensiiviyden jaksoksi aina siihen hetkeen jolloin hän/ he ovat kypsiä omaan koitokseen ja suvunjatkantaan.
Markkinatalous, oravanpyörä, stressaantuminen ja henkinen rasitus, kilpailu urasta, tittelistä, maallisuudesta sekä omaisuudesta tuottavat uudet ikävanhemmat jo valmiiksi riskitekijöiksi lapsen normaalille kehitykselle, joka ei olisi muuta kuin huolehdintaa, mukanaoloa sekä olemista "iholla" - ymmärtäen, ettei lasta omisteta. Meillä on ainoastaan vastuu ja velvollisuus huolehtia omien geenien jatkuminen ja huolehtia se siten, että lapsemme ovat valmiina ottamaan vastaan kaiken sen, mitä me itsekkin olimme silloin aikaisemmin elämän edessä kohtaamassa. Liian moni aikuinen varmentaakseen myöhemmin turvaa lapsilleen käänsi asian ongelmaksi oman uupumuksen ja juurettomuuden vuoksi. Suurena lohdutuksena on myös se, että vaikeudet ovat myös vahvistamassa uskoa omiin mahdollisuuksiin, saataessa onnistumisia, ... edes joskus.
Lopuksi on todettava, että yleispätevää oikeaa aikaa ei ole. Kyse on kypsyydestä nähdä vastuu ja kyvystä saattaa tehtävä valmiiksi. Ei ole mitään patenttia ajoituksesta - ihmiset ovat yksilöitä, tosin myöhempää ajatellen lasten kehityksessä on haastava vaihe poikien ja tyttöjen eriaikaisessa murrosiässä -tosin senkin tulisi synkronoitua myöhemmin. Tänä päivänä ovat vain seuraukset näkyvissä - ja näitä HS/kuukausiliite helmikuu 2007/ Virpi Suutari hyvin herättävässä kirjoituksessaan "Äiti hukassa" esille toi. Yhteiskunnassamme, maallisesta vauraudesta huolimatta, on paha olo.
Ilkka Luoma
0400 607080
[email protected]
http://ilkkaluoma.blogspot.com
Nettilinkkejä:
-- http://www.kirkkojyvaskyla.net/fin/uutiset/index.php?id=39&kansio=1&rap_id=1432 [lasten hätä]
-- http://koti.phnet.fi/otaku/jorina/ahdistusjasimputus.html [ahdistuneet aikuiset ja simputetut lapset]
Kuva:
B0001265.JPG. 18.helmikuuta 2004, klo 14:18. Copyright by Ilkka Luoma 2004. Kuvaa saa käyttää vapaasti ylläolevan kirjoituksen yhteydessä.
Kuvalinkki:
-- http://www.flickr.com/photos/ilkkaluoma/381992462/ --
Kuvateksti:
"Lapsia ja nuoria ei voi liiaksi rajata aikuisten aitojen taakse suojaten heitä maailman pahuudelta". Ei ole pumpulia, joka olisi lopullinen tae suojelun autuudesta. Lapset ja nuoret tulee laskea aistimaan maailmaa, kokemaan uutta ja tyydyttämään uteliaisuutta, jottei myöhemmin aikuisena tarvitse siirtää lapsuuskokemuksien puuteselityksien vuoksi sitä luonnollisinta tapahtumaa.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Minä olin 22v.kun tuli vain tunne että haluan lapsen,olin juuri vaihtanut työpaikkaa ja muistan kuinka minulta kysyttiin haastattelussa perheenperustamisesta,ei silloin ollut aikomustakaan,,
Mutta ei mennyt kauaa aikaa kun vain halusin lapsia,hetken mietin että mitähän ajatellaan kun kerron,mutta minunhan elämästäni oli kysymys,,,
Sain poikani melkein 23v.Tyttäreni vähän alle 25v.ja toisen tyttäreni alle 28v.
Hoidin heitä 8v.kotona,enkä ole katunut päivääkään,,elämä on valintoja täynnä,,minulle lapset ovat olleet aina tärkeitä ja läheisiä ja tulevat aina olemaan,,,ja saatampa vielä ehtiä nähdä lapsenlapsiakin,ainakin iän puolesta,,mutta sitähän ei voi koskaan tietää kuinka käy,,,
Silloin on mielestäni onnistunut kun lapset lähtevät kotoa omasta tahdostaan,ei ulospotkittuna eikä kiinni pitäen,mikä lie sit ikä onkaan,ehkä sekin menee luonnollisesti kun antaa sen mennä,,on tärkeää opettaa lapset lentämään,niinkuin lintuemo konsanaan,,nekin vain lentävät pesästä ja pärjäävät omillaan hetken räpisteltyään,,,
Jos kuunneltaisiin enemmän mitä sydän sanoo,eikä sitä mitä ulkoapäin vaaditaan,ja huomattaisiin enemmän ne tärkeimmät ihmiset lähellämme,sen ulkoisen krääsän sijaan,ehkä meillä olisi loppujen lopuksi kaikilla paljon parempi olla ja elää.
Ja mitä tulee köyhiin ja rikkaisiin ihmisiin ja heidän lastensa mahdollisuuksiin,niin tutkimukset ei aina pidä paikkansa,koska rikkaudessa on aina mittarina maallinen mammona eli raha,,
Siis raha merkitsee minulle selviytymistä ja rikkauteni on terveyteni,3 tervettä lasta,jotka ovat kasvaneet turvallisessa, rakastavassa kodissa,jossa on ruokaa kaapissa,ja jossa kaikki tunteet ovat sallittuja,,,olen aina sanonut että ihminen saa kaiken sen minkä tarvitsee,eikä useinkaan sitä mitä haluaa,,niin hyvässä kuin pahassa,,
Minulla ja lapsillani on kaikki se mitä tarvitsemme ja sen lisäksi suuret unelmat,jokaisella omansa,,,
Haluan lähettää kaikille perheille voimia kasvaa lastensa kanssa,heiltä oppii paljon kun muistaa ainakin kerran päivässä käydä heidän tasollaan tai vaikka useamminkin ja ottaa huumorilla joskus asioita,se voi pelastaa monelta turhalta riidalta,,,
minäkin tunnen olevani luonnonoikku kun olen saanut lapseni 21-vuotiaana, en ollut peruskoulun jälkeen opiskellut kuin kaksi vuotta..valmistumatta koskaan..ollen sen jälkeen työelämässä..jatkuvasti esim anoppini hokee, kuinka vastuuttomia mieheni kanssa olimme, ku hankimme lapsen ennen kuin olin opiskellut ja luonut uraa.ja kuinka emme missään tapauksessa saa hankkia toista lasta ennen kuin em asiat on tapahtunut...ja hah, en todellakaan laita lastani alle vuoden ikäisenä päiväkotiin, en todellakaan odota mitään neljää vuotta toiseen lapseen..hankin ne nyt kun vielä jaksan ja pystyn, enkä sitten kun olen 30v ja paniikissa urani takia...
Tapahtuuko asiat sit kuitenkaan niinkuin joku meille ne sanelee ja sitten kun on saanut koulut käytyä ja työtä tehtyä monet vuodet,aletaan taas jostain vaatia,,eikö niitä lapsia tule teille ollenkaan,kun alkaa tässä jo ikä painamaan isovanhemmilla,olisi niin mukava nähdä niitä lapsenlapsia vielä kun on olemassa,,,
Jos kuuntelemme aina mitä toiset haluavat meidän tekevän,niin emme taida koskaan tehdä mitään oikeassa järjestyksessä,,
Itsensä kuuntelu on tärkeätä ja se että lakkaa välittämästä siitä mitä kukakin meistä ajattelee ja mitä meiltä toivoo,ne ovat vain toisten ajatuksia ja toiveita,,,
Voimme käsikirjoittaa,ohjata ja näytellä oman elämämme,,silloin se on varmasti juuri meidän näköisemme elämä,joskus vain käsikirjoitus jostain syystä saattaa muuttua matkanvarrella,,se tekee elämästä mielenkiintoisemman kun joudumme näyttelemään ilman valmista kirjoitusta,,,
ja miestä kun ei ole löytynyt, niin lasta ei ole tullut.
ja tuo epävarmuus miehestä/isästä oli mielestäsi vaillinainen selitys? Todellakaan en minkään juopon tai salanarkkarin (kuten eräs exäni, aikansa kykeni piilottelemaan taipumuksiaan) kanssa menisi lapsia hankkimaan!! eiköhän siitä jo lapsikin kärsisi.
tässä liikakansoitetussa maailmassa minua ei muitten ihmisten lasten hankinta/hankimattomuus liikauta mihinkään suuntaan. kunhan ne omat lapset vielä joskus saisin!
Silmiini osui lauseesi; "...tässä liikakansoitetussa maailmassa...". En todellakaan kiellä liikakansoitusta, sitähän on esim. Intiassa ja Afrikassa. Liikakansoitushan tarkoittaa tietääkseni, että on enemmän lapsia, kuin pääomaa heistä huolehtimiseen. Euroopassa tosin vallitsee aivan päinvastainen tilanne. Euroopassa ei ole liikakansoitusta vaan alikansoitus. Välimeren maissa ja esim. Saksassa tilanne on erittäin hälyyttävä, Pohjoismaissa asiat tuskin ovat paljon paremmin. Lapsia ei synny tarpeeksi. Suuret ikäluokat jäävät pian eläkkeelle ja pienet ikäluokat maksavat heidät eläkkeensä.
Enää ei voi sanoa, että meillä ei ole varaa tehdä lapsia. Meillä ei ole varaa olla TEKEMÄTTÄ lapsia!
olisi paremmalla tolalla, jos meitä ei olisi tällä niin paljon roskaamassa ja ajelemassa autolla. kyllä ihmisiä on tällä pallolla jo liikaa, jakautunut vaan epätasaisesti.
..tai vaikkapa luonnon saastumisesta? Aiheuttajana on hyvin pitkälti LÄNSIMAINEN kulttuuri ja elämän tapa (johon suomalainenkin kulttuuri kuuluu).
mielestäni aika nuori, kun sain ensimmäisen lapseni. Olin 23v. (ja mies oli 26v.) ja mietitytti kertoa raskaudesta, kun opinnot olivat vielä kesken. Tuli sitten pidettyä puolitoista vuotta taukoa opinnoissa, jonka jälkeen pakersin opinnot loppuun.
Sitten olinkin jo uudelleen raskaana, mutta se päätyi sitten keskenmenoon. Enkä ollut valmis uuteen raskauteen lähes vuoteen sen jälkeen. Siinä välissä opiskelin vähän lisää ja ehdin olla muutaman kuukauden töissä, kun kolmas raskaus alkoi.
Olin 27v. kun toinen lapsi syntyi ja nyt odotan kolmatta. Koko työ ja opiskeluhistoria on siinä välissä. En ole vielä päässyt aloittamaan mitään uraa ja välillä olen hirveän katkera miehelleni, joka on jo ehtinyt edetä omalla urallaan.
Ehdin täyttää 29v. ennen kuin tämä kolmas vauva syntyy ja suunnitelmissa on sitten anoa hoitovapaata vuoteen 2010 elokuulle asti, kunnes tämä kolmas lapsi täyttää kolme vuotta.
Tuntuu välillä, että on ihan jumissa kotona lasten kanssa, kun opinnotkin on jo suoritettu. Mietityttää, että osaako sitä enää mitään oman alan työtä, kun olisi aika alkaa työnhakuun. Ja huoliiko kukaan edes töihin, kun työkokemus on nolla ja opinnoista yli kuusi vuotta aikaa.
Mies yrittää vakuutella, että kyllä mulla on työvuosia vielä jäljellä. Mutta mä en halua korkeakoulututkinnolla päätyä siivoojaksi. Kyllä mä haluan sitten tehdä sitä, mihin mulla on koulutus olemassa. Tai sitten musta tulee katkera kotiäiti koko loppuelämäksi ja teen vaan viisitoista muksua, ettei tarvitsisi mennä töihin ikinä. No sen näkee sitten.. Sitä alkaa pelätä ihmisiä ja työtä, kun on liian kauan eristettynä pienissä kotiympyröissä..
Olen reilusti yli kolmekymppinen ennen kuin pääsen edes aloittamaan työelämää!! Minun elämäni on mennyt siis toisin päin.. Ensin perhe, sitten työ. En tiedä onko tämä oikea ratkaisu, mutta sitä ei voi enää muuttaa. Välillä se harmittaa suuresti ja välillä sitä on ihan tyytyväinen. Mutta oikeaa ratkaisua ei varmaan ole edes olemassa?
Minäkään en ymmärrä miksi lapsen tekoa siirretään ja ensisynnyttäjien keski-ikä aina vaan nousee, eikös se nyt ole jotain 28-vuotta (korjatkaa, jos väärässä). Ura, ura... outoa... eihän se elämä voi olla työtä varten, vaan perheenperustamista varten paljon ennemmin. Lapsissa on tulevaisuus...!! Kuitenkin kaikki päättäjät ja yritysten johtavat karttavat ns. lapsenteko-iässä olevia työntekijöitä. Toisin sanoen heidän pitäisi karttaa noin 30 vuotiaita naisia, vaikka taitavat karttaa jo paljon nuorempiakin.
Itse olen 20-vuotias, täytän maaliskuussa 21-vuotta. Valmistunut olet jo ihan hienosti ammattiin ja ylioppilaskin olen. Tämän lisäksi olen ollut töissä kokoaikaisesti nyt vuoden verran ja tällähetkellä vakituisena tässä samassa työpaikassa. Elän vakaassa parisuhteessa avopuolisoni kanssa. :) Nyt vuoden alusta alkaen lapsi on todella tervetullut meidän perheeseen. Haluamme kumpikin lapset nuorena ja meillä on kaiken lisäksi muutenkin hyvä tilanne, kun olemme kumpikin töissä.
Nuorenahan sitä paremmin jaksaa... :) Vai kuka jaksaa sitten vaikkapa jo 50 vuotiaana teini-ikäisen lapsen kanssa "taistelua", siis jos on lapsensa saanut niin kovin myöhään yli 30 vuotiaana. Paremminhan sitä osaa lasta ymmärtää jokaisessa elämän tilanteessa, kun omasta nuoruudesta ei ole niin kovin pitkä aika vielä, vaan asiat ovat hyvässä muistissa.
Nooh, mielipiteitä on monia... mutta kuitenkin luulisi, että jotain tehtäisiin sille, että naisia kehoitettaisiin lastentekoon jo aikaisemmin. Eikös tämä suomen kansa ole jo niin kovin vanhentuvaa, ja väkiluku siten myös pienenemään päin.
että elämäsi on noin hyvässä järjestyksessä. Vaikuttaa siltä, että olette miehesi kanssa kypsiä ja valmiita vanhemmiksi. Mikäpäs sen parempaa!
Mutta kun noita asioita ei voi yleistää koskemaan kaikkia - se mikä itselle toimii, ei välttämättä toisen kohdalla onnistu millään.
Olen itse yli kolmekymppinen ja vasta nyt ensimmäistä kertaa sellaisessa parisuhteessa, johon lapsia voi ajatella. Ei naisia ole mitään hyötyä "kehottaa lastentekoon" parikymppisenä, jos ei samaan aikaan nuoria miehiä kehoteta käyttäytymään, kuten vastuullisten perheenisien kuuluu. Tässäkin maassa on aivan liikaa sellaisia perheitä, joissa nuorella äidillä on lasten lisäksi passattavanaan keskenkasvuinen puoliso.
Sekin on ihan tapauskohtaista, kuinka hyvin se oma nuoruus on hyvässä muistissa, ja kuinka paljon siitä sitten on hyötyä omien lasten murrosikämyllerryksissä. 15-vuotiaalle kun se 35-vuotiaskin äiti on kivikautinen, ja nykynuorten maailma on jo ihan erilainen kuin omien vanhempiensa.
Minusta nämä ovat niin henkilökohtaisia juttuja, että on tosi paha arvostella muiden ratkaisuja. Niihin vaikuttavat monet sellaiset asiat, joista meillä ulkopuolisilla ei ole mitään käsitystä.
Minä koen olevani valmis äidiksi ja vanhemmaksi nyt, yli kolmekymppisenä. Enkä tunne olevani yhtään liian vanha.
Olen samoila linjoilla kanssasi!
Minullakin alkaa kolmekymppiä häämöttämään (ensi vuonna) ja vasta nyt alan tuntemaan itseni kypsäksi asialle! Mieskin tuntuu olevan aiempaa valmiimpi. Mielestäni on tosi tärkeää, että lasta haluavat molemmat, ei vain toinen...
Kun muistelen aikaa taaksepäin, niin olen oikeastaan hyvin onnellinen, että mietin vanhemmuutta vasta nyt. Ainakin meikäläisen elämässä olisi ollut vaikeuksia lasten kanssa aikaisemmin, esim. sairauksien takia. Tietysti sairastua voi myöhemminkin perheellisenä ja varmasti lapset olisivat jotenkin siivellä menneet aiemminkin, mutta silti ihan hyvä näin.
Tykkäämme muuten katsella Jo Frostin lastenhoito-ohjelmaa! Perheet ovat monesti ääripäitä ja lapset kasvaneet ilman kuria, mutta ohjelmasta saa silti hyviä ajatuksia.
Ja mikä parasta, myös mieheni on huomannut ohjelmasta asioita: "hankala" lapsi onkin usein oire parisuhteen ongelmista. Hän on ohjelman avulla huomannut kuinka tärkeä rooli isällä onkaan perheessä. Ennen intti vastaan: isä on hyödytön, äiti hoitakoon. Nyt onkin tullut täysin uusia ajatuksia...
Hämmästyttävän positiivista palautetta, olin varautunut melkoiseen moitetulvaan, etteikö ole oikeutta viettää ensin aikaa itselleen juuri tuon hektisen 20-30 ikävälin, mutta seesteisyyttä miltei kaikissa vastineissa, onkin halua tehdä se lähempänä aktiiviaikaa ja suurinta hedelmällisyyttä, mielenkiintoista... :)
Menin naimisiin yli kolmen vuoden seurustelun jälkeen.
Puolitoista vuotta häistämme ensimmäinen lapsemme näki päivänvalon. Olimme molemmat vakituisessa työsuhteessa. Minä oli 24 ja mieheni 25-vuotias.
Äitiysloman jälkeen menin töihin, ja pian aloin odottaa toista lasta. Taas äitiysloman jälkeen töihin, ja kahden ja puolen vuoden kuluttua kolmas lapsi.
Sitten äitiysloman jälkeen ajattelin pitää hoitovapaata, ja päätimme hankkia vielä yhden lapsen.
Kolmannen lapsen täytettyä kaksi vuotta syntyivät kaksoset.
Oli juuri täyttänyt 30 vuotta.
Taas olin kolme vuotta hoitovapaalla, ja kauhulla ajattelin kolmen lapsen vientiä hoitoon, ja sitä, miten järjestäisin eka- ja kolmasluokkalaiselle turvallisen olon koulun jälkeen.
Olin kolme kuukautta töissä, ja sanoin itseni irti.
Töihin menin vasta nuorimpien aloitettua koulun toisen luokan.
PÄIVÄÄKÄÄN EN OLE KATUNUT!!
Töissä olen ennättänyt olla ihan riittävästi,
ja olemme tulleet hyvin toimeen mieheni palkalla.
Aikoinaan ystävät ja tuntemattomammatkin ihmettelivät, kuinka uskalsin jättää vakituisen työpaikan juuri laman aikana, mutta mieheni ja lasteni kanssa olemme sitä mieltä, että se kannatti.
Nyt vanhimmalla lapsellani on jo vuoden ikäinen lapsi, ja minusta on kiva olla nuori isoäiti.
Ei rikkautta mitata rahassa, vaan elämän pienissä asioissa. Tosin lapset ovat minulle iso asia, ja olen onnellinen hankkiesani ne nuorena.
Täytyy vielä tähän loppuun sanoa, että yksikään raskaus ei ole vahinko - kaikki lapset on tarkkaan ja tarkoituksella hankittu.
Olen 24-vuotias, korkeakoulusta valmistunut naishenkilö, joka elää vakituisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Tällä hetkellä työttömänä. Haluaisin lapsia suunnilleen kahden vuoden kuluttua, mutta kuinka tähän suhtautuisi mahdollinen tuleva työnantaja.
Eli siis nuoret ja lapsettomat henkilöt, oletteko törmänneet "epäilyihin" työtä hakiessa? Onko minun ikäiseni työnantajien mielestä riskisijoitus, joka on heti äitiyslomalla/hoitovapaalla? Haluaisin toisaalta sen melko vakituisen paikan, johon voisi palata, kun lapsi/lapset ovat riittävän isoja. Minusta ei ehkä kuitenkaan kokopäiväiseksi kotiäidiksi olisi. En kuitenkaan haluaisi myöskään siirtää lasten hankkimista enää kovin montaa vuotta eteen päin ja toisaalta olisi mukavaa, jos lapset syntyisivät melko pienellä ikäerolla (max. 3 vuotta).
Elämää ei tietenkään voi suunnitella etukäteen, koska ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Eihän sitä tiedä, vaikka niitä lapsia ei edes saisi. Mutta työ/lapset-kuviota on kuitenkin tullut viime aikoina mietittyä.
Ennen vanhaan naiset tekivät nuorina lapsia, koska A) heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa (kuin mennä naimisiin ja tehdä lapsia) ja 2) ennen vanhaan työelämä ei vaatinut monen vuoden yliopistotutkintoja, vaan aina pystyi menemään töihin (esim. tehtaalle). Nykyään on pakko hankkia koulutus, jos meinaa olla töissä. Onko sinusta esim. koulutuksen hankkiminen itsekkyyttä? Jos ihminen on kuitenkin 8h/päivässä töissä, niin itse ainakin mieluummin olen töissä, jossa viihdyn (hankin siksi koulutuksen). Toki opiskelijanakin voi hankkia lapsia, mutta sivussa seuranneena eipä kateeksi käy, kun vaihtoehtona ovat 1) isä tekee 80h/työviikkoja tai 2) eletään sossun rahoilla. Itse en ainakaan olisi ollut edes valmis äidiksi 19-vuotiaana ja mielestäni on väärin vaatia nuoria lisääntymään (JOS eivät itse ole siihen valmiita), koska seurauksena on ei-toivottuja lapsia, eronneita vanhempia yms yms. Lisäksi ERITYISESTI nykyajan miehet eivät todellakaan ole valmiita vanhemmuuteen 20-vuotiaina (tai todella harvassa ovat).
Kuten alustuksessa on todettu, ei juuri oikaa ensisynnytysaikaa ole, vaan asia on yksilö-/ perhekeskeinen.
Asian tarkastelu lähti käyntiin yleisestä huomiosta ensisynnyttäjien keski-iän nousemisesta, esille tulleista myöhäisten ensisynnyttäjien ongelmista, vrt. alustuksessa mainittu HS/ kuukausiliite kirjoitus.
Lisäksi asian keskustelupuoli on juuri tuo biologisen kypsyysiän tarkastelu, koska kuitenkin luonto itsessään on sen järjestänyt jo huomattavasti aikaisemmaksi - yleensä luonnonjärjestelyt ovat hyvin tarkoituksenmukaisia.
Asiassa kohtaavat yksilö- ja ryhmätapahtumina toimintamalli ajassa meille juuri vallitsevan elämäntyylin mukaisesti (ei kaikilla, mieluumminkin vallitsevana) - ja tässä nimenomaan haluttiin asiaa arvioitavan tältä pohjalta ja herättää keskustelua.
Mitä yhteiskunnallisia merkityksiä tämä malli ajassa kaikkinensa vielä aiheuttaa?
Onko kukaan tutkinut kuinka vanhoja miehet ovat nykyään tulleessaan ensimmäistä kertaa isäksi. Veikkaisin, että vanhempia kuin 28-vuotiaan ensisynnyttäjä vaimonsa. Minusta on vääri ikäänkuin syyllistää naisia siitä, että synnyttävät ensimmäisen lapsensa niin vanhoina. Taustalla saattaa olla mies, joka ei halua isäksi ennenkuin 30-vuotiaana. Ainakin omassa lähipiirissä lähes kaikilla pariskunnilla lapsen saaminen lykkääntyy juuri sen takia, että odotellaan, koska mies on valmis isäksi. Itsekin olisin ollut valmis äidiksi jo 24-25-vuotiaana, mutta nyt 27-vuotiaana odottelen edelleen koska 30-vuotias mieheni on kypsä isäksi. Eli kyllä se on usein mies, joka päättää koska naisen kroppaa käytetään lapsen tekoon. Naiset vaan kiltisti odottavat koska miehet raskivat siittiönsä luovuttaa ja siihen asti ottavat vastaan haukut nousevasta ensisynnyttäjien keski-iästä.
Hesarissa oli jokunen viikko sitten erinomainen kirjoitus mielipideosastolla lasten hankkimisesta ja hankkimisen lykkääntymisestä. Nainen (olisko ollut 35v.) kirjoitti, että ihmettelee suuresti, miksi alhaista syntyvyyttä ja mielenterveysongelmia ei nähdä yhteenkuuluvina asioina.
Olen ihmetellyt ihan samaa. Nykyisin nuoret ihmiset joutuvat kovan paineen alle kaiken sen suhteen, mitä heiltä vaaditaan ja mitä heidän tulisi olla, sekä toisaalta myös sen suhteen, että maailma on arvoiltaan kova paikka.
Tottakai perheet tarvitsevat taloudellisesti enemmän varallisuutta kuin yksinelävät, mutta tuskin taloudellinen tilanne/ura/matkustelu on ollenkaan kaikille päällimmäinen syy lykätä (jättää kokonaan pois) lastentekoa.
Itse mielenterveysongelmista kärsineenä/kärsivänä voin sanoa, että se ja sama, mikä yhteiskunnan tuki on tai mikä on yleinen asenne perheenperustamiseen (nykyisin suorastaan tuputtava ja asiaa itsestäänselvyytenä pitävä). Kaltaiseni ihminen ei yksinkertaisesti ole kykenevä kasvattamaan lasta. Tärkeintä vanhemmuudessa on sosiaalinen puoli, ei taloudellinen.
Mitä yhteiskunnallisia merkityksiä tämä ajattelutapa, joka unohtaa perheenperutamiseen vaikuttavat psyykkiset tekijät, kaikkinensa vielä aiheuttaa?
Ja toisaalta, miksi nuorilta, parikymppisiltä miehiltä ei kysytä, miksi he eivät halua niin nuorina lapsia? Totuus on, että suurin osa naisista haluaa noin suurinpiirtein ikäisensä kumppanin, joka on kokenut samat elämänvaiheet ja kasvanut samassa ajassa - ei esimerkiksi 10-15 vuotta vanhempaa miestä lastensa isäksi ja elämänkumppanikseen.
Kaikki eivät saa ja eivät halua lapsia. Teko on vapaa valinta ja perustyuu tarpeeseen ja geenistön voimaan.
Tänä päivänä nuorten asema on parempi ja huonompi kuin ennen - tois korni lause, mutta näin se vaan on. Taloudelliset lähtökohdat ovat keskimäärin paremmat, mutta yhteiskunnan muutospaine on taas suurempi ja heikentää varmuutta lähteä lapsen teon tielle.
Meillä nykyaikuisilla on suuri vastuu kasvattamisesta ja valitettavasti kasvattamattomuudesta. Emme ole läsnä keskimäärin riittävästi, ... tämän tietävät liian monet itsekkin.
Mielenterveysongelmia on ollut aina, ennen ne "kätkeytyivät", nyt ne tulevat esille helpommin, mm. tässä keskustelussa - ja hyvä näin, sillä ajattelisisi näihin ongelmiin suhtautumisen olevan vakavammalla pohjalla, koska niistä avoimesti nimikerkkien takaa kirjoitetaan - se voi olla ratkaisevan tärkeää itse kirjoittajalle.
Lasten teko on osa luontoa, kuten kilpailu ja taistelu paikasta, niin se on eläinkunnassakin. Me olemme erilaisia ja erilaisista lähtökohdista, ja tavoittelemme jokainen tavallansa paikkaa auringossa. Huomioitavaa on tosin se, että jokainen on itsessänsä suunnilleen samassa lähtötilanteessa itse syntymän hetkellä.
Ihmisyyden myötä asiat ovat myös inhimillisiä, vajavaisiahan olemme kaikki :)
Silti lasten tekoa voidaan ajatella kaikkinensa aikaisemmin kuin nyt, sillä kokonaisuuteen liittyvät niin kasvatusvalmiudet, hedelmällisyys, ajankohdan luonnollisuus sekä elämä lastenteon jälkeenkin! Ei ole kovin normaalia olla 70-vuotiaana ylioppilasjuhlissa :)
ja siten kuuluu eläinkuntaan.
Totta, ei ole normaalia olla olemassa 70-vuotiaana täällä. Luonto ei ole tarkoittanut ihmistä elämään niin vanhaksi. Kun ihminen ylittää kuudenkymmenen iän, alkaa jos jonkinlaista kremppaa tulemaan. Nykyinen pitkä elinikä on saatu aikaan keinotekoisesti ja on sinällään luonnonvastainen.
Ehdottaisin, että yhteiskunnassamme huomioitaisiin tämä näkökanta ja yli 60-vuotiaat päästettäisiin autuaimmille laitumille kirmaamaan. Ne, jotka eivät ymmärtäisi omaa parastaan, saataisiin laskuista pois siten, että esim. oikeutta julkisiin terveyspalveluihin karsittaisiin tuntuvasti viidenkymmenen ikävuoden jälkeen.
Tämä tuli kirjoitettua aika raflaavasti, mutta olisi mielenkiintoista saada aiheesta keskustelua aikaan, ja erityisesti kaipaan vanhempien pariskuntien mielipiteitä :)
"Miksi ensisynnytystä lykätään ja lykätään? Selityksinä kuullaan valmistuminen, kokemuksien haku, nautiskelu omasta vapaasta elämästä sekä kokeilu erilaisista suhteista. Lasten tulo viipyy, etusijalla ovat ura, titteli, vauraus ja taloudelliset tavoitteet."
Näin siis kirjoittelet ja perustelet oikeudeksesi kirjoittaa jotakin tällaista "raflaavuudella". Etkö ole tietoinen, kuinka paljon nyky-Suomessa on psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia, myös nuorilla, "lisääntymisikäisillä" ihmisillä? Millaisissa piireissä liikut, jos tuo on käsityksesi lapsettomista ihmisistä? Vai tapaatko ihmisiä ollenkaan?
Miten voit sanoa, että miehen puute ei ole riittävä syy (nuorten) naisten lapsettomuudelle? En käsitä ollenkaan.
"Lasten teko on osa luontoa, kuten kilpailu ja taistelu paikasta, niin se on eläinkunnassakin." Jos asia on näin, niin eikö voisi toisaalta myös sanoa, että lasten tekeminen kilpailu-maailmaan on itsekästä? (vai tässä vaiheessako järki loppuu hyväksyttävästi ja geenit astuu kuvioihin) Jos vastaus on kyllä, niin miten hyväksyt tällaisen itsekkyyden, mutta et hyväksy itsekkyyttä, joka ilmenee esittämänäsi haluna bilettää pitkälle nuoruuteen ja aikuisuuteen?
"Huomioitavaa on tosin se, että jokainen on itsessänsä suunnilleen samassa lähtötilanteessa itse syntymän hetkellä."
En sanoisi näin. Perheen sosiaalisella tilanteella on paljon merkitystä lapsen elämän lähtökohdille. Erityisen suurta eriarvoisuus on niiden lasten kohdalla, jotka syntyvät perheisiin, joissa on päihteiden väärinkäyttöä. Jos olet seurannut mediaa, tiedät, ettei näitä perheitä ole yhtä tai kahta kappaletta.
Mikä tässä sitten on olennaista? Olisiko reilua, ettei kenenkään tarvitse puolustella omia elämänvalintojaan/elämänsä kulkua ja toisaalta toisten elämänvalintoihin/elämään ei suhtauduttaisi nuivasti?
Millaisia vastauksia saisin, jos kirjoittaisin kaikkien lapsesta haaveilevien olevan itsekeskeisiä henkilöitä, jotka haluavat keskittyä vain omaan perheeseensä ja sen hyvinvointiin (en ajattele näin)? Meillä ihmisillä tuntuu olevan tiettyjä asioita, joita saa arvostella ja sitten osa asioista on sellaisia pyhiä lehmiä, joita ei saa kyseenalaistaa. Kirjoituksesi on hyvä esimerkki. Heikompaa saa lyödä (uskon monen yksineläjien olevan heikommilla kuin perheellisten), koska on tietyt standardit, milloin henkilö on hyväksyttävä ja elämässään onnistunut. Erilaista elämäntapaa/elämäntarinaa ei tarvitse yrittääkään suvaita (Tulee ihan mieleen, oletko kirkon miehiä...?).
Voitko vielä tarkentaa, mitä on "geenistön voima"? Ei ole tuttu käsite minulle, vaikka bioala on jollakin tapaa tuttu.
Olen 32-vuotias lapseton nainen. Jos elämä menisi niinkuin biologisesti, sosiaalisesti ja psyykkisesti optimaalista olisi, minullakin olisi perhe ja lapsia.
Olen ilmeisesti tullut siihen ikään, jolloin puoli- ja täysin vieraat ihmiset voivat katsoa tietävänsä perheettömyyteni syyt. Syyn lapsettomuuteeni tiedetään olevan tämä: olen itsekäs ja nautinnonhaluinen, kylmiä ja kovia arvoja kannattava ihminen. En arvosta pehmeitä perhearvoja ja äitiyttä. Tämän minulle tulevat kertomaan ihmiset, joilla ei ole mitään kosketusta elämääni ja jotka eivät tunne minua ja arvojani lainkaan. He eivät myöskään kysy minulta mitään arvoistani tai viime vuosien elämäntilanteestani. He ovat tietävinään tilanteeni luettuaan Ilkka Luoman ja kumppaneitten kirjoituksia, joista jää mieleen nasevia termejä kuten "uraitsekkyys" ja "bailaaminen", joilla voi syyllistää yksin jääneitä ja kiertää veistä heidän haavassaan.
Kuukauden sisällä olen pariinkin otteeseen tullut julkisesti, työpaikkaruokailussa ja vaikkapa lastenkutsujen kahvipöydässä, kohdelluksi ihmisenä, joka itsekkyyttään on jättäytynyt sinkuksi. Viimeksi eilen ystäväni äiti otti puheeksi, että "niin, sinä olet sitten arvostanut niin paljon enemmän uraa, että perhe on saanut jäädä pois". Hän ei kysynyt onko näin. Hän kertoi minulle, että näin on. Ja hänen kaltaisiaan on tullut vastaan monta.
En muista missään vaiheessa elämässäni olleeni risteyksessä, jossa olisi lukenut "Ura - valitse käännös vasempaan" ja "Perhe ja lapset - valitse käännös oikeaan". En myöskään tiedä ihmisiä, jotka olisivat tällaisen valinnan tietoisesti tehneet. Tiedän sen sijaan yksinäisiä ihmisiä, jotka eivät ole saaneet onnellisesti pariutua niitten muutaman hassun kymmenen vuoden vuoden aikana, jolloin naisen on tässä elämässä mahdollista jatkaa sukuaan. Ryhtyisitkö sinä, Ilkka Luoma, yksinhuoltajaksi? Kuinka vanhaksi odottaisit, kunnes läksisit hedelmöityshoitoihin yksin?
Vihreässä Langassa haastateltiin joku kuukausi sitten Yksineläjien liiton edustajaa. Hän kertoi, miten 70% yksineläjistä kärsii yksinäisyydestään eikä ole itse valinnut yksinäistä elämäntapaansa. Se villeistä, nautinnonhaluisista sinkuista. Ne, jotka tässä elämässä saavat pariutua ja lisääntyä, ovat menestyjiä sekä biologisesti että sosiaalisesti. Silti yhteiskunnan tuki ja myötätunto kohdistetaan heille: kuinka moni puolue vaalienkaan alla tohtii edes sivulauseessa mainita haluavansa parantaa yksinäisten eli todellisten sivuun jääneitten ja syrjäytyneitten oloja? "Lapsiperhe" sen sijaan on hellyyttävä ja yhteiskuntaa rakentava yksikkö, jota on moraalisesti ansiokasta tukea. Yksinäiset - tosielämän luuserit ja apua kaipaavat - on ilkkaluomien myötävaikutuksella leimattu pysyvästi hedonistisiksi hurvittelijoiksi.
Kiitos sille nimimerkillä Jarrumiehen kyydissä kirjoittaneelle, joka toi Hesarin yleisöpalstalla tänään minunkin näkökulmaani esille. Kun työelämässä ollaan vihdoin ja viimein huomaamassa, että jokaista lasta odottavaa työntekijänaista kohden on jollain toisella työpaikalla odottava työntekijäisä, ja vanhemmuudesta työnantajille koituvien kustannusten jakamisesta puhutaan, on käsittämätöntä, että lastenteosta puhutaan yhä vain niinkuin kyseessä olisi vain ja ainoastaan naisen päätös. Että naiset tyhmät lykkäävät (silkkaa itsekkyyttään, tietysti) lastentekoa ohi optimaalisen iän.
Isikandidaateillahan se nimenomaan kiire ei useinkaan ole, heillehän ei ehdoton deadline napsahda päälle nelissäkymmenissä.
Kuten Jarrumiehen kyydissä kirjoittaa, mitä tehdä, kun pitkäaikainen puoliso ei vielä kolmevitosena ole mielestään kypsä isäksi? Pitäisikö erota ja syöksyä suin päin intiimisuhteeseen kenen tahansa siitoskykyisen miehen kanssa, että saisi biologisen tehtävänsä täytettyä ennen neljääviittä? Tiedätkö, Ilkka Luoma, millaisilla nimillä näin toimivia naisia tämänhetkisessä(kin) sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä on tapana kutsua?
Mitä tulee siihen, että nuoria yritetään järkiperusteisiin vedoten saada tekemään lapsia nuorempina, voisi olla vakuuttavampaa kutsua täysi-ikäisiä nuoria vanhempia joillain muilla nimillä kuin "tytöt" ja "pojat".
Aleksa
No eipä se syy meissä naisissa aina ole! Olisin halunnut saada lapsen jo kolme vuotta sitten mutta mies EI, eikä se halua vieläkään. Joillakin kavereillani myös sama juttu. Eli ei aina voi naisia syyllistää.
Kokemuksesi oli loistavasti kiteytetty - eikä ollenkaan harvinainen.
En tiedä mistä johtuu, että vaikka nykyisin yksilöiden erikoisiakin valintoja kovasti kunnioitetaan, samalla mielestäni on valtavasti lisääntynyt sellainen ihmisjoukko, joka katsoo oikeudekseen arvostella ja holhota toisten, aivan vieraidenkin, ihmisten elämää. Olipa kyse ruokavaliosta, koulutuksesta, lisääntymisiästä...
Itse elin sinkkuna yli kolmekymppiseksi, en siksi että se olisi ollut oma valintani, vaan koska en löytänyt merkityksellistä ihmissuhdetta. Minusta oli kuitenkin parempi olla yksin kuin suhteessa, johon molemmat osapuolet eivät halua panostaa täysillä. En bailannut enkä luonut pahemmin uraakaan - elin rauhallista elämää kotona, ystävien ja harrastusten parissa. Tästä huolimatta monetkin ihmiset pitivät oikeutenaan syyttää minua kylmyydestä, itsekkyydestä, sitoutumishaluttomuudesta tai -pelkoisuudesta.
Kun 31-vuotiaana löysin rinnalleni miehen, jonka kanssa halusin jakaa elämäni, ja kun yhteiselomme polkaistiin liikkeelle melko vauhdikkaalla yhteenmuutolla ja asunnonhankinnalla, moni (joka juuri oli päässyt syyttämästä minua päinvastaisesta toiminnasta) varoitteli liian nopeasta etenemisestä ja harkintakyvyttömyydestä.
Seuraavaksi alettiin kärttää perheenperustamista, koska "olemmehan me jo sen ikäisiä että kohta on liian myöhäistä". Eikä se siihen lopu... Ironista kyllä, kärsimme lapsettomuudesta!
Tässä kohtaa monen arvostelijan suupieli jo vetää vinoon: olihan se nyt odotettavissa, kun sitä "lapsentekoa" on lykätty näin myöhään. Mutta - yllätys, yllätys - lapsettomuutemme syy ei olekaan minussa, liian vanhana lapsentekoon havahtuneessa naisessa, vaan miehessäni. Vieläpä tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä ikääntymisen kanssa. Tilastotkin kertovat, että lapsettomuuden syy on vain kolmanneksessa tapauksista yksin naisessa. Toisessa kolmanneksessa syy on miehessä, ja kolmannessa syy on molemmissa, tai sitä ei koskaan saada selville.
En halua kertoa lapsettomuushoitojemme yksityiskohdista tai niiden syistä ventovieraille. Ventovieraat katsovat silti oikeudekseen valistaa minua siitä, että olen lykännyt perheen perustamista yli hedelmällisimmän kauteni, ja siksi joudun nyt luonnottomasti turvautumaan lääketieteeseen.
Yksi ihminen on myös ilmaissut minulle, että lapsettomuushoidoissa käyminen on epäeettistä, koska maailma on täynnä orpoja, joita mekin voisimme adoptoida.
Jos olen jatkuvasta arvostelun kohteena olemisesta mitään oppinut, ainakin sen, etten ikinä tietämättä ja tuntematta arvostele toisten ihmisten valintoja ja ratkaisuja. En koskaan tyrkytä edes "hyvää tarkoittavia" neuvoja vain siksi, että omalla kohdallani ne ovat toimineet tai että mielestäni niin vain kuuluu tehdä. En halua lokeroida ihmisiä. Ymmärrän, että ihmiset tekevät ratkaisuja omista lähtökohdistaan, ja heidän elämänsä kulkuun vaikuttaa niin moni asia, etten minä ulkopuolisena voi koskaan tietää koko tarinaa.
Ihana kirjoitus! Aivan naulan kantaan!
Minäkin olin jo ajatellut, etten tule lapsia saamaan, kun sopivaa miestä ei löytynyt. Onneksi sellaisen viimein löysin ja nyt meille on vauva tulossa.
Yksinhuoltajaksi en olisi ryhtynyt, työn ja vastuun määrä on silloin niin suuri. Kummasti auttaa, että voi itsekin nojata toisen hartiaan kun itse ei jaksa.
Naisia syyllistetään kaikesta, niin lapsettomuudesta kuin niiden hankkimisestakin. Onpa meitä Japanissa kutsuttu jopa synnytyskoneiksi.
Minunkin mielestäni asiaa auttaisi se, että meidätkin otettaisiin tasa-arvoisena keskustelukumppaneine mukaan pohtimaan sitä, mikä estää lasten hankintaa niiltä, jotka sitä haluavat ja miten tulisi suhtautua niihin naisiin, jotka eivä lapsia halua. Miten kauan pitää vielä odottaa, että naiset saavat itse päättää lisääntymisestään, eikä sitä päätä joku muu heidän puolestaan?
Loistava, täysin naulan kantaan osunut kirjoitus!! On aivan turhaa saarnata naisten optimaalisesta biologisesta lapsentekoiästä, ja syyttää kaksvitosta vanhempia naisia hedonistiseksi bailusukupolveksi, kun nimenomaan miesten epäkypsyydessä on se villakoiran ydin.
Mitä tulee lasten tekoon, naiset kyllä hyvin tietävät omat biologiset mahdollisuutensa ja rajoituksensa. Ongelma on vain siinä että isyydestä kiinnostuneita mieskandidaatteja ei alle kolmikymppisistä löydy. Näille isoille lapsille yleensä elämän laaduksi tuntuu riittävän oma auto, pelikonsoli ja ryyppyillat "poikien kanssa" irtosuhteineen.
Nainen tuomitaan poikkeuksetta syylliseksi yhteiskunnan vanhenemisilmiöön, ja jostain syystä unohdetaan se kaikkein yksinkertaisin tosiasia, että kuten lapsen tekemiseen, niin myös hänen kasvattamiseensa yhteiskunnan normien mukaisesti vaaditaan kaksi henkilöä: mies ja nainen.
Erityisesti tämä kappale oli ajatusteni mukainen:
"Vihreässä Langassa haastateltiin joku kuukausi sitten Yksineläjien liiton edustajaa.....Yksinäiset - tosielämän luuserit ja apua kaipaavat - on ilkkaluomien myötävaikutuksella leimattu pysyvästi hedonistisiksi hurvittelijoiksi."
Itse olen käynyt tähänastisten kuuden hedonistisen opiskeluvuoteni (opiskeluni ovat venyneet psyykkisten tekijöiden vuoksi) aikana 3-4 kertaa "bailaamassa" ja esimerkiksi en ole ollut humaltunut kertaakaan opiskeluvuosieni aikana.
Hassua, että nykyisin voidaan todeta, että nuorten ja mm. yliopisto-opiskelijoiden henkinen terveys ja jaksaminen on laskenut ja sitten ei kuitenkaan ymmärretä, että se näkyy käytännön elämässä.
Ja tuo, kun mainitsit, että sosiaalisesti ja biologisesti menestyvät lisääntyvät, on totta. Se on asia, jolle ilkkaluomat, pääministerit eikä kukaan meistä voi mitään (valitettavasti). Kaikki eivät menesty eivätkä kaikki ole niitä suosittuja ja valovoimaisia henkilöitä. Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ei-niin-menestynyttä nuorta yksilöä ei saisi vielä kaiken lisäksi syyllistää, olo on muutenkin jo tarpeeksi raskas. Tai jos syyllistetään, niin se on itsekkyyttä pahimmillaan, niin sanotusti lyödään jo lyötyä.
Aivan oikein - kuten luonto on tarkoittanutkin, siihen tarvitaan kaksi - kuten tähän keskusteluketjuunkin, tai oikeastaan kahdella tarkoitetaan molempien sukupuolien mielipiteitä, tarkoitus oli herättää, ehkä jopa raflaten - keskustelua. Ja keskustelu virisi :)
Kärjistettyjen väitteitten, syyllistämisen ja railakkaitten yleistyksien listaaminen ei ole keskustelua.
Keskustelua on se, että seistään omien aiempien väitteitten ja otaksumien takana myös silloin, kun joku ne kiistää, kyseenalaistaa ja haastaa.
Rakentavinta keskustelua on se, jossa osapuolet suhtautuvat toistensa esittämiin näkökulmiin asiallisesti ja huomioivat ne myöhemmissä kommenteissaan. Hyvät keskustelijat myös tarkistavat omia kantojansa, jos keskustelun kuluessa käy ilmi, etteivät omat alussa lauotut väitteet kestä lähempää tarkastelua. Hyvä keskustelija niin sanotusti kantaa vastuun sanomisistaan keskustelun ajan - ja erittäin hyvä on jopa valmis pyörtämään puheensa ja myöntämään ylilyöntinsä, jos keskustelun kuluessa tulee osoitetuksi, että hän on niitä tehnyt.
Halvin ja keskustelukumppania ylenkatsovin tapa paeta jälkikäteen sanomisiaan on kuitata kritiikki väittämällä, että "tarkoitus oli herättää vain keskustelua" - ja jättää keskustelu siihen.
kirjoittamiini näkökantoihin.
Keskustelu ei ole sellaista, että toinen heittää puskasta rajusti yksinkertaistettuja malleja ja toisen vastatessa asiallisesti ei vaivauduta vastaamaan takaisin.
Keskustelu ei ole virinnyt vielä, mutta odotan sen viriämistä :)
hyvin kirjoitettu!
Olen monien kanssasisarteni tavoin valinnut äitiyden vasta vähän kypsemmällä iällä. Syynä on ollut turvallisen perustan luominen sekä itselle että lapselle. Vasta opintojen ja uran pohjustuksen jälkeen tunnen olevani tarpeeksi tasaisella ja turvatulla alustalla, vaikka elänkin avioliitossa.
Nuoria naisia syrjitään työmarkkinoilla. Koska työnantajat pelkäävät äitiyslomia, vakituista työtä on haasteellista saada ja olisi todella uhkarohkeaa ryhtyä äidiksi heti koulun jälkeen, ilman työkokemusta... Siksi siis työpaikka on ensin ansaittava ja vasta sitten mietittävä lisääntymistä.
Tasa-arvon myötä on perinteinen roolijako miehen ja naisen välillä muuttunut. Molemmat ovat tasaväkisiä perheen elättäjiä ja samalla kotitöiden tekijöitä. Toistaiseksi kuitenkin on naisen synnytettävä lapsi ja siten tehtävä jonkin aikaa töitä perheen eteen oman uran sijasta. Huikeat elinkustannukset ja tasapuoliset velvollisuuden huolehtia perheen hyvinvoinnista taloudellisesti ovat varmasti asioita, joka jarruttaa perheiden vauvantekosuunnitelmia.
Moni nainen olisi varmasti mielellään kotona synnyttämässä ja hoitamassa lapsia jo nuorempana, mutta nykyään, avioerojen ja avioehtojen luvattuna aikana, on mahdotonta elää kuin esiäitimme. Omasta koulutuksesta ja urakehityksestä on huolehdittava, jotta erotilastojen käydessä toteen voi taata turvatun elämän itselle ja lapselle.
Lapsi on lahja, eikä lasta voi hankkia. Lasta voi kuitenkin toivoa, eikä ajoituksen miettiminen elämäntilanteeseen sopivaksi vähennä lapsen arvoa. On pikemminkin hölmöä olla ajattelematta tulevaisuutta pidemmälle. Muutamaa kivikkoista yksinhuoltajan polkua seuranneena olen erittäin tyytyväinen päätökseen lykätä lapsen "hankintaa" oikeaan hetkeen, vaikka päättäjät yhteiskunnan parhaaseen vedoten yrittävätkin puhua nuorena lisääntymisen puolesta. Äidit ja isät ovat vastuussa lasten hyvinvoinnista, eivät päättäjät. Ensin on äitien ja isien asioiden oltava kunnossa, sen jälkeen voi tarjota turvallisen ja tasapainoisen kasvuympäristön lapselle.
Mulla oli aikaisemmin työttömänä hädin tuskin rahaa itseni elättämiseen, saati lapsen joka tuskin ois kovin onnellinen saadessaan tyhjätaskuäidin. Itse en ois ollut. Koulutus ei maittanut, koska olin aikanaan koulukiusattu ja sellaiselle kouluttamattomalle nuorelle naiselle ei paljon vakipaikkoja irtoa vaikka hakisikin.
Nykyisin asia on korjattu, koska kävin hampaat irvissä väkisin koulun alalle josta saa helpommin töitä ainakin täällä ulkomailla.
Miehen joka kelpaa edes jollain tapaa isäksi, löysin vasta kolmekymppisenä. Tässäkään ei ollut rahasta kiinni. Aiemmin ei vaan tullut vastaan ketään joka minut haluaisi ja lapsia myös.
Siinäpä analyysi sille, että miksi en tehnyt esikoista jo 10 v sitten. Kuka nuokin asiat ois voinut parantaa?
Suosittelen sitä vakavamman kerran, vaikka jäisi vähän myöhemmäksikin kuin 25-vuotiaana. Mitä järkeä on tappaa itsensä työllä ja jättää lapsensa huonolle hoidolle, köyhyyteen ja pahalle mielelle, jos asian olisi voinut välttää lykkäämällä lastentekoa muutaman vuoden. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä valmiiseen kotiin, jossa vanhemmilla on aikaa ja kykyä oikeasti rakastaa lastaan. Menneiden sukupolvien elämä ja rupuiset kehitysmaat ovat täynnä esimerkkejä siitä miten helvetin huonosti asiat voivat mennä kun lapsia vain syntyy varhain eikä eikä niitä jakseta hoitaa. Kysykää vain miten tiedän ja vai onko minulla oma lehmä ojassa...
Heti kun sinä, Ilkka Luoma, teet lapsesi itse parikymppisenä, voin minäkin sitä harkita.
Sinun urasi ei varmaan tyssännyt lapsiin?
Tässä tapauksessa ikä oli 24 ja pojan äiti oli 20. Selvisimme suunnilleen kunnialla :) , poika on nyt itse 26 ja ei havaittavaa liikehdintää ;)
toivoa täynnä olevaa lasta tee "Markkinatalous, oravanpyörä, stressaantuminen ja henkinen rasitus, kilpailu urasta, tittelistä, maallisuudesta sekä omaisuudesta" Hyvin kiteytit!
Jokainen meistä syntyi tänne vaillinaiseen maailmaan täynnä toivoa, kurkatkaapa jokainen omaa valokuvaanne, kun olitte 2-vuotiaita.