En tiedä oikein miten tämän tilanteeni selittäisin, tai miksi siitä täällä edes kyselen. Ehkä toivoisin jonkinlaista "puolueetonta" näkökantaa asiaan, vaikka te täällä ette voikaan minua ja minun elämäntilannettani tuntea. Minä vain en kestä enää tätä hullunmyllyä johon en saa mitään ratkaisua aikaiseksi.
Eli siis.
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa 2 ja puoli vuotta, siitä tuo puoli vuotta asuttu yhdessä. Koskaan en ole ollut mitenkään "järjettömän rakastunut" häneen, ennemminkin olen hypännyt suoraan kiinnostuksesta jonkinlaiseen pysyvyyteen, mitä tämä suhde on tuonut. Rakastan kyllä miestäni jollakin tavalla, hän on hyvä ihminen ja yrittää parhaansa minun ja suhteemme puolesta, eikä ikinä olisi ansainnut tällaista. Tiedän, että mieheni rakastaa minua paljon. Meillä on hyviä keskusteluja, ystävyyttä. Fyysistä vetoa meillä ei ainakaan minun puoleltani niinkään ole toisiimme, seksiäkin on hyvin harvoin. Välillä tuntuukin, että hän on minulle enemmänkin kuin hyvä ystävä, jonka kanssa elämä on vakaata ja turvallista, mutta jotain silti tuntuu puuttuvan.
En tiedä vaikuttaako asiaan se, että olen vielä nuori, parikymppinen, kuten miehenikin. Arvostan kyllä rauhallista elämää, mutta yhtä lailla haluan myös käydä juhlimassa. Mies ei niinkään halua. Tuntuukin että mies saattaisi olla vahvimmillaan turvallisen perheenisän roolissa, mihin minä en kuitenkaan ole vielä valmis.
Nyt, muutaman viime kuukauden aikana olen todella alkanut huolestua omasta käytöksestäni sekä suhteemme tulevaisuudesta. Muutaman kerran ollessamme tyttöporukalla "viihteellä", olen tutustunut mukaviin miehiin joiden kanssa olen viettänyt illan. Seksiä en ole harrastanut, mutta ehkä tämäkinlaista tuttavuutta mitä meillä on ollut, voisi jo kutsua pettämiseksi. Pahinta on kuitenkin se, että en kadu. Tottakai tiedän että teen väärin, mutta jotenkin nämä hetket ovat olleet niin hienoja, että en ole osannut katua. Olenkin ruvennut ajattelemaan, että haenko jollain tavalla alitajuisesti pakoa nykyisestä suhteestani, näiden satunnaisten illanviettojen muodossa. Niistä on muodostunut minulle ikäänkuin henkireikä, joiden myötä on taas jonkin aikaa helpompi olla suhteessani. En siis hae uutta ihmistä elämääni, vaan ilmeisesti jonkinlaista muutosta.
Nyt en kuitenkaan enää tiedä mitä tehdä, näin tämä ei vain voi jatkua, siitä olen varma. En vain tiedä mitä sanoisin miehelleni, tai että mistä päästä edes lähtisin tätä omaa pääni sotkua purkamaan. Lyhyesti sanottuna, en tiedä mitä haluan.
Olisi vaikeaa lähteä ja jättää ihminen josta välittää, mutta jonka kanssa ei kuitenkaan (ilmeisesti) pysty olemaan kokonaan onnellinen. En halua satuttaa miestäni, ja silti teen sitä koko ajan.
Ystävilleni en voi puhua, tiedän etteivät he ymmärtäisi. Omassa päässä asioiden vatvomisesta ei tule myöskään mitään, alan vain kiertää samaa kehää. Miehelle en osaa puhua, en vielä, koska ajatukseni eivät ole selvät itsellenikään. Siksi kysynkin nyt teiltä, vaikka olettekin vieraita ihmisiä jotka eivät minua tunne, jonkinlaista mielipidettä.
Kiitos.
Anteeksi myös sekava tekstini, kirjoitin lähinnä siine järjestyksessä kun asiat päähäni tulvivat, toivottavasti tästä sai jotain tolkkua.
Eli siis.
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa 2 ja puoli vuotta, siitä tuo puoli vuotta asuttu yhdessä. Koskaan en ole ollut mitenkään "järjettömän rakastunut" häneen, ennemminkin olen hypännyt suoraan kiinnostuksesta jonkinlaiseen pysyvyyteen, mitä tämä suhde on tuonut. Rakastan kyllä miestäni jollakin tavalla, hän on hyvä ihminen ja yrittää parhaansa minun ja suhteemme puolesta, eikä ikinä olisi ansainnut tällaista. Tiedän, että mieheni rakastaa minua paljon. Meillä on hyviä keskusteluja, ystävyyttä. Fyysistä vetoa meillä ei ainakaan minun puoleltani niinkään ole toisiimme, seksiäkin on hyvin harvoin. Välillä tuntuukin, että hän on minulle enemmänkin kuin hyvä ystävä, jonka kanssa elämä on vakaata ja turvallista, mutta jotain silti tuntuu puuttuvan.
En tiedä vaikuttaako asiaan se, että olen vielä nuori, parikymppinen, kuten miehenikin. Arvostan kyllä rauhallista elämää, mutta yhtä lailla haluan myös käydä juhlimassa. Mies ei niinkään halua. Tuntuukin että mies saattaisi olla vahvimmillaan turvallisen perheenisän roolissa, mihin minä en kuitenkaan ole vielä valmis.
Nyt, muutaman viime kuukauden aikana olen todella alkanut huolestua omasta käytöksestäni sekä suhteemme tulevaisuudesta. Muutaman kerran ollessamme tyttöporukalla "viihteellä", olen tutustunut mukaviin miehiin joiden kanssa olen viettänyt illan. Seksiä en ole harrastanut, mutta ehkä tämäkinlaista tuttavuutta mitä meillä on ollut, voisi jo kutsua pettämiseksi. Pahinta on kuitenkin se, että en kadu. Tottakai tiedän että teen väärin, mutta jotenkin nämä hetket ovat olleet niin hienoja, että en ole osannut katua. Olenkin ruvennut ajattelemaan, että haenko jollain tavalla alitajuisesti pakoa nykyisestä suhteestani, näiden satunnaisten illanviettojen muodossa. Niistä on muodostunut minulle ikäänkuin henkireikä, joiden myötä on taas jonkin aikaa helpompi olla suhteessani. En siis hae uutta ihmistä elämääni, vaan ilmeisesti jonkinlaista muutosta.
Nyt en kuitenkaan enää tiedä mitä tehdä, näin tämä ei vain voi jatkua, siitä olen varma. En vain tiedä mitä sanoisin miehelleni, tai että mistä päästä edes lähtisin tätä omaa pääni sotkua purkamaan. Lyhyesti sanottuna, en tiedä mitä haluan.
Olisi vaikeaa lähteä ja jättää ihminen josta välittää, mutta jonka kanssa ei kuitenkaan (ilmeisesti) pysty olemaan kokonaan onnellinen. En halua satuttaa miestäni, ja silti teen sitä koko ajan.
Ystävilleni en voi puhua, tiedän etteivät he ymmärtäisi. Omassa päässä asioiden vatvomisesta ei tule myöskään mitään, alan vain kiertää samaa kehää. Miehelle en osaa puhua, en vielä, koska ajatukseni eivät ole selvät itsellenikään. Siksi kysynkin nyt teiltä, vaikka olettekin vieraita ihmisiä jotka eivät minua tunne, jonkinlaista mielipidettä.
Kiitos.
Anteeksi myös sekava tekstini, kirjoitin lähinnä siine järjestyksessä kun asiat päähäni tulvivat, toivottavasti tästä sai jotain tolkkua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei!
Olen samanlaisessa tilanteessa, että minulla on kaikki ihan kohdallaan ja mieheni on hyvä ja kunniallinen ihminen ja haluaisi jatkaa elämää kanssani mutta mielestäni se jokin puuttu. En esimerkiksi tunne seksuaalista vetoa juuri ollenkaan ja ajatukseni ovat erilaisia kuin hänen. Olemme olleet yhdessä melkein kymmenen vuotta ja naimisissa siitä kaksi. Meillä on omakotitalo ja kaikki kohdallaan. En vain raaski lähteä poiskaan kun tuntuu, että ei se ruoho ehkä olekaan vihreämpää aidan tuolla puolen.
Tuo mitä sanoit satuttamisesta pitää juuri paikkansa. Satutan olemalla läsnä, koska minulla on paha olla ja siten myös hänellä. Mutta jos lähden satutan häntä silti.
Olenkin tässä miettinyt, että jos jään suhteeseen, kuihdunko itse sisäiseti ja hän myös vai voiko tästä vielä tulla jotain. Haluaisin ulkomaille töihin ja muuta vastaavaa haastetta elämälleni mutta mieheni ei halua. Hän on omien sanojensa mukaan tyytyväinen elämään ja tilanteeseesa vakituisessa työssä.
Mietin myös tuota kun sanoit tuosta turvaverkosta. Minulla on samanlainen tunne asiasta, että miehelläni ei ole sillä tavoin läheisiä ystäviä kuin minulla esimerkiksi ja hän ikäänkuin ei raaski laskea minusta irti vaikka ehkä molemmilla olisi lopulta helpompi niin....
En tiedä...asia on hankala ja olen miettinyt sitä jo todella kauan, myös yhdessä mieheni kanssa. Mutta näinkään en voi kauaa jatkaa, sillä olen ollut asian tiimoilta riekaleina jo pitkään, enkä halua pitkittää sitä enää. Vaakakupissa on kuitenkin niin paljon asioita...kummallakin puolella.
Eli lähteäkö vai jäädä?
Kiitos, että sain purkaa ajatuksiani
Kirjoitin tuonne yläpuolelle viestin epäröivästä poikaystävästä. Oli todella mielenkiintoista lukea sinun viestisi sen jälkeen kun olin kirjoittanut omani. Tuntuu kuin sinä olisit samassa tilanteessa kuin poikaystäväni... hänkään ei ole varma voiko olla täysin onnellinen kanssani. Kovinkaan puolueeton en siis taida olla =)
Minustakin tuntuu, ettei hän ole koskaan ollut mielettömän rakastunut minuun. Ja minä taidan tuoda samantapaista pysyvyyttä ja turvaa hänelle kuin sinun avomiehesi sinulle. Tosin fyysinen vetovoima välillämme on hyvin vahva.
En taida osata antaa sinulle neuvoja tai näkökulmia. Ehkä vain sen, että sinun on käsiteltävä asia tavalla tai toisella. Vaikka ajatus minua ahdistaakin, toivon, että poikaystäväni on rehellinen minulle ja ei jatka suhdetta kanssani, jos hän ei kykene sitoutumaan minuun ja antamaan minulle toivoa tulevaisuudesta. Jos hän ei usko olevansa onnellinen kanssasi, en minäkään voi olla onnellinen hänen kanssaan.
Kirjoituksesi oli jotenkin tutunoloista tekstiä ja vastasin siihen siksi.
Tiedän, että joudun tekemään ratkaisun suuntaan tai toiseen ja teenkin sen jossain vaiheessa.
Oli mukava saada näkökulmasi siitä, että haluat kuitenkin rehellisen vastauksen poikaystävältäsi, uskon, että mieheni hauaisi sen minulta kanssa.
Toivotaan, että asiat selviävät.
on oksettavaa ja jos et kykene olemaan rehellinen itsellesi ja muille, niin pysy yksin.
Miten paljon rakastit, halusit (fyysisesti) kumppaniasi suhteen alkuaikoina - uskotko että se tunne voi enää millään tavalla palata (rehellisesti)... jos sitä edes olikaan (tarpeeksi) ?
Jos tunteita / pohjaa ei ole tarpeeksi, niin uskostko että olosi muuttuu paremmaksi vai huonommaksi ajan kanssa.... Eli pitäisi varmaan kysyä kuinka paljon huonommaksi ja pystytkö elämään sen kanssa ?
Nuorena kaikki haluaa olla nuoria enemmän tai vähemmän, mutta mieti kuitenkin enemmän mitä sinulla on (nyt), mitä haluat ja tuletko sen saavuttamaan sillä asetelmalla mikä sinulla nyt on. Ole rehellinen - ajattele sekä tunteella että järjellä. Ajattele mitä haluat elämältäsi vuoden, 5 vuoden jne päästä....
Jotenkin uskon että sinä tiedät jo mitä haluat, mutta et vain syystä tai toisesta uskalla tehdä ratkaisuja... olet kuitenkin varmaan miettinyt asiaa pitempään.
Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella ja "oikeaa" valintaa ei aina ole, mutta joskus on valittava se millä häviää vähiten.
Älä vetkuttele liian kauan, kunnes joku aamu heräät toisen vierestä ja sitten täällä on kiltti mies itkemässä "miksi tyttöni petti / lähti, luulin että kaikki oli meillä ok".
Lycka till.
Edellä Parisuhteeton mies kirjoitti niin hyvin, siihen on helppo yhtyä. Eris, ajatuksesi voivat tuntua sekavilta mutta kerroit niistä selkeästi. Muista että myös tunnetason rehellisyys on toisen kunnioittamista. Minkä verran olet puhunut miehesi kanssa näistä mietteistä? Suosittelen, jollakin tapaa yhdessä sitä olisi käsiteltävä. Päätöksen tekeminen omassa mielessä yksin pohdiskelun tuloksen a tuntuu varmasti mahdottomalta eikä lopputuloskaan ole sillä tavoin paras mahdollinen. Tsemppiä.