Olen 3-kymppinen mies, ja viettänyt viimeisen suhteeni jälkeen nyt 3 vuotta sinkkuna. Mulla ei sinänsä ole mitään tarvetta löytää elämänkumppania, ainakin olen useita "tarjouksia" jättänyt näiden vuosien aikana väliin. En ihastu herkästi, enkä tosiaan ole ihastunut koko tänä sinkkuaikanani kertaakaan.
Tässä kun jo ikääkin pikkuhiljaa karttuu, ja ystävät ympärillä ovat kaikki pariutuneet, niin olen tätä tilannetta ryhtynyt miettimään. Ristiriitaista tämä on. Toisaalta mulla on jotenkin sellainen fiilis, että elämä ei ole yksinäisenä täyttä. Jotenkin seurustellessa, silloin kun vierellä on se joku tosi tärkeä, tuntee elämänsä tarkoituksellisemmaksi. Toisaalta, en nyt osaa enää kuvitella ketään pysyvästi jakamaan mun sänkyäni tai elämääni ylipäätään.
Onkohan nyt niin, että en enää tunnista ihastumista, tai jotenkin tiedostamatta tapan tunteeni? Mietin sitäkin, että olenkohan (tietämättäni) polttanut siipeni parisuhteessa niin, etten enää uskalla ihastua. Mulle ei olla tehty vääryyksiä, ei petetty tms., vaan suhteet eivät vain ole toimineet. Ihan perusjuttuja siis... Mutta olenkohan jotenkin näissä suhdeasioissa yliherkkä ihminen? Ei kai tämä nyt ole normaalia, että ei kolmeen vuoteen koe minkäänlaista suurempaa ihastumista, ja jos edes hiukan kiinnostusta herää, niin jotenkin onnistuu itselleen perustelemaan, että kannattaa unohtaa koko juttu. Pitäisköhän tässä varata aika ammattiapuun :)?
Tässä kun jo ikääkin pikkuhiljaa karttuu, ja ystävät ympärillä ovat kaikki pariutuneet, niin olen tätä tilannetta ryhtynyt miettimään. Ristiriitaista tämä on. Toisaalta mulla on jotenkin sellainen fiilis, että elämä ei ole yksinäisenä täyttä. Jotenkin seurustellessa, silloin kun vierellä on se joku tosi tärkeä, tuntee elämänsä tarkoituksellisemmaksi. Toisaalta, en nyt osaa enää kuvitella ketään pysyvästi jakamaan mun sänkyäni tai elämääni ylipäätään.
Onkohan nyt niin, että en enää tunnista ihastumista, tai jotenkin tiedostamatta tapan tunteeni? Mietin sitäkin, että olenkohan (tietämättäni) polttanut siipeni parisuhteessa niin, etten enää uskalla ihastua. Mulle ei olla tehty vääryyksiä, ei petetty tms., vaan suhteet eivät vain ole toimineet. Ihan perusjuttuja siis... Mutta olenkohan jotenkin näissä suhdeasioissa yliherkkä ihminen? Ei kai tämä nyt ole normaalia, että ei kolmeen vuoteen koe minkäänlaista suurempaa ihastumista, ja jos edes hiukan kiinnostusta herää, niin jotenkin onnistuu itselleen perustelemaan, että kannattaa unohtaa koko juttu. Pitäisköhän tässä varata aika ammattiapuun :)?
Vastaukset 7
Vanhimmat
tässä osoitteessa.
Ihastuin tosissani viimeksi vuonna -99, sen jälkeen ollut hiljaisempaa.
Itse mies 31v ja ammattiapuun en aio turvautua. Kyllä 10g alkuainetta Pb lähtönopeudella 300m/s ajaa asian, jos tarve vaatii.
Sitä samaa, kuten myös monella muulla 30jarapialla. Tässä vaiheessa alkaa olla parisuhdemarkkinoilla tarjolla enää umpihullua, yh:ta ja uratykkiä, parisuhdejuna meni jo 10v sitten, jollei sitten ulkomaantuontia ala harrastamaan.
Mikäs tässä. Odottelee vaan ja koko ajan enemmän alkaa naiset juoksemaan meidän miesten perässä. Se on meitin vuoro, nääs :)
mittarissa ja ei ole kyllä oikeen mitään hinkua ettiä sitä oikeaa...
suhteita ollu yhtä sun toisenlaista mutta muut asiat alkaa ajaan ohi
parhaiten tiedät mistä mikin johtuu. Tai jos et vielä tiedä, niin voit ottaa selvää. Jatka mietiskelyä ja ajatuksien ja tunteiden analysointia. Kun ei se ammattiapukaan loppujen lopuksi mitään muuta ole. Itse se työ on tehtävä vaikka ammattilainen antaakin uusia ideoita ja suuntaa pohdinnalle. Ainakin ammattilaisista on hyötyä siinä vaiheessa, kun on muutettava asenteita, ajattelumalleja ja suhtautumistapoja. Itsekseen voi etsiä uusia suuntia vaikkapa kirjallisuudesta (kunhan skippaa pahimmat roskakirjat).
Itse olen ollut kaksi vuotta sinkkuna. Ja olen pohtinut noita samoja juttuja. Muistan hämärästi sen kun 7 vuotta sitten päätä pahkaa ihastuin exääni. Tämän kahden vuoden aikana vastaavaa ei ole tapahtunut. Samotaan näin, että muutamasta miehestä olen ollut kiinnostunut, mutta mitään suuria tunteita ei ole kukaan aiheuttanut. Enkä ilmeisesti minäkään koska eipä ole kukaan kovin sitkeästi perässä juossut.
Tässähän tulee jo sellainenkin klisee mieleen, että sitä rupeaa olemaan vanha. Mutta jääköön se kliseeksi sillä niinhän meille ei ole käymässä eihän. Nuoria tässä ollaan ja ainakin minulla vielä toiveissa mies ja lapset, perhe jota rakastaa.
Valitettavasti en siis voi auttaa. Hone-yn neuvo, että kannattaa päässään pohdiskella ja setviä ajatuksia kuullostaa hyvältä neuvolta ja niin kai minäkin teen. Omalla kohdallani on osaksi kyse siitä, että ehken olekaan valmis luopumaan vapaudesta. Ja tämä tunne ei anna periksi tai sanotaan näin, että en anna itse itselleni periksi kun pitäisi tosissaan rakasta. Mahdatkohan saada ajatuksesta kiinni..
Mutta kärsivällisyyttä kehiin. Kyllä ne asiat siitä selviää ja pitää vaan uskoa siihen että jossain vaiheessa se tajunnan räjäyttävä tyyppi tulee vastaan =)
Omalta osaltani voin sanoa, että sinkkuuden polkuja on tullut tallattua jo reilut viis vuotta. Onhan näitä vähemmän tärkeitä suhteita ollut kyllä koko ajan ja nyttenkin --- mutta sen elämää suurempia ihmeitä ei tästä nykyisestäkään tapailusuhteesta tule.
Itselläni kaikki muut asiat kunnossa - työt, vapaa-ajat ja elämän riennot ja ilot. Perhettä ei tietenkään ole. Olen siis täysin sinkku, en yksinhuoltaja. Jostain syystä elämä vaan soljuu eteenpäin enkä edes kaipaa mitään liian vakavaa.
Aikaisemmin ihastuin kerran kymmenessä vuodessa, nyt ihastun kerran 10 päivässä. Liioitellusti sanottuna, mutta kumminkin. Ja minulle riittää se. Ihastus. Ihastumisen tunne. Enempää en tarvitse. Huonompi onni vaan sille kaverille, jos hänkin ihastuu, sillä ihastumiseni menee jo ohitse pian.Toisaalta ihastus voi olla vain hetken fiilis - ja se katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Vuoristorataa - hakuammuntaa ja päivänpiristystä :)
Se minkä takia roikun jossain oletettavasti hengailu-tapailusuhteessa on se kylmä asia, että tänä päivänä joka paikkaan kutsutaan avec... Ja toisaalta on helpompaa kun tietää että jossain on joku - vaikka ei se elämässä tule ikinä pidemmällekään etenemään. Helpommin vain säilyvät sosiaalisuhteet ja helpompi lähteä tukipylvään kanssa eri tilaisuuksiin...
Se mitä tämä on ...en tiedä. Turvallista? Hiljaista hyväksyntää puolin ja toisin? Ei kuitenkaan sitä syvintä rakkautta - enemmänkin ehkä ystävyyttä ja ymmrästä tämän päivän hektisessä elämän sykkeessä...
Ristiriitaista tai ei..Olen sinkku. Eikä elämässäni ole tilaa kunnon ihmissuhteelle. Enkä edes tiedä onko minusta enää siihen näin monen vuoden sinkkuuden jälkeen. Minusta on pikkuhiljaa tullut niin itserakas, etten pysty antaa enää nk. kallisarvoista aikaani enää mihinkään suhteenseen, kun kaikki aika menee oman itseni onnellisuuden ylläptiämiseen ja hyvänolon tuottamiseen....Ristiriitaista.
Silti haaveissa se ihanan autuas parisuhde - jolle ei kuitenkaan löydy aikaa. Edelleen ristiriitaista.
Uskallan kuitenkin väittää, että jos se oikea kävelee vastaan niin aikaakin löytyy....Ja jos ei kävele, ei minun tarvitse sitä onnea hänen mukanansa odottaa tulevan. Joten elän nyt jo niin, että nautin siitä mitä teen - nautin elämästä ja kokemuksista. Ehkä vanhana viisaana tapaan hänet joskus keinutuolissa - tai ehkä jo aiemminkin. Tai ehkä en koskaan...
Mutta tiedän, että on elettävä niin, että olen onnellinen ja voin muistella menneitä hymyssä suin... Suhteessa haluan aina olla onnellinen, en takoa päätäni seinään - joten mieluummin yksin kuin pahasti kaksin.
jOten tallustan edelleen yksin - onnellisena - sillä onnellisuutenihan on itsestäni kiinni.
Ristiriitaista edelleen :)
Mutta kivaa!
millaista se olikaan ihastua?!? itsekin olen ollut yli 3v sinkkuna ja nyt tullut kauhee tarve sitoutua, olenhan jo 22v ;) olisi niin kiva käpertyä illalla oman rakkaan kainaloon ja ois joku kenelle mököttää kun paha päivä sattuu kohdalle :) nyt kun ei ole kuin koiranpentu niin sille ei auta paljon "kiukutella" :)
niin luulen että sun tilanteessa olet jotenkin tiedostamatta tapattanut tunteesi...ehkä haluatkin olla oikeasti yksin? vai..miltä kuulostais että töistä tultuasi ruoka tuoksuisi nenään ja iloinen tyttöystävä olisi vastassa :) mietippäs sitä! :)