Minulla oli tuossa joulun alla sellainen parin kuukauden juttu erään miehen kanssa. Ei kovin pitkä siis, mutta rakastuin silti tosi pahasti häneen. Ennen uutta vuotta hän sanoi että parempi että olemme vain kavereita, erinäisistä syistä.
Olemme sen jälkeen jutelleet paljonkin. Viikonloppuisin hän soitteli minulle humalassa että hän ei voi unohtaa minua. Välillä toivo heräsi, että ehkä sittenkin. No, nyt ei pariin viikkoon olekaan kuulunut mitään sensuuntaista, ja sain tietää että hänellä on uusi nainen. Ahdistaa kun se nainen koskettaa miestä johon olen niin rakastunut :(
Tuntuu niin pahalta tietää, että hänellä on uusi. Olin itsekin kyllä tyhmä ja lapsellinen jälleen kun annoin itseni ihastua mieheen, joka ei tunnetusti ole sitoutuvaa tyyppiä ja muutenkin pelimies. Mutta, minähän oikein tunnen kerjäävän vaikeuksia miessuhteissani. Kun ei kelpaa kiltit ja kunnolliset miehet, vaan aina pitää haalia joku kusipää.
Minulla alkaa nyt lääkekuuri masennukseen. Onkohan minulla joku lapsuuden trauma vai mikä, kun aina pitää kiinnostua vaikeista miehistä? Olen nyt 21-vuotias, eli onhan minulla aikaa. Mutta otan aina niin kamalan raskaasti, kun joudun luopumaan ihmisestä jonka kanssa haluaisin niin olla.
Ei ketään varmaan edes kiinnosta tämä homma, tulee varmaan "on sitä paljon pahempaakin sattunut" -kommenttia, mutta halusin edes tänne kirjoittaa kun tuntuu että pää räjähtää!
Olemme sen jälkeen jutelleet paljonkin. Viikonloppuisin hän soitteli minulle humalassa että hän ei voi unohtaa minua. Välillä toivo heräsi, että ehkä sittenkin. No, nyt ei pariin viikkoon olekaan kuulunut mitään sensuuntaista, ja sain tietää että hänellä on uusi nainen. Ahdistaa kun se nainen koskettaa miestä johon olen niin rakastunut :(
Tuntuu niin pahalta tietää, että hänellä on uusi. Olin itsekin kyllä tyhmä ja lapsellinen jälleen kun annoin itseni ihastua mieheen, joka ei tunnetusti ole sitoutuvaa tyyppiä ja muutenkin pelimies. Mutta, minähän oikein tunnen kerjäävän vaikeuksia miessuhteissani. Kun ei kelpaa kiltit ja kunnolliset miehet, vaan aina pitää haalia joku kusipää.
Minulla alkaa nyt lääkekuuri masennukseen. Onkohan minulla joku lapsuuden trauma vai mikä, kun aina pitää kiinnostua vaikeista miehistä? Olen nyt 21-vuotias, eli onhan minulla aikaa. Mutta otan aina niin kamalan raskaasti, kun joudun luopumaan ihmisestä jonka kanssa haluaisin niin olla.
Ei ketään varmaan edes kiinnosta tämä homma, tulee varmaan "on sitä paljon pahempaakin sattunut" -kommenttia, mutta halusin edes tänne kirjoittaa kun tuntuu että pää räjähtää!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Vaikka millasta sydänsurua ja silti minä aina otan sen rentun:) Edellinen miesystäväni tai siis se taisi olla poika vasta käyttäytymisensä perusteella oli kyllä ääliöiden kuningas. Älä luovuta toivoasi, ihan varmasti törmäät mieheen joka on just semmonen kuten olet haaveillu. Minä olin ihan maassa exäni jäliltä ja sitten sattumalta törmäsin nykyiseen ja kaikki muuttui törmäämisen jälkeen niin radikaalisti, että nyt ollaan 3 vuotta oltu yhdessä ja hyvin menee. Olin varma, etten enää ikinä seurustele ja kas kummaa tässä sitä taas ollaan. Tsemppiä sinulle, vaikka se toipuminen aikansa ottaa niin tulet huomaamaan, että niin oli parempi.
Olen pahoillani puolestasi - jo senkin takia että aiot syödä lääkkeitä siirtääkseen surun tunteen myöhemmin koettavaksi?!
Surut kuuluvat elämään. Ne tulisi surra rauhassa pois ja antaa ajan tehdä työnsä. Sellainen kuuluu ihmisenä kasvamiseen.
Ihmisillä kun on kuitenkin niin paljon ilon aiheitakin, ettei kukaan voi ikuisesti surra! Sellaiseen ei saa antautua vaan haettava iloa. Ja sitä kyllä löytää kun avaa silmänsä ja hengittää ulkoilmaa keuhkot täyteen. Niinhän teit pienenäkin.
Lääkityksiin ei pidä sortua ylittämällä luonnollinen tunne ja suremalla etenkään toista ihmistä, jonka vaikutus on ollut noinkin lyhytaikainen.
Tsemppaa, kyllä tuollaisista yli pääset :D
Ei, en todellakaan hanki tätä lääkitystä tämän miehen takia. Minulla on oikeasti masennus, ja se on osasyy siihen, miksi otan asiat niin raskaasti. Tämän miehen kautta vain tajusin viimein, että kaikki ei ole kunnossa. Ei noin lyhyestä jutusta saa tulla paha mieli.
Elämässäni on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että en jaksa enää. Siksi alan syömään lääkkeitä, jotta saisin mielen vähän paremmaksi, jotta voisin taas tehdä asiota elämäni eteen. Tällä hetkellä en saa tehtyä koulutöitä, haettua kesätöitä enkä muutakaan.
Joo, kyllä lääkitys - siis mielialalääkitys - on tarpeellinen jos on kovin masentunut, muuten ei jaksa mitään. Kokemusta on. Kuitenkaan lääkkeet ei tee ihmeitä. Kaikki on lopulta kiinni siitä että kypsyy itsensä parhaaksi hoitajaksi ja ystäväksi. Se vaatii voimia aika paljon jos niitä ei ennestään ole. Niitä ja kärsivällisyyttä toivottelen. Kyllä se karaistuminen iän myötä jonkun verran tekee ihmisuhdekarikoistakin siedettävämpiä. Itse sitä on itselleen se tärkein ja arvokkain.
Viisi kuukautta kestänyt suhde päättyi yllättäen. Luulin kaiken olevan hyvin ja ajattelin, että sehän voisi olla tässä siis se mitä olen etsinyt. Sitten hän sanoutui irti suhteestamme ja minusta. Jos on ehtinyt muodostaa toiseen tunnesiteen niin se tuntuu äärettömän pahalta, ettei toinen tunnekaan samoin.
Minun exäni kunniaksi täytyy sanoa, että hän ei antanut minkään laista toivoa yhteen palaamisesta (tai siis ei ole vielä antanut). En osaa olla hänelle katkera tai vihainenkaan. Ei kai toista voi vihata, jos hän ei ole tehnyt mitään pahaa. Ei tunteiden hiipumiselle voi mitään. Samalla tavalla olen joutunut itse tekemään muille miehille aiemmin.
Lääkityksestä sanon sen verran, että mä uskon siihen, että lääkkeillä ei voi masennusta parantaa. Niillä voidaan kuitenkin ehdottomasti päästä siihen tilaan, että asioista voi puhua esimerkiksi terapiassa tai vaikka vain ystäville.
Toivon sinulle kaikkea hyvää!
Minulla oli aikalailla sama tilanne kuin sinulla, viitisen kuukautta on/off ja minä tollo menin rakastumaan häneen. Vaikka jokainen tuttu varoitteli kun kuuli hänen tempauksistaan. Näin jälikäteen ajateltuna tunnen itseni ääliöksi, katselin häntä vaaleanpunaisten lasien läpi. Rakkaus on sokea. Ja viime viikonloppuna hänelläkin oli uusi nainen, vaikkei ikinä ole lopettanut juttua minun kanssani. Nyt olen kuin ilmaa. Mitään en ole tehnyt, että ansaitsisin tällaista kohtelua. Pahalta tuntuu.
Siis niin on samanlaisia tarinoita ko omallaki kohalla ja just sitte vaan unohetaan ja hommataan uusi hoito..Se satuttaa ihan pirusti..mutta siitäki selviää kuten kaikesta muustaki..kunnes taas ihastuu pelimiehiin:((..mutta zemppiä meille kaikille,että se oikea sieltä vielä tulis vastaan ja ymmärtäs meidän ainutlaatuisuuden:))
Olen kokenut saman pari-kolme kertaa elämässäni.Olen rakastunut syvästi ja ollut omalta puoleltani valmis ihan mihin tahansa. Jos mietit,että miten ja milloin pääset asian yli niin oma kokemukseni on, että aina se sen puolisen vuotta vie. Viime kesänä koin kovan pettymyksen ja menetin elämäni miehen. Syksyn mittaan varauduin aina ulos lähtiessäni toiveikkaaseen törmäykseen ja mahdolliseen suhteen uudelleen lämpenemiseen. Nyt nämä ajatukset on hälvenneet ja katselen taas uusia miehia. "Häneen" törmäsinkin vasta ja totesin, että eläköön elämäänsä.
...pitää lisätä myös oma oivallus - kokemuksia näistä on mullakin.
Pointti ei aina ole lennähtää uuteen suhteeseen ja toivoa, että tämä on hyvä. Tärkeintä on pitää onnistuneita suhteita jossain määrin satuna ja lahjoina ja ensisijaisesti viihtyä henkisesti yksinkin. Eron jälkeen sen joutuu aina uudelleen opettelemaan. Suhdekin on alkujaan paremmalla pohjalla jos ei ole liian läheisriippuvainen - en nyt ketään siitä syytä, mutta kaikissa meissä sitä piilee.
-yksi osa-alue elämää tämäkin...
Me kiltit miehet voidaan sitten naureskella taustalla "siitäs sait" hähähähähähähhhahaha