Parisuhdettani on kohdannut kriisinpoikanen. Niin, juuri sen kuuluisan "tulevaisuus"-keskustelun takia. Ehkä teillä olisi tarjota neuvoja - tai ihan vain mielipiteitä.
Ollaan oltu neljä vuotta yksissä poikaystäväni kanssa ja asuttu yhdessä 3 ja puoli vuotta.
Alku oli meillä hankalaa. Aluksi ikäero tuntui esteeltä ja poikaystäväni päätyi seurustelemaan vanhemman ja "sopivamman" naisen kanssa, jonka oli tavanut samaan aikaan kuin minut. Lopulta päädyimme yhteen, mutta minä jäin katkeraksi ja olin hankala ja mustasukkainen pari ensimmäistä vuotta.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet mielestäni seesteistä ja hyvää aikaa. Toisinaan riitelemme ajan käytöstä kun minusta tuntuu, ettei hänellä kiireineen ole minulle tarpeeksi aikaa ja hänestä taas tuntuu, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa itselleen ja omille jutuilleen. Kuitenkin minusta tuntui, että meillä menee hyvin. Suhteessamme on hellyyttä ja huumoria. Ja aloin jo miettiä, että tämä on tässä. Olen löytänyt sen oikean. Naimisiin menosta ja sen sellaisesta emme kuitenkaan olleet koskaan puhuneet. Kun ei itselläkään asian kanssa ollut kiire. Kuitenkin omassa mielessäni ajattelin, että toki joku päivä hänen kanssaan naimisiin haluan mennä.
Ja kuitenkaan en uskaltanut häneltä koskaan kysyä, ajatteleeko hän samoin. Taisin pelätä, että illuusioni poksahtaa. Niin ja viikko sitten se poksahtikin.. tai ainakin se vuotaa pahasti.
Hän ei ole valmis sitoutumaan minuun. Hän ei ole varma siitä, voiko olla onnellinen kanssani. Hän ei voi luvata rakastavansa minua ikuisesti.
Poikaystäväni muutti Suomeen pari vuotta ennen kuin tapasimme. Hän on todella aktiivinen järjestötoiminnassa ja hän tuntee paljon ihmisiä - ja on koko ajan kokouksissa ja kaikenmaailman kissanristiäisissä. Silti hänellä ei ole todella läheisiä ystäviä Suomessa. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta hän tuntee olonsa minusta riippuvaiseksi. (Ja kun minä ajattelin olevani se ripustautuja). Häneltä puuttuu todellinen läheisten verkosto Suomesta. Siksi hän tuntee olevansa ikäänkuin jumissa kanssani. Hän sanoo, että tämä riippuvaisuus minusta estää häntä tiedostamasta mitä hän todella tuntee minua kohtaan. Onko hän kanssani, koska ei hänellä ei ole ketään muuta läheistä täällä, vai koska hän todella haluaa olla kanssani.
Miltä tämä kuulostaa teidän mielestänne? Mitä mieheni päässä oikein liikkuu? Mitä minun pitäisi ajatella ja kuinka reagoida.
Tällä hetkellä olen vain hämmennyksissä.
Ollaan oltu neljä vuotta yksissä poikaystäväni kanssa ja asuttu yhdessä 3 ja puoli vuotta.
Alku oli meillä hankalaa. Aluksi ikäero tuntui esteeltä ja poikaystäväni päätyi seurustelemaan vanhemman ja "sopivamman" naisen kanssa, jonka oli tavanut samaan aikaan kuin minut. Lopulta päädyimme yhteen, mutta minä jäin katkeraksi ja olin hankala ja mustasukkainen pari ensimmäistä vuotta.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet mielestäni seesteistä ja hyvää aikaa. Toisinaan riitelemme ajan käytöstä kun minusta tuntuu, ettei hänellä kiireineen ole minulle tarpeeksi aikaa ja hänestä taas tuntuu, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa itselleen ja omille jutuilleen. Kuitenkin minusta tuntui, että meillä menee hyvin. Suhteessamme on hellyyttä ja huumoria. Ja aloin jo miettiä, että tämä on tässä. Olen löytänyt sen oikean. Naimisiin menosta ja sen sellaisesta emme kuitenkaan olleet koskaan puhuneet. Kun ei itselläkään asian kanssa ollut kiire. Kuitenkin omassa mielessäni ajattelin, että toki joku päivä hänen kanssaan naimisiin haluan mennä.
Ja kuitenkaan en uskaltanut häneltä koskaan kysyä, ajatteleeko hän samoin. Taisin pelätä, että illuusioni poksahtaa. Niin ja viikko sitten se poksahtikin.. tai ainakin se vuotaa pahasti.
Hän ei ole valmis sitoutumaan minuun. Hän ei ole varma siitä, voiko olla onnellinen kanssani. Hän ei voi luvata rakastavansa minua ikuisesti.
Poikaystäväni muutti Suomeen pari vuotta ennen kuin tapasimme. Hän on todella aktiivinen järjestötoiminnassa ja hän tuntee paljon ihmisiä - ja on koko ajan kokouksissa ja kaikenmaailman kissanristiäisissä. Silti hänellä ei ole todella läheisiä ystäviä Suomessa. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta hän tuntee olonsa minusta riippuvaiseksi. (Ja kun minä ajattelin olevani se ripustautuja). Häneltä puuttuu todellinen läheisten verkosto Suomesta. Siksi hän tuntee olevansa ikäänkuin jumissa kanssani. Hän sanoo, että tämä riippuvaisuus minusta estää häntä tiedostamasta mitä hän todella tuntee minua kohtaan. Onko hän kanssani, koska ei hänellä ei ole ketään muuta läheistä täällä, vai koska hän todella haluaa olla kanssani.
Miltä tämä kuulostaa teidän mielestänne? Mitä mieheni päässä oikein liikkuu? Mitä minun pitäisi ajatella ja kuinka reagoida.
Tällä hetkellä olen vain hämmennyksissä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä sun tarvitsis pikkuhiljaa hakea oikeutta itsellesikin. Olette siis olleet yhdessä yli pari vuotta? Eikä muka vieläkään tiedä susta?
Mun kulta ei uskaltanut olla varma asioista ehkä n. puoleen vuoteen. Ajattelin että olen jo ehkä liian vanha tällaiseen leikkimiseen. Lisäksi huomasin että olin rakastunut häneen. Tiesin että jos hän ei pysty vastaamaan täysin tunteisiini, eläisin joka päivä toivemaailmassa ja aina välillä, kun mies ilmaisisi edelleen olevansa epävarma, hajoaisin joka kerta enemmän. Jätin hänet. Itkien ja ystävälliseen sävyyn selittäen paljon näitä asioita. Totesin itselleni, että joko se on kaikki tai ei mitään. Minullahan ei olisi tavallaan mitään menetettävää, jos tällä miehellä ei ole aikomusta laskea minua elämäänsä koko sydämellään. Ajattelin, että ehkä joskus ei enää satu. Se on parempi kun kitua vielä pitempään ja todeta lopuksi että peli on menetetty eikä mulla olisi edes omanarvontuntoa jäljellä enää. Ei sitä eroa sitten kestänyt edes yhtä viikkoa. Hän ei osannut arvata kuinka kamalalta tuntuisi ajatus, että ei enää voisi olla lähelläni. Olen todella onnellinen että uskalsin lähteä. Nyt sain kaikki :) Huom. Jos tuut järkiisi ja päätät lähteä, niin ei se mullekaan helppoa ollut, mutta pitääkö elämän olla? Rupesin oikeasti valmistautumaan siihen että ero on ja pysyy. Olin tosi surkeena. Kaikesta kuitenkin selviää kunhan tajuaa pitää itsestään huolta. Älä anna muiden kävellä ylitsesi ja pitää sua roikkumassa. Sä oot oman elämäsi stara!