Mieheni ja minä olemme olleet yhdessä vasta alle 1,5 vuotta, mutta jo nyt olemme ajautuneet tilanteeseen, joka ei ainakaan minua tyydytä. Tietenkin siitä syystä, että olen nainen ja meistä useimmillahan on tiettyjä odotuksia miehiltä mm. romantiikan suhteen.
Tuntuu siltä, että mieheni huomioi minut eri tavalla aivan suhteen alkuaikoina. Jouduimme silloin elämään eri paikkakunnilla ja aina kun pääsimme tapaamaan, oli tapaamisissa tietynlaista kihelmöintiä ja jännitystä. Mies osti muutaman kerran kukkiakin, mistä olin aivan myyty (kuten arvata saattaa). Entäs nyt sitten, kun olemme muuttaneet saman katon alle? Kyllä mies sentään kynttilöitä sytyttelee silloin tällöin ilman mitään kehotuksia, mutta kukkia ei ole näkynyt. Ystävänpäivä meni ilman mitään muistamisia, samoin joulu ja oma syntymäpäivänikin. Mies perustelee sitä, ettei osta mitään sillä, ettei hänen perheessään ole ollut sellainen tapana. Minä itse muistan mielelläni läheisiäni mahdollisuuksien mukaan eri juhlapäivinä. Se on minulle tavallaan kuin kunnia-asia. Minulle muistaminen merkitsee myös vastavuoroisuusperiaatetta: jos itse muistan jotakin, niin odotan, että hänkin muistaisi minua jollain tavoin (euromäärillä ei ole mitään merkitystä). Onko teidän naisten mielestä väärin, että haluaisin mieheni hemmottelevan minua joskus tai yllättävän minut jollakin mukavalla tavalla? Minun kyllä pitää leipoa ja kokata hänelle, helliä ja halia, muistin hänen syntymäpäivänsäkin, mutta mitä saan itse? Ei tässä sentään vielä eron partaalla olla, mutta vähän keljuttaa tämä tällainen. Tuntuu, etten merkitse miehelleni tarpeeksi.
Tuntuu siltä, että mieheni huomioi minut eri tavalla aivan suhteen alkuaikoina. Jouduimme silloin elämään eri paikkakunnilla ja aina kun pääsimme tapaamaan, oli tapaamisissa tietynlaista kihelmöintiä ja jännitystä. Mies osti muutaman kerran kukkiakin, mistä olin aivan myyty (kuten arvata saattaa). Entäs nyt sitten, kun olemme muuttaneet saman katon alle? Kyllä mies sentään kynttilöitä sytyttelee silloin tällöin ilman mitään kehotuksia, mutta kukkia ei ole näkynyt. Ystävänpäivä meni ilman mitään muistamisia, samoin joulu ja oma syntymäpäivänikin. Mies perustelee sitä, ettei osta mitään sillä, ettei hänen perheessään ole ollut sellainen tapana. Minä itse muistan mielelläni läheisiäni mahdollisuuksien mukaan eri juhlapäivinä. Se on minulle tavallaan kuin kunnia-asia. Minulle muistaminen merkitsee myös vastavuoroisuusperiaatetta: jos itse muistan jotakin, niin odotan, että hänkin muistaisi minua jollain tavoin (euromäärillä ei ole mitään merkitystä). Onko teidän naisten mielestä väärin, että haluaisin mieheni hemmottelevan minua joskus tai yllättävän minut jollakin mukavalla tavalla? Minun kyllä pitää leipoa ja kokata hänelle, helliä ja halia, muistin hänen syntymäpäivänsäkin, mutta mitä saan itse? Ei tässä sentään vielä eron partaalla olla, mutta vähän keljuttaa tämä tällainen. Tuntuu, etten merkitse miehelleni tarpeeksi.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ymmärrän sua aivan täydellisesti, mun kohdalta tapahtui samat jutut. Ensin meni ystävän päivä ilman mitään iloa, sitten joulu ja mun synttärit. Exäni sen sijan olin aina saanut kaikki parhaimmat lahjat. En ole kertakaan säästänyt sen kohdalta... Mutta sitten tajusin että se tarvitsi mua vain sen takia, että olisi joku että laitais hänelle ruuat, siivoisi, peseisi pyykit ja sen lisäksi tietenkin tyydyäisi omia mies "tarpeita".
Sitten mä päätin sinä se on ja lähdin häneltä pois... Joten mieti sinäkin onkos jotain muuta samanlaista ? osako hän arvostaa ja kunnioita sua? Vai käyttääkö hän sua?
En ole lähdössä lätkimään mieheni luota, vaikka tuon romantiikan ja huomioiduksi tulemisen suhteen on asiat välillä niin ja näin. Huomasin viikonvaihteessa, että tällaisetkin asiat täytyy ottaa reilusti esille eikä olettaa, että mies olisi joku ajatustenlukija ja tietäisi kaikki tunteesi ja tarpeesi. Niinpä sitten kävimme keskustelua aiheesta ja luulen, että asioilla on nyt mahdollisuus mennä parempaan suuntaan. Kyllä mieheni ihan aidosti rakastaa minua. En ole hänelle vain huushollin pitäjä ja sänkykaveri. Pienellä lahjalla muistetuksi tuleminen edes joskus olisi ihan mukavaa, mutta ei ketään voi siihen pakottaa. Asian on tapahduttava jokaisen omasta halusta. Ja voihan sitä huomioida toisen muutenkin. Halia, suukotella, auttaa joskus kotitöissä... - en maininnut näitä juttuja, mutta kyllä mieheni kaiken edellä mainitun osaa. Ja hänessä on niin monia hyviä ominaisuuksia, joihin alunperinkin hänessä rakastuin, joten ei tämä ole mikään kunnon syy erota.
Heips!
Tässä yksi äijä kirjoittaa.
Tota pari huomiota tosta tilanteesta.
Toi on hyvä kun vihdoin otit asian hoitaaksesi ja sanoit ukolle, että tarvis tehdä jotain. Tästä on vanha tarina vanhasta avioparista. Ne olivat syöneet aina ruisleipää. Vaimo oli aina leikannut leivän ja ottanut kantapalan itselleen. Vuosien jälkeen pari oli päätynyt avioneuvojalle. siinä oli sitten ukko tiuskahtanut, että "sinä aina otat sen kantapalankin". Eukko oli sitten perustellut että hänestä kantapala on huonoin pala leivästä ja hän oli vuosikaudet uhrautunut ja syönyt huonoimman palan leivästä. Kummallekaan ei tullu missään vaiheessa mieleen kysästä josko toinen tykkää kantapalasta. Ja siitä tuli melkein avioero.
Että puhuminen kannattaa. Siinä on sekin asia, että puhumisen jälkeen (vaikka vähän joutuisi torailemaankin) tulee sellainen tunne, että tuo toinenhan on tosissaan tässä jutussa. Ja sitä romantiikkaa sitten kyllä syntyy herkemmin.
Ei kun tsemppiä.
Muuten tekstissä on sellainen mielenkiintoinen ilmaisu, joka meikäläistä nyppii ja niin maan perusteellisesti. Nimittäin, että "mies auttaa kotitöissä". Onkohan teidän taloudessa todella niin, että rouva on kotirouva ja vain herra käy töissä. Silloin voisin tuon ilmauksen (kylläkin pitkin hampain) nähdä jotenkin hyväksyttävänä. Meillä molemmat käy töissä ja molemmat tekevät kotitöitä. Vastuu on niistä yhteinen. Ei kumpikaan auttele toista.
Kiitos vastauksesta, nimimerkki "kohta 20 aviossa". Kyllä nyt on näin, että tämän keskustelun alulle laittanut on kotirouva, mutta ei kuitenkaan omasta tahdostaan vaan olosuhteiden sanelemana. Jäin työttömäksi parisen kuukautta sitten eikä tämä ole mikään toivottu olotila. Nythän minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa panostaa paitsi työnhakuun, niin myös näihin kotitöihin...
Kyllähän tämä tilanne alkaa pitemmän päälle jurppimaan, koska haluaisin olla muissa kuvioissa kuin 24 h vuorokaudessa kotirouvana. Kun olin työelämässä, tuntui kotitöiden tekokin mielekkäämmältä, vaikka töistä tullessa saattoi olla väsynyt. Mieheni käy tosiaan töissä ja itse aion kyllä kantaa päävastuun huushollin pidosta, kävi miten kävi. Sinnillä menen eteenpäin uskoen myös siihen, että tämä tilanteeni on väliaikainen.
"Onko teidän naisten mielestä väärin...."
Miksi te oletatte, että Romantiikka-palsta on vain naisille tai että sitä seuraa vain naiset? Ristiriitaista on se, että valitaan kun miehet eivät tee romanttisia eleitä, mutta silti romantiikka mielletään naisten jutuksi. Miksi?
En väitä, että romantiikka-palsta on vain naisille tai että vain naiset lukisivat sitä. Ihan hyvä juttu, jos miehiäkin kiinnostaa käydä sitä lukemassa. Luulen, että useimmille naisille ja miehille romantiikalla on merkitystä parisuhteessa. Halusin vain kuulla juuri naisilta, että onko kenelläkään heistä romantiikka kadoksissa omasta suhteesta. Tietenkin myös miesten kommentit aiheesta ovat yhtä lailla tervetulleita.
mies jättää väliin nuo kaikki merkkipäivät ja syy on sama, heillä ei ole juuri niitä juhlittu. minua ei se haittaa, itse ostan hänelle niin syntymäpäivä-, joulu- kuin ystävänpäivälahjat saamatta niitä vastavuoroisesti. tosin en niitä myöskään oleta saavani. olemme olleet noin vuoden yhdessä ja tuskin tilanne tulee muuttumaan. mielelläni ostan miehelleni lahjoja mutta minulle ne ei ole tarpeen. riittää että ottaa kainaloon välillä kun ollaan sohvalla katsomassa telkkaria ja jos huomaa minulla olevan huonon päivän niin hieroo päätäni puhumatta yhtään mitään. eikös se ole tärkeintä, että arjen pienissä asioissa näyttää välittävän toisesta.
Juu. En tiedä, tuleeko meillä tämä tilanne mitenkään muuttumaan. Ehkä siihen suuntaan, että minäkään en jatkossa muista miestäni merkkipäivinä millään lahjoilla. Hieman oudoltahan se tuntuu, koska mihin on tottunut, niin on tottunut, ja tietynlainen tapa voi juurtua selkäytimeen. Puhuit kyllä totta siinä, että pienillä asioilla voi näyttää välittävänsä toisesta. Kyse on siitä, mitkä asiat asettaa tärkeiksi ja mitkä ei.
Tota noin... mitenkähän tämän nyt muotoilisin.
Jos toinen osapuoli ei sen takia huomioi puolisoaan pienillä lahjoilla "kun ei meillä ole ollut tapana" ja toisen puolella se on ollut tapana, niin kompromissi ei ole se, että tässä uudessa suhteessa menetellään samoin kuin ennen.
Uudessa suhteessa uudet käytännöt kehiin!
Ne ovat niitä teidän kahden yhteisiä asioita ja niitä ja niillä vaalitaan parisuhdetta ja kunnioitetaan toisen tarpeita.
Mihinkään ylivienteihin ei pidä ryhtyä, vaan yhdessä sovitte ne merkkipäivät tai tapahtumat mitkä ovat juuri teille kahdelle tärkeitä ja mitä haluatte juhlistaa.
Omasta kokemuksestani voin kertoa, että tärkein päivä vuodessa toisen huomioimiseen on meille tullut se päivä kun ensi kertaa tapasimme.
Neuvoisin sinua ottamaan asian miehesi kanssa vielä kerran puheeksi ja muistuttamaan häntä että entisen elämän tavat eivät välttämättä ole teidän parisuhteeseenne liittyviä vaan teidän ikiomat ja vain teille kahdelle merkitykselliset tavat/päivät ovat kaikista tärkeimpiä ja niitä täytyy vaalia, kuten parisuhdetta muutenkin.
Onnea suhteeseenne toivoo 53v nainen.
Eiköhän tässä meidän suhteessamme oteta uusiakin käytäntöjä kehiin ajan saatossa. Tarkoitan siis muistamisia, merkkipäiviä ja kaikkea muutakin koskien. Tuskin mennään kaikissa asioissa entisten kaavojen mukaan vaan pitää löytyä se tapa, jolla me kaksi asiat hoidetaan. Tässä on vielä monenlaista opettelemista, koska suhteemme on suhteellisen nuori, mutta päivä kerrallaan menemme eteenpäin ja opimme toisistamme enemmän.
ja sitähän riittää.
Herran jestas kun miehet edes pikkuriikisenkään vertaa ymmärtäisivät tai yrittäisivät ymmärtää tai välittäisivät ymmärtää naisen sielunelämää ja niitä tarpeita mitä naisella on.
Suurin osa naisista tyytisi ihan pieniinkin vähäeleisiin huomionosoituksiin, kuten siihen vaikka yhteen tulpaanin oksaan joku kerta vuodessa tai vaikka itse tehtyyn pieneen, mutta rakkaudella näperrettyyn joulu-/ ja syntymäpäiväkorttiin.
Kuten sanoit, euromäärillä ei ole merkitystä, vaan omalla tahdolla ja halulla ja viitseliäisyydellä paljonkin.
Olette ilmeisesti vielä kovin nuoria ja arki näyttää rutinoivan jo teidänkin elontietänne.
Yhteinen tie ei tule olemaan helppo kenellekään parisuhteessa elävälle vaikka kuinka oltaisiin korviaan myöten rakastuneita.
Mutta toisen huomioon ottaminen ja toisesta välittäminen ja "palkitseminen" tasoittaa kummasti elämän kuoppia, ja me naisethan nämä kuopat tunnemme herkemmin kuin miehet.
Suurin osa meistä naisista on tunne-ihmisiä toisin kuin miehet vastaavasti järki-ihmisiä.
Tunne-ihmisenä oleminen ei suinkaan ole yhtään vähäarvoisempaa kuin muukaan, päinvastoin. Tunne-ihminen on lämmin ja sympaattinen - toisista välittävä ja ihana kumppani.
Varkinkin kesäisin niitä kukkasia kasvaa kedoilla, niin ei tarvitse sitä "hortensian oksaakaan" lähteä kukkakaupasta hakemaan.
Mikä mieleisin huomionosoitus: itse kerätty kielokimppu rakkaalleen.
Hyvä kirjoitus. Itse oli liki 20 v naimisissa. Mies ei ikinä tuonut kukkia. Sitten häipyi etsimään vierasta tavaraa. Voi olla, että nyt kantaa ruusuja, mutta tuskin kauaa. Juntteja on joka lähtöön.
Olen samaa mieltä siitä, että useimmat naiset tyytyisivät aika pieniin huomionosoituksiin. Se voisi olla jonkinlainen kukkapuska pari kertaa vuodessa, suklaarasia, pullo viiniä jonain viikonloppuna... Ei tulisi miehelle liian kalliiksikaan. Tuntuu todellakin siltä, että monet miehet ajattelevat liiaksi järkiperäisesti. Heidän mielestä huomionosoitukset taitavat olla liian vanhanaikaisia ja jotakin turhaa vouhotusta. Naiset ovat tunnetusti enemmän tunneihmisiä, ja heille on tärkeää saada tuntea olevansa rakastettu ja ihailtu. Miksi mies ei voisi nähdä pientä vaivaa ja saada naisensa hyvälle tuulelle? Kaikki tarvitsevat romantiikkaa välillä niin yksitoikkoisen ja ahdistavankin arjen keskellä.
Yhteiselämää melkein 30 vuotta. Viimeisen 20 vuoden aikana en saanut mieheltäni minkäänlaisia huomionosoituksia; ei hän muistanut syntymäpäivääni, hääpäiväämme eikä mitään. Ei edes kauniita sanoja koskaan, vain pelkkää välinpitämättömyyttä. Sitten löytyikin parempaa seuraa ja varmaaan uusi nainen saa taas kaikkea mukavaa. Minä olin miehelle itsestäänselvyys jolle ei todellakaan tarvinnut osoittaa minkäänlaisia tunteita ja huomionosoituksia.
samoin menee täällä...1.5 vuotta yhdessä,muutettiin viime kesänä yhteen.nyt jonkin aikaa mennyt jotenklin kummallisesti.mies on päivät töissä ja iltaisin usein harrastuksissa.jos hyvin harvoin lähdemme yhdessä esim ravintolaan,huomaan hetkessä olevani yksin,vaikka yhdessä menemmekin.hänen kaverinsa vievät voiton.ei kehuja vaivalla tehdystä meikistä tai hiuksista.ei huomioi uusia vaatteita.ei enää rakastan sinua tekstiviestejä kesken työpäivän...mistä johtuu?
miehen kommentti kehiin;ollaan oltu yhdessä jo jonkin aikaa ja tykätään toisistamme edelleen,joka päivä, huomioin kumppaniani merkkipäivinä,niin ystävänpäivä,nimppari,synttäri,joulunakin muistan ,milloin mitenkin, ja sitä halimista ja suukottelua päivittäin, mutta pelkään olevani liian tunneihminen,missä hyvät naiset menee liiallisuuden raja? Ei kumppani ole kyllä koskaan kieltäytynyt huomiostani,mutta kai näissäkin asioissa liika saataa alkaa ahdistamaan,kommentteja arvon leidit. Ja sit ikää on kyllä hiukka enemmän ku jotain 20v,ettei kyseessä ole teinirakkaus,vaan verraten uusi suhde kypsällä iällä.
Ilmeisesti on käynyt niin, että teillä on se huumavaihe mennyt ohi ja suhde on arkipäiväistynyt. Ettei miehesi vain ole jo alkanut pitää sinua itsestäänselvyytenä? Sinulle miehesi taitaa kuitenkin olla elämäsi tärkein ihminen? Tuskin laittaudut hienoksi vain ja ainoastaan itsesi vuoksi. Vaikkei miehesi lähetäkään enää lemmekkäitä tekstiviestejä kesken työpäivän, niin kai hän kuitenkin sanoo sinulle kotioloissa rakastavansa sinua? Ellei sano, niin ainakin se alkaisi mietityttämään.
Eivät nuo sinun huomionosoitukset vielä mene liiallisuuden puolelle. Se tapahtuu sinulta ilmeisesti ihan luonnollisesti ja pidät kaikkea tuota tärkeänä. Hienoa, kun osaat olla oma aito itsesi. Kyllä kumppanisi varmasti sanoisi suoraan, jos hänelle alkaisi vähempikin huomio riittämään. Mutta miksi hän niin tekisi, kun on tuollainen jentlemanni miehenä? Jatka vain samaan malliin. Toivon, että kumppanisi osaa arvostaa sinua.
Ja tämän arvostamisen ja välittämisen hän näyttää eri tavoin, mutta ilmeisesti ihan kaikki naiset eivät ole niin tunteellisia,kun hänkään ei saa sanottua sitä rakastamista sanoin..,jota minä niin kovin kaipaan.
En yhtään ihmettele sitä, kun sanoit haluavasi kuulla rakkauden tunnustuksen ihan sanallisesti. Eiköhän sen halua jokainen kuulla omalta kumppaniltaan. Mutta nuo kolme pientä (ja kuitenkin niin tärkeää) sanaa ei ole niin helppo lausua. Olisinkin viisas, jos osaisin sanoa, mistä se johtuu. Pitäisiköhän sinun hieman johdatella tätä kumppaniasi ja kertoa esim. romanttisen illallisen aikana omat tunteesi? Voisit sitten katsoa, miten kumppani reagoi. Tietysti voisit harkita myös sitä, että kun olet kertonut toiselle rakastavasi tätä, kysyt kumppanilta, tunteeko hän samalla lailla. Jonkun on väistämättä oltava aloitteentekijän roolissa. Nämä ovat sitten vain ehdotuksia, joiden mukaan sinun ei ole mikään pakko toimia. Ehkä sinä itse saat parempia ideoita.
..Enpä ole ajatellut,että nainen kokisi niiden kolmen sanan ääneen lausumisen rakkaimmalle vaikeaksi,sillä hänelle ketä rakastan, minä kyllä kerron sen,niin sanoilla kuin teoilla, en tietenkään ekatreffeillä,mutta jo varsin pian kun aloin tuntemaan hänet.
Olemme myös paljon keskustelleet aiheesta ja en kai tule kuulemaan sitä tunnustusta,saa vain nähdä alkaako se ajan mittaan kiusaamaan..
Sinä olet tehnyt niin paljon kumppanisi ja rakkautenne eteen, että ansaitsisit todella kuulla rakkauden tunnustuksen. Olet myös käsitellyt aihetta kumppanisi kanssa. Hän tuntuu olevan jotenkin lukossa ja sitä lukkoa on vaikea saada avatuksi. Minkäänlainen kiirehtiminen ja painostaminen on tuskin kovin hyvästä. Luulisi, että kun kaksi ihmistä on tuntenut toisensa pitempään, heidän välilleen syntyy niin suuri luottamus, että kaikenlaiset asiat ja tunteet on mahdollista jakaa. Toivon, että pystytte selvittämään tämän asian ja kokemasi piina päättyy. Onnea, iloa ja rakkautta suhteeseenne! Valoisin mielin kohti kevättä!
45 vuotta yhteistä vuotta takana ja elämä sen kun seestyy. Ei se aina ruusuilla tanssimista ole ollut, mutta toisensa kunnioituksella ja suurella kärsivällisyydellä puolin ja toisin, tähän on tultu. Ei noita merkki- ja juhlapäiviä joka vuosi ole muistettu - kumpikaan, joskus taas tuplaten. Suurinta romantiikkaa lienee yhteistyön sujuminen arjen askareissa, yksitoikkoisen työn ääressä. Saattaa siinä ohessa lipsahtaa lämmin katse, jopa pari kaunista sanaa ja ah, se on onnea se.
niin,tuo ei vielä suinkaan ole merkki suhteen hiipumisesta,suhde on tahdon asia ja siihen hiipumiseen voi vaikuttaa monikin asia,jotka ovat korjattavissa, voit myös puhua asiasta ja sit voitte yhdessä keksiä uusia tapoja,tiedät varmaan kuitenkin sen,että suhde etenee ja on tutkittu et ns alkuhuuma vaihe kestää max sen 2v jolloin alkaa erilainen vaihe,suhde syvenee,mutta alkuhuuma on taaksejäänyttä,s eon väistämätön luonnon laki,jos haluatte löytää toisenne rikkaammalla ja syvemmällä tavalla,olkaa rohkeita ja menkää eteenpäin vaikka se tuntuukin kuivalle,sillä on uuden aika!
On todella tiedossa, ettei alkuhuumaa kestä loputtomiin, mutta eihän elämä siihen saa päättyä. Sellainen tasaantumisvaihekin voi olla rikasta elämää. Odotan kyllä varsin innolla suhteemme seuraavaa vaihetta, sillä en halua jumittua liian pitkäksi aikaa samaan tilanteeseen. Tämä kulumassa oleva vuosi voi olla tietynlaisten ratkaisujen aikaa.
kun olen puhunut miehelleni kaikista asioista miljoona kertaa, mutta...hän ei ymmärrää mitä tarkoitan. Onko tosissaan lopettava suhde? Toinen ei vain haluaa edes yrittää ymmärtää että nainen tarvitsee sitä huomiota, yllätyksiä, kaunista kohtelua ja kauniita sanoja edes joskus, jotta pärjäis eteenpäin.
-Eksyksissä
toimivaa on tosiaankin sanoa miehelle mitä suhteelta haluaa. Olemme seurustelleet mieheni kanssa kohta kolme vuotta, josta puoli vuotta asuttu virallisesti yhdessä. Joulun aikaan meillä oli kriisi ja mietin vakavasti mieheni jättämistä. Vietimme joulun erillään ja ehkäs sinä aikana sai vähän miettiä asioita rauhassa. Juttelimme ja kävimme läpi niitä asioita mitä kumpainenkin suhteeltaan haluaa. Mieheni muistaa kyllä minun syntymäpäiväni, mutta hän ei muista vanhempiaan tai sisaruksiaan, mikä taas on minusta "maailman suurin synti" :) No minä sitten vähän autan häntä muistamisessa. Samalla tavoin voi vaikka vihjaista, että kun on ystävänpäivä, niin mentäiskö vaikka leffaan tai käytäs kahvilla tai jotain...Miehillä todellakin on joskus kuuluisat putkiaivonsa, mutta kun mies lähtee aamulla töihin, tulee 3 sekunnin päästä takaisin ja kysyt "mikä nyt unohtu?" Mies vastaa "kengät". Voiko sellasta hajamielistä höpönassua muuta kuin rakastaa? :)
voi, kun viestisi tuntuu sellaiselta että itse olen kirjoittanut sen. Olemme naimisissa jo 6 vuotta eikä romantiikkaa eikä mitään... Olen pyytänyt, kertonut, itkenyt, huutanut ja puhunut ei auta mikä. Nyt olen avioeroa harkitsemassa, kun meni niin pitkälle että otta päähän kamalasti tämä tälläinen. Tutuu tunne ettei merkitse mitään miehelle. Tuntuu siltä että minun tarpeet on vain laitettu hyllylle ja elämä pyörii vain miehen ja lapsien hyvinvoinnin ympärillä. Mutta elän vain kerran ja jos nyt en muuta mitään niin voi olla etten koskaan saa tarpeitani huomioiduksi...
Meillä ihmisillä (monilla) on ongelmien kohdatessa tapana ajatella heti sitä pahinta vaihtoehtoa, niin kuin sinulla tuntuu olevan nyt. Oletko puhunut miehellesi, että suunnittelet jotakin niin radikaalia kuin avioero? Jos et ole, niin varmaan hänen luulisi havahtuvan teidän tilanteeseen viimeistään siinä vaiheessa. Mitään äkkinäistä en toivoisi sinun tekevän, koska lapsetkin ovat kuvioissa mukana. Koeta saada kunnon keskustelua aikaan miehesi kanssa. Sitä minä peräänkuulutan. Ja kysy suoraan, missä menee sinun arvo ja merkitys miehellesi.
...sellaiset miehet, jotka naiselleen lahjoja antavat enää alkuhuuman jälkeen. Oma mieheni kyllä antaa aina joululahjan ja synttärilahjankin, jos muistaa.
Mutta kukkia ei ole ikinä antanut, ei edes yhtä voikukkaa pihalta. Tämä minua harmittaa, koska rakastan kukkia ja kasveja ja mieheni tietää sen. Olen useasti haikaillut leikkokukkien perään ja vihjannut, että ruukkukasvikin olisi ihana yllätys. Mutta hänellä taitaa olla periaate, ettei mitään kasvia anna lahjaksi juuri siksi, kun olen niitä toivonut. :D