voiko nuorena aloitettu rakkaus kestää?

Ai hyvä tavaton...tulee mieleen kerran kuulemani sanonta: tulitikkukin voi olla pelkkä tulitikku. Alä hyvä poika pohdi elämää liian vakavasti. Tällaisena postmodernina aikana saatte odotella identiteettienne kehittymistä lopunikäänne. Ihmisellä voi lisäksi olla monta erilaista identiteettiä.

Aikuisenakin aloitetut suhteet rakoilevat, kun ihmiset alkavat "etsiä itseään" jne. Olet ilmeisesti sinäkin kuullut jonkun sanovan, ettei nuorena solmittu liitto voi kestää...ei varmasti kestäkään, jos niin tahtoo uskoa.

Jokaisessa ihmissuhteessa on erilaisia aikakausia. Ei kannata luovuttaa heti silloin, kun se tuntuisi helpoimmalta.

Hei !

En tiedä auttaako tämä sinua/teitä, mutta tässä meidän tarina.
Me aloimme seurustella minun olessa 17 vuotias ja mieheni on 2 vuotta vanhempi. Meilläkin oli aikanaan vaikeita aikoja ja onhan noita vieläkin, mutta aika vähän. Sitten tuli silloin vielä poikaystävän armeija , samana vuonna minä olin tullut täysi-ikäiseksi ja kirjoitin ylioppilaaksi. Kaikki perjantait käytiin koulukavereiden kanssa diskoissa ja lauantaina kulta saapui lomlla,näin jatkui se talvi. Jälkikäteen ajatellen meillä ei ollut ingelmia sinä aikan a, luottamus oli siis hyvä. Parin kuukauden kuluttua poikaystävän armeijan loppumisesta, menimme muuten kihloihin sinä aikana, minä lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja taas nähtiin vain viikon loppuisin, tätä kesti puoli toista vuotta, kunnes myös poikaystäväni muutti samalle paikkakunnalle, toisin sanoen muutimme yhteen, Siitä vajaan vuoden päästä menimme naimisiin ja nesi kesänä tulee kuluneeksi siis 10 vuotta.
Ja mihin kaikki perustuu kunnollisessa, ainakin meidän, pari suhteessa. Molemmin puoliseen luottamukseen, eli vaikka on niitä omia menija ja kavereita luotetaan toiseen.
Puhuit kasvamisesta; kyllä mekin kasvoimme ja kasvamme ja olen ilokseni huomannut, että emme erilleen vaan yhteen, ei kuitenkaan kiinni ja symbioosiin. Meillä on ollut viimeinen vuosi mielestäni aika ihanaa aikaa, poika on jo koulussa; ainut lapsi, ottaa meihin vähän etäisyyttä ja meillä on aina vaan enemmän aikaa toisillemme ja yllätys yllätys olen saanut huomata että mieheni on aivan kuin taas rakastunut ja vielä suurempi yllätys MINUUN.
Siis voi kasvaa rinnakkain kasvamatta erilleen, me ainakaan emme ole pakottaneet toisimme mihinkään mouttii vaan antaneet sen kasvun tapahtua hitaasti ja omia aikojaan. Ja sitä paitsi meillä ei ole edes oikeastaan yhteisiä harrastuksia, tästähän kaikki toitottavat.
Hiljaa hyvää tulee. Puhukaa kun on vaikeaa,olakaa toistenne lähellä ku on helppoa, olkaa toistenne ystäviä ja rakastettuja, mutta jos pääsette niin pitkellä että teilla on lapsia olkaa vanhempia vain lapsillene älkää toisillenne.
Tsemppiä ja yrittäkää vielä älkää antako liian helposti periksi os kerran on rakkautta, vaikka se tuntuu olevan nykyisin muotia.
Ja sinulle henk.koht. neuvo: Älä säikähdä jos ihastut johonkin toiseen, se on minun mielestäni normaalia ekä haittaa jos rakastat puolisoasi. Se ihastumunen pitää vain elää ohi ja pyrkiä kääntämään ne tuntee oaan tyttöösi.
Toivottavasti tästä on apua.
Onnea jatkoon!

Kukaan ei voi vastata suoraan kestääkö nuorena aloitettu suhde.
Meillä se ei kestänyt ... olin 16 vuotias kun aloimme seurustella nyt olen 23 vuotias ja yritän ensimmäistä kertaa elämässä opetella olemaan yksin. Koko nuoruuteni vietin saman miehen kanssa ja nyt kun seurustelumme kariutui olen aivan rikki. Pahinta tässä on se kun on jäänyt yksin.
Me rakastamme toisiamme edelleen ja vaikka ero sattuu hirveästi niin tiedämme molemmaet että yhteistä tulevaisutta meillä ei ole....
En tiedä asutteko yhdessä mutta kokeilkaa olla erossa vähän aikaan...???

Tsemppiä teille....

Joo, mullahan on itsellänikin viesti tässä kategoriassa. Ja minä itse olin 16 ja kundikamuni silloin 21. Ja hän on jo rauhottunut villistä elämästään ja minä haluan alkaa elää sitä omaani. Kai meillä siksi huonosti menee, kun mä haluan mennä ja kundi ei. Kaverini sanoi minulle, että meillä menee kohta poikki. Hän on itse elänyt ihan saman, paitsi henkistä kiusaamista säesti pahoinpitelyä... Kauheelta kuulostaa.. Erota en haluaisi.

juu..mie aloin seurusteleen 17 vuotiaana ja nyt olen 20 kuukauen seurustelun jälkeen mentiin kihloihin...aika typerää..ja nyt sitä kihlausta ei ole..nyt olaan oltu yki 2viotta yhessä..ja meän rakkaus on rakoillu liikaa ja nytkin tällä hetkellä mietin mitä teen..koska mie en saa rakkautta tarpeeksi toiselta osa puoleltaja mieheni on nyt 21.v...vuosi sitten muutetti yhteen..nyt viimise 3kuukautta tää suhde on ollu hirveää...

Itse muutin äidin luota vasta 23-vuotiaana ja ehdin asua yksin vain pari kuukautta, kun tapasin (vasta) ensimmäisen poikaystävänikin.
Taloudellisista syistä "jouduin" ottamaan hänet lähes saman tien asuntooni ja olemme nyt pari vuotta asuneet yhdessä.
Vaikka siis olin iältäni "vanha", niin kaikki tämä on minulle edelleen uutta ja kadun koko yhteen muuttoa. En ehtinyt rauhassa itsenäistyä äidistänikään, jonka kanssa muutenkin asuin niin kauan että alkoi jo hermot loppua.
Nyt hermot on loppu mieheeni, vaikka häntä rakastankin.
En vain ole valmis. En ole saanut koettaa omia siipiäni ja olen muutenkin luonteeltani tavallista itsenäisempi, minua ei mikään "perhe-elo" ja lasten hankkiminen kiinnosta.
minusta on epäreilua, että mieheni sai asua vuosikausia yksin ja minä vain pari kuukautta.
Luulen että suhteemme kariutuu tähän, en vain ole valmis näin tiiviiseen yhteiseloon.
Näköjään on koettava yksinäisyys ja huonot ihmissuhteet, ennenkuin voi arvostaa tiivistä yhdessäoloa:(