Parisuhdettani on kohdannut kriisinpoikanen. Niin, juuri sen kuuluisan "tulevaisuus"-keskustelun takia. Ehkä teillä olisi tarjota neuvoja - tai ihan vain mielipiteitä.
Ollaan oltu neljä vuotta yksissä poikaystäväni kanssa ja asuttu yhdessä 3 ja puoli vuotta.
Alku oli meillä hankalaa. Aluksi ikäero tuntui esteeltä ja poikaystäväni päätyi seurustelemaan vanhemman ja "sopivamman" naisen kanssa, jonka oli tavanut samaan aikaan kuin minut. Lopulta päädyimme yhteen, mutta minä jäin katkeraksi ja olin hankala ja mustasukkainen pari ensimmäistä vuotta. Hän oli uskomattoman kärsivällinen ja kesti vuodatukseni.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet mielestäni seesteistä ja hyvää aikaa. Toisinaan riitelemme ajan käytöstä kun minusta tuntuu, ettei hänellä kiireineen ole minulle tarpeeksi aikaa ja hänestä taas tuntuu, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa itselleen ja omille jutuilleen. Viime keväänä meillä oli myös vakavampi riita, käyttäydyin kuin alkuaikoina. Olin vaihdossa ulkomailla ja kun hän ei muutamaan päivää ollut yhteyksissä kanssani, raivostuin. Kirjoitin katkeran mailin, jossa sanoin, että tällaiset katkokset yhteydenpidossa vähentävät rakkauttani häntä kohtaan (miten melodramaattista!) Hän sai tosi pahan sätkyn. Ei kestänyt kuulemma ajatusta suhteesta, jossa toinen käyttää rakkauden määräänsä vallan välineenä. Sovimme kuitenkin riidan ja luulin, että kaikki oli taas kunnossa.
Niimpä hetkittäisistä heikoista hetkistä huolimatta minusta tuntui, että meillä menee hyvin. Suhteessamme on hellyyttä ja huumoria. Ja aloin jo miettiä, että tämä on tässä. Olen löytänyt sen oikean. Naimisiin menosta ja sen sellaisesta emme kuitenkaan olleet koskaan puhuneet. Kun ei itselläkään asian kanssa ollut kiire. Kuitenkin omassa mielessäni ajattelin, että toki joku päivä hänen kanssaan naimisiin haluan mennä.
Ja kuitenkaan en uskaltanut häneltä koskaan kysyä, ajatteleeko hän samoin. Taisin pelätä, että illuusioni poksahtaa. Niin ja viikko sitten se poksahtikin.. tai ainakin se vuotaa pahasti.
Hän ei ole valmis sitoutumaan minuun. Hän ei ole varma siitä, voiko olla onnellinen kanssani. Hän ei voi luvata rakastavansa minua ikuisesti. Keväinen riitamme oli jäänyt kaivelemaan häntä... hän pelkää sen kaltaisten tilanteiden toistuvan.
Poikaystäväni muutti Suomeen pari vuotta ennen kuin tapasimme. Hän on todella aktiivinen järjestötoiminnassa ja hän tuntee paljon ihmisiä - ja on koko ajan kokouksissa ja kaikenmaailman kissanristiäisissä. Silti hänellä ei ole todella läheisiä ystäviä Suomessa. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta hän tuntee olonsa minusta riippuvaiseksi. (Ja kun minä ajattelin olevani se ripustautuja). Häneltä puuttuu todellinen läheisten verkosto Suomesta. Siksi hän tuntee olevansa ikäänkuin jumissa kanssani. Hän sanoo, että tämä riippuvaisuus minusta estää häntä tiedostamasta mitä hän todella tuntee minua kohtaan. Onko hän kanssani, koska ei hänellä ei ole ketään muuta läheistä täällä, vai koska hän todella haluaa olla kanssani.
Miltä tämä kuulostaa teidän mielestänne? Mitä mieheni päässä oikein liikkuu? Mitä minun pitäisi ajatella ja kuinka reagoida.
Tällä hetkellä olen vain hämmennyksissä.
Ollaan oltu neljä vuotta yksissä poikaystäväni kanssa ja asuttu yhdessä 3 ja puoli vuotta.
Alku oli meillä hankalaa. Aluksi ikäero tuntui esteeltä ja poikaystäväni päätyi seurustelemaan vanhemman ja "sopivamman" naisen kanssa, jonka oli tavanut samaan aikaan kuin minut. Lopulta päädyimme yhteen, mutta minä jäin katkeraksi ja olin hankala ja mustasukkainen pari ensimmäistä vuotta. Hän oli uskomattoman kärsivällinen ja kesti vuodatukseni.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet mielestäni seesteistä ja hyvää aikaa. Toisinaan riitelemme ajan käytöstä kun minusta tuntuu, ettei hänellä kiireineen ole minulle tarpeeksi aikaa ja hänestä taas tuntuu, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa itselleen ja omille jutuilleen. Viime keväänä meillä oli myös vakavampi riita, käyttäydyin kuin alkuaikoina. Olin vaihdossa ulkomailla ja kun hän ei muutamaan päivää ollut yhteyksissä kanssani, raivostuin. Kirjoitin katkeran mailin, jossa sanoin, että tällaiset katkokset yhteydenpidossa vähentävät rakkauttani häntä kohtaan (miten melodramaattista!) Hän sai tosi pahan sätkyn. Ei kestänyt kuulemma ajatusta suhteesta, jossa toinen käyttää rakkauden määräänsä vallan välineenä. Sovimme kuitenkin riidan ja luulin, että kaikki oli taas kunnossa.
Niimpä hetkittäisistä heikoista hetkistä huolimatta minusta tuntui, että meillä menee hyvin. Suhteessamme on hellyyttä ja huumoria. Ja aloin jo miettiä, että tämä on tässä. Olen löytänyt sen oikean. Naimisiin menosta ja sen sellaisesta emme kuitenkaan olleet koskaan puhuneet. Kun ei itselläkään asian kanssa ollut kiire. Kuitenkin omassa mielessäni ajattelin, että toki joku päivä hänen kanssaan naimisiin haluan mennä.
Ja kuitenkaan en uskaltanut häneltä koskaan kysyä, ajatteleeko hän samoin. Taisin pelätä, että illuusioni poksahtaa. Niin ja viikko sitten se poksahtikin.. tai ainakin se vuotaa pahasti.
Hän ei ole valmis sitoutumaan minuun. Hän ei ole varma siitä, voiko olla onnellinen kanssani. Hän ei voi luvata rakastavansa minua ikuisesti. Keväinen riitamme oli jäänyt kaivelemaan häntä... hän pelkää sen kaltaisten tilanteiden toistuvan.
Poikaystäväni muutti Suomeen pari vuotta ennen kuin tapasimme. Hän on todella aktiivinen järjestötoiminnassa ja hän tuntee paljon ihmisiä - ja on koko ajan kokouksissa ja kaikenmaailman kissanristiäisissä. Silti hänellä ei ole todella läheisiä ystäviä Suomessa. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta hän tuntee olonsa minusta riippuvaiseksi. (Ja kun minä ajattelin olevani se ripustautuja). Häneltä puuttuu todellinen läheisten verkosto Suomesta. Siksi hän tuntee olevansa ikäänkuin jumissa kanssani. Hän sanoo, että tämä riippuvaisuus minusta estää häntä tiedostamasta mitä hän todella tuntee minua kohtaan. Onko hän kanssani, koska ei hänellä ei ole ketään muuta läheistä täällä, vai koska hän todella haluaa olla kanssani.
Miltä tämä kuulostaa teidän mielestänne? Mitä mieheni päässä oikein liikkuu? Mitä minun pitäisi ajatella ja kuinka reagoida.
Tällä hetkellä olen vain hämmennyksissä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nämä asiat ovat aina aika monimutkaisia eikä helppoja ratkaisuja ole, mutta yleensä avoimuus kannattaa... ehkä sinun kannattaisi kertoa tunteistasi suoraan, että haluaisit sitoutumista ja olet tosissasi myös tulevaisuutenne suhteen. Ja vaatisit häneltä suoraa vastausta, että haluaako hän olla kanssasi vai pitää tauon seurustelussanne, ehkä jopa lopettaa. Tietenkin sinua varmaan pelottaa, että karkotat hänet pois, mutta miksi toisaalta takertua vapaudenkaipuiseen tyyppiin, jos itse haluat suhteelta syvempää sitoutumista? Loputtomiin ei kannata tehdä kompromisseja enkä usko että suhde toimii pidemmän päälle, jos jompikumpi joutuu jatkuvasti tekemään kompromisseja ja tinkimään tarpeistaan... Tietenkin mahdollinen ero tuntuu aluksi maailmanlopulta mutta onhan meressä OIKEASTI kaloja.
Suhde toimii jos molemmat haluavat tehdä töitä sen eteen ja jatkaa. Toisen tahto ei aina yksin riitä... mutta kuten sanottua, mutkikkaita nää jutut on. Kriisin jälkeen suhde voi tietenkin jopa jalostua ja parantua...
En tainnut sanoa mitään kovin selkeää? Toivon kuitenkin kaikkea hyvää teille molemmille, ja että saisitte suhteenne kuntoon ja voisitte olla onnellisia... älä kuitenkaan uhraa itseäsi tai omaa hyvinvointiasi!
...vastauksestasi Andrei =)
Tosiaan, avoimuuden kannalla olen itsekin ja olemme nyt viikon aikana asiasta keskustelleet paljonkin. Olen kertonut hänelle kuinka tosissani olen ja mitä toivon. Tuota suoraa vastausta en tosin ole uskaltanut pyytää. Juuri siksi, että nämä asiat ovat monimutkaisia.. ja pelkuruuttani myös. Ja tietenkin myös toivon parasta, että hänen mielensä muuttuu. Toivoisin hänen ymmärtävän, että mitä tahansa ongelmia kohtaamme, voimme ratkaista ne yhdessä. Tällä hetkellä hän ei tunnu uskovan tähän. Hän ei tunnu ymmärtävän, että suhteen eteen on tehtävä töitä. Kuten sanoit, suhde ei toimi, ellei molemmat tee töitä sen eteen.
Ajatus luovuttamisesta on vain niin ahdistava. Varsinkin kun suhteemme on oikeasti hyvä: lämmin ja intohimoinen. Jotain, jonka eteen olen valmis taistelemaan ja odottamaan.
Hmph. Mutta aivan totta, loputtomiin en voi näin jatkaa. Vaikeaa.
Kokemuksella voin sanoa että tauko tekisi tuossa tilanteessa hyvää, eihän se välttämättä tarkoita sitä että kaikki olisi lopullisesti ohi.
Minulla ja entisellä avopuolisollani oli sama tilanne kuin teillä nyt ja lopulta päädyimme siihen että muutin omaan asuntoon. Suhde jatkui, mutta kun taas kysyin mieheltä missä mennään ja voiko tunteet minua kohtaan koskaan muuttua rakkaudeksi, hän epäili sitä vahvasti. Erosimme sillä vaikka meillä menikin hyvin (oli hauskaa yhdessä, yhteisiä asioita, ym.) en jaksanut sitä ainaista tunnetta siitä etten ole tarpeeksi.
Viikko siitä kun erosimme, ko. mies laittoi viestiä että on miettinyt asioita ja haluaisi vielä yhden mahdollisuuden. Hän kertoi rakastavansa ja vasta nyt ymmärtäneensä sen. Hän jopa myönsi (ikuisesti siitä kiitollinen) että suhteemme kaatui loppupeleissä suurilta osin siihen ettei hän jaksanut yrittää enää alun riitojen ja minun silloisen (erittäin hankalan) mustasukkaisuuden jälkeen.
Anna avopuolisollesi aikaa ja tilaa löytää se mitä hän haluaa. Helppoa se ei ole, mutta lopulta sitäkin palkitsevampaa. Muistan kuinka itse en olisi millään halunnut päästää irti vaikka jo vuoden ajan tiedostinkin kumppanin tuntemukset minua ja meitä kohtaan. Halusin olla mahdollisimman hyvä ja muuttua paremmaksi, rakastettavammaksi. Kun viimeinkin mies ymmärsi mitä haluaa, se valitettavasti oli jo liian myöhäistä.
"Jos rakastat häntä, päästä hänet menemään. Jos hän rakastaa sinua, hän tulee takaisin."
Klisee, mutta näinhän se menee..
Paljon jaksamista teille (ennenkaikkea sinulle!) minunkin puolestani! Asioilla on tapana järjestyä ja siihen luottaen on hyvä mennä eteenpäin. :)
Kiitos pisaras.
Viisaita sanoja. Tuo tilan antaminen on varmastikin avain ratkaisuun pääsemiseen. Tiedän,että mieheni rakastaa minua, mutta hän ei ole varma voiko olla onnellinen kanssani, eikä halua siksi suunnitella tulevaisuutta kanssani. Ja tähän on aivan ymmärrettävät syyt, sillä osaan olla todella hankala. Juuri nyt tuntuu pahalta, sillä pidin poikaystävääni tilityksilläni hereillä puolen yötä. Tilanne on mikä on eikä se tästä sen enemmällä puhumisella parane.
Tuo tunne, että ei ole tarpeeksi. Sehän tässä on kalvavinta. Ja kun yrittää väenvängällä olla rakastettavampi, niin sitä vain muuttuu hankalammaksi. Enkä edes usko, että minun pitäisi yrittää olla sen rakastettavampi, vain kunnioittaa häntä hieman enemmän, hillitä itseäni ja kiukunpuuskiani ja parantaa omaa itsetuntoani.
Hmm. Uskotko, että voin antaa hänelle tilaa miettiä rauhassa, vaikka edelleenkin pysyisimme yksissä? Miten pitää toivoa yllä ripustautumatta toiseen? Mitä "tauko" vaatii?
Miksi muuten et enää halunnut poikaystävääsi takaisin?
Tiedätkö, tekstisi ja kokemuksesi ovat niin ahdistavan samankaltaisia kuin mitä itse kävin läpi että tuntuu erittäin vaikealta edes lukea niitä. Muistot ovat kipeitä ja tuoreita vielä, että voi olla etten osaa kontrolloida sitä mikä on kannaltasi olennaista/ epäolennaista tietää.. Lähtökohdiltaan meidän tilanteemme on varmasti erilainen, mutta ilmeisesti se ei ole estänyt sitä että olemme molemmat samaan tilanteeseen joutuneet.
Minä olen aina ollut tietyllä tavalla "ylpeä" ihminen. Ongelmani ovat aina olleet minun ongelmiani, en minä ole osannut niistä kenellekään puhua. Minä olin suhteen alussa hyvinkin mustasukkainen sillä miehen kaveripiiri koostui lähes kokonaan naisista. Muutimme olosuhteiden pakosta aika pian yhteen ja minun massiivinen koti-ikäväni (olin yhteenmuuttaessa 17vuotias, mies 22v.) toi pian välillemme uudet riidat. Oli myrskyisää, mutta oli myös niitä aivan ihania aikoja. Kun aikaa kului ja kaikki tuntui menneen todella hyvin, mies veti maton jalkojeni alta ilmoittaen että ei rakasta -ei ole aikoihin rakastanut "sillätavoin". Otin kaiken syyn itselleni ja puolustin miestäni ja hänen tunteitaan samoin kuin sinä, että minä olen ollut hankala, minua ei voi rakastaa kun olen tällainen -syyllistin itseäni ehkä enemmänkin kuin olisi ollut tarpeen.
Ensimmäiset eropuheet puhuttiin, mutta kumpikaan ei halunnut erota. Lupasin olla jatkossa ihananpi ja parempi ja että hän voisi olla minusta vielä ylpeä. Yritin ja yritin, muutin itseäni aina sen mukaan mitä oletin silloisen avopuolisoni toivovan ja odottavan. Samaan aikaan irtauduin omista jutuistani ja kavereistani. Kuten aiemmin jo sanoin, olin liian ylpeä myöntääkseni kenellekään ulkopuoliselle (tai itsellenikään) että minussa oli niin paljon vikaa, ettei minua voinut rakastaa hyvällä tahdollakaan. En päästänyt ketään lähelle, jos joku uskaltautui arvostelemaan silloista miestäni, torjuin arvostelijan tyystin. Puolustin miesystävääni kaikille ja kaikesta.
Itsetuntohan siitä ensimmäisenä kärsi. Vaikka kuinka yritin, en koskaan saanut asioita muuttumaan. En koskaan saanut vastakaikua yrityksilleni, tuntui että minä olin ainoa jolle edes oli väliä. Valvottiin öitä (minä valvotin) puhumalla ja itkemällä asiasta lukuisia kertoja, tuloksetta. Olimme eroamassa vähän väliä, minä masennuin ja itkin pienistäkin asioista. Syyllistin itseni kaikista riidoista ja aina oli takana se ajatus että kuinka kiitollinen saan olla siitä että hän jaksaa minua ja minun tempauksiani. Minun oli aikuistuttava huimaa vauhtia sen pelon alla että jään yksin.
On vaikeaa lukea kuinka kerrot ymmärtäväsi ja tuntevasi syyllisyyttä. Kaikki mitä kirjoitit voisi olla minulta lähtöisin. Huomaathan olevasi oravanpyörässä? Kuinka parannat itsetuntoasi jos sinulle rakkain ihminen ja hänen antamansa palaute huokuu sitä että sinussa on jotain vikaa? Viikon onnistumisen jälkeen yksi epäonnistunut päivä pyyhkii kaiken hyvän pois, kiukuttaa ja turhauttaa. Tärkeää on myös kysyä itseltään miksi ei saisi olla huonoja päiviä? Miksi en saisi olla välillä hankalakin? Miksi minua ei voi hyväksyä tällaisena kuin olen ja onko se silloin minun ongelmani? Tiedosta tilanteesi, juttele siitä ulkopuolisten kanssa ja kuuntele mitä heillä on sanottavana. Älä kadota itseäsi.
Meillä tilanne meni niin pahaksi että mies alkoi testailemaan minua ja jaksamistani. Hän petti minua oman tuttunsa kanssa, liehotteli ja piti kaveriani "kainalossaan" silmieni edessä, erään riidan päätteeksi olin jopa mustelmilla. Minä annoin kaiken anteeksi ja jatkettiin eteenpäin. Viime keväänä olin ensimmäistä kertaa lähdössä pois yhteisestä asunnosta. Loppusyksystä sain tiedon mahdollisesta kodista ja joulukuun alusta pääsin muuttamaan tänne. Ehdimme asua kaksistaan reilu 2,5vuotta. Me jatkoimme "seurustelua" ja minä jo ehdin hehkuttaa parhaalle ystävälleni että kyllä tämä tästä. Kun asiaa kysyin, mikään ei ollut muuttunut. Silloin minä päätin että tämä riittää ja ettei minusta ole ottamaan vastaan tällaista enää lainkaan. Uuden vuoden vietimme yhdessä, mutta sen jälkeen lopetimme yhteyden pidon oikeastaan kokonaan.
Olin aivan rikki ja tyhjän päällä. Liikaa oli tapahtunut ja sen takia en enää pystynyt yrittämään kun hän sitä pyysi. En uskaltanut enää. Äitini ohjasi minua tekemään päätökseni ja pysymään siinä sen jälkeen. Kuinka vahvan pohjan voi rakentaa suhteelle jossa toisen odotetaan/ vaaditaan muuttuvan? Jos ei voi hyväksyä toista sellaisena kuin hän on? Me olimme hyvin erilaisia, aivan liian erilaisia ajatusmaailmaltamme sekä menneisyydeltämme. Se oli luultavasti yksi ratkaisevista syistä miksi asiat menivät niinkuin menivät. En edelleenkään syytä entistä miesystävääni mistään, asioille ei voinut mitään. Kaiken kokeman jälkeen koen olevani vahvempi ihmisenä, ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin.
En osaa sanoa onnistuuko tilan antaminen yhdessä asuessa ja eläessä, toivon että onnistuu mutta se vaatii sinulta näkemykseni mukaan valtavan paljon. On kamalaa yrittää olla välittämättä kun näkee toista kuitenkin päivittäin. Vietä viikonloput vanhempiesi luona, aloita vaikka jokin uusi harrastus tai vietä aikaa kavereidesi kanssa niin ettet ehdi olemaan kotona ja miettimään missä miehesi menee, kenen kanssa ja milloin tulee takaisin? Jokainen kokee asiat niin eritavoin että teidän kannattaa löytää oma keinonne tehdä niinkuin parhaaksi näette.
Ainoa neuvo jota haluan korostaa on se ettet lakkaa uskomasta itseesi ja omiin vaistoihisi, ne eivät vie koskaan harhaan. Älä jää yksin mietteidesi kanssa, keskustele asiasta sellaisten ihmisten kanssa joiden puolueettomuuteen voit luottaa varmasti (että voit kohdata tosiasiat ja sen ettei poikaystäväsikään virheetön ole). Tee omia juttuja ja nauti niistä.
Raivostuttavaa kuinka vanhat asiat vaikuttavat noin paljon nykyisyyteen! Kun itse riitelen, sopimisen jälkeen asiat hautautuvat -miksi aikoja sitten tapahtuneen pitäisi määritellä sitä mitä tuntee juuri tässä hetkessä? Vaikka asiat olisi miten hyvin, voiko se muuttaa poikaystäväsi suhtautumista tilanteeseen? Entisellä miehelläni oli samantyyppinen ajattelutapa: Hänellä oli tietty sietoraja joka ylitetään vain kerran (sen jälkeen aivan sama). Minä valitettavasti ylitin sen rajan jo suhteen alkuvaiheessa ja siinä se sitten taisi ollakin..
Auttaisiko jos nostatte vielä vanhan riitanne kokonaisuudessaan pöydälle? Lähtisitte liikkeelle siitä, mikä miestäsi asiassa häiritsee ja miksi, pystytkö sinä enää tekemään mitään mikä muuttaisi tilanteen toiseksi?
Tsemppiä!
Kiitos vastauksestasi Pisaras. Arvostan todella paljon, että käytät aikaasi minulle vastaamiseen.
Luulen, että ymärrän todella hyvin mitä kävit läpi, sillä tilanteemme ovat todellakin samanlaiset monella tapaa.
Meidän tilanteemme lähti liikkeelle siitä, että menin lukemaan pari viikkoa sitten poikaystäväni maileja.(törkeä teko sinänsä!) Hänenkin kaveripiirinsä on koostunut aina lähinnä tytöistä, mistä syystä minäkin olin alussa (ja jonkin verran edelleen) niin mustasukkainen. Hänen erityiskykynsä on pysyä ystävänä exien kanssa... joten minua kiinnostikin tietenkin nähdä mitä hän oli kirjoitellut sen naisen kanssa, jonka kanssa hän seurusteli muutaman kuukausen sen jälkeen kun olimme tavanneet. Löysin mitä etsinkin eli poikaystäväni mielipiteitä suhteestamme. Tämä exä tietenkin kyseli suhteestamme paljon (ihmettelee ilmeisesti, kun olemme niin pitkään ollet yhdessä). Poikaystäväni mainitsi maileissa muutaman kerran kiukutteluistani, mikä oli ihan ymmärrettävää. Mikä sai minut nostamaan kissan pöydälle oli hänen lauseensa: Nyt tuntuu ihan hyvältä, mutta en tiedä, miten tunnen ensi vuonna. Hän ei siis sinänsä sanonut mitään niin kovin vakavaa, että olisi lakannut rakastamasta minua tms. Mutta häneltä ilmeisestikin puutuu usko suhteemme tulevaisuuteen. Hän jättää takaportin auki: jos tilanne muuttuu ahdistavaksi, saatan haluta pois tästä suhteesta.
Kun sitten aloitin keskustelun tämän sähköpostin luettuani, hän vahvisti asian. Hän sanoi, ettei tiedä olenko se oikea tai voiko hän luottaa olevansa onnellinen kanssani. Tämä tietenkin sai minut epätoivon partaalle. Aivan kuten sinäkin, aloin syyllistämään itseäni. Ja ajatuksenani oli se, että minun pitää yrittää olla rakastettavampi. Se on todella ahdistava tunne! Oravanpyörä. Voin sinun tarinastasi ottaa opiksi sen, ettei se kannata. Se syö naista.
Mielenkiintoista tässä on se, että poikaystäväni on samaa mieltä. Hän ei kestä ajatusta, että yritän miellyttää häntä ja saada hänet rakastamaan itseäni enemmän. Se ajatus on hänelle kestämätön. Siksi hän sai sätkyn keväisestä mailistani, jossa sanoin, että rakastan häntä vähemmän, kun en kuule hänestä tarpeeksi usein. Hänelle ajatus suhteesta, jossa toisen on varottava tekemisiään toisen rakkauden vuoksi on mahdoton. Siksi hän kai epäilee suhteemme tulevaisuuttamme, sillä hän on joutunut varomaan tekemisiään mustasukkaisuuteni takia... ja tämä ajatus on jäänyt kalvamaan häntä. Aina kun siis hermostun jostain, hän allergisoituu täysin.
Tämän ajattelutavan takia poikaystäväni ei myöskään usko siihen, että suhteen eteen on tehtävä töitä. Hän on sanonut tämän suoraan. Suhteen eteen ponnistelu vertautuu ilmeisesti hänen mielessään siihen, että joutuu varomaan tekemisiään tai muuttumaan jollain tavalla, tekemään töitä toisen rakkauden eteen. Hän näyttäisi uskovan siihen, että asiat menevät niinkuin menevät, eikä siihen voi juurikaan vaikuttaa. Hän pyrkii aina viimeiseen saakka välttämään konflikteja ja tuntuu jopa pakenevan niitä. Siksi hän on todella huono puhumaan ongelmistamme, eikä usko, että keskustelemalla voidaan ratkaista mitään. Eipä siis ihme, ettei hän voi luottaa tulevaisuuteemme. Hän ei usko siihen, että suhteen kummatkin osapuolet omalla panostuksellaan voivat vaikuttaa siihen, että asiat selviävät ja suhde vahvistuu.
Eilen koinkin jonkinlaisen valaistumisen. Olin koko päivän tosi huonoissa fiiliksissä. Olin valvottanut poikaystävääni edellisen yön ja rypenyt itsesäälissä. Illalla hän sitten ilmoitti, että ei tule yöksi kotiin (ensimmäinen kerta koskaan), sillä haluaa nukkua ja opiskella rauhassa. Tämä oli sinänsä ymmärrettävää, mutta teki minut tietenkin täysin toivottomaksi. Itkin ja olin maani myynyt. Ja mietin tietenkin, miten voin hyvittää tämän poikaystävälleni ja muuttua rakastettavammaksi. Mutta sitten tajusin, että eihän tästä mitään tule. En voi alkaa kitkuttamaan hänen kanssaan jos minulla jatkuva riittämättömyyden tunne. Kuten sanoit, minulla on oikeus olla oma itseni ja tulla rakastetuksi juuri tällaisena hankalista päivistäni huolimatta (kohtuus toki kaikessa). Miksi minun pitäisi olla olla jotain muuta kuin mitä olen.
Miksi vain minun pitäisi yrittää muuttua (ajoittainen mustasukkaisuuteni ja kärttyisyyteni on jotain josta haluan eroon joka tapauksessa) kun se on poikaystäväni, jolla on todellinen asenneongelma tässä suhteessa. Uskon siihen, että suhteemme voi olla kestävä ja onnellinen, jos todella uskomme siihen ja olemme valmiita kohtaamaan ongelmat ja ratkaisemaan ne. En itse sinänsä usko siihen oikeaan tai ikuiseen onneen, mutta minulle on ilmiselvää, että haluan tehdä parhaani, että suhteemme tulee toimimaan myös jatkossa. Poikaystäväni kohdalla tilanne on toinen. Hän rakastaa minua, tiedän sen, mutta häneltä näyttää puuttuvan usko ja toivo siihen, että voimme olla onnellisia yhdessä myös tulevaisuudessa.
Tilanne kääntyi yllättäen päälaelleen päässäni. Sen sijaan, että olisin miettinyt miten miellyttää poikaystävääni mahdollisimman paljon ja kuinka pitää hänet luonani, aloin miettiä, haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, joka suhteen heikkoina hetkinä on valmis nostamaan kädet pystyyn ja luovuttamaan. Jolta puuttuu TAHTO taistella suhteen edestä ja joka ei jaksa uskoa, että voimme olla onnellisia myös tulevaisuudessa, jos todella niin haluamme. Nyt minusta alkaa tuntua siltä, että haluan ottaa etäisyyttä tähän suhteeseen saadakseni selville, ymmärtääkö poikaystäväni, että suhteen onni ei ole kiinni vain suhdanteista vaan myös omasta toiminnasta ja tahdosta. Tämä tunne on vapauttava! Sen sijaan, että olisin se, joka odottaa ja antaa toiselle aikaa miettiä, mitä hän meidän suhteeltamme haluaa... annan itselleni aikaa miettiä, haluanko jatkaa tällaista suhdetta, jossa toinen ei ole täysillä mukana. Kuten sinäkin, en ole juuri nähnyt vikaa poikaystävässäni vaan syytellyt itseäni. On vapauttavaa huomata, että vikaa on myös hänessä ja hänen asenteissaan. Ja on ihanaa ajatella vaihteeksi, että haluanko todella olla hänen kanssaan sen sijaan, että pohtisin haluaako hän todella olla minun kanssani.
"Vaikka asiat olisi miten hyvin, voiko se muuttaa poikaystäväsi suhtautumista tilanteeseen? Entisellä miehelläni oli samantyyppinen ajattelutapa: Hänellä oli tietty sietoraja joka ylitetään vain kerran (sen jälkeen aivan sama). Minä valitettavasti ylitin sen rajan jo suhteen alkuvaiheessa ja siinä se sitten taisi ollakin.."
Osut asian ytimeen tässä. Vaikuttaako se kuinka "hyvin" asiat ovat siihen, mitä hän minusta ajattelee. Pystyykö hän katsomaan nykyisyyttä ja tulevaa avoimin silmin, vai määrittääkö hän minut aina menneisyyden ongelmien kautta riippumatta siitä, kuinka pitkään hyvä kausi on kestänyt. Tajuaako hän, että voimme aktiivisesti vaikuttaa siihen, millaiseksi suhteemme muodostuu tulevaisuudessa menneisyyden ongelmista huolimatta? Ymmärtääkö hän, että ongelmat kohtaamalla ja puhumalla voimme alkaa ymmärtää toisiamme paremmin ja ratkoa ongelmat ilman sen suurempia tappeluita. Voimmeko alkaa luottaa toisiimme ja siihen, että toinen pysyy rinnalla vaikka välillä laiva heilahtelisikin.
Uskompa, että neuvosi palata takaisin suhteemme alkuajoille ja sen käsitteleminen voi olla avain solmun avaamiseen. Meidän pitää puhua siitä, voinko minä mutta myös HÄN tehdä jotain, että pääsemme aloittamaan suhteemme puhtaalta pöydältä, uskoen tulevaisuuteen. Saa nähdä kuinka käy.
Kiitos vielä Pisaras, kirjoituksesi auttavat todellakin selventämään ajatuksiani ja muistamaan, että omanarvontunnosta on pidettävä kiinni. Itseään ei voi määrittää ainoastaan seurustelukumppaninsa kautta. Onneksi on ystävät ja perhe. Toivon kaikkea parasta sinulle Pisaras =)
Et usko kuinka onnellinen olen puolestasi! Viestisi vangitsi välittömästi kuin satuin sen lukemaan ja on ihanaa jos minusta on ollut sinulle jotain apua.
Minä sain pettämisen selville lukemalla avokkini tekstiviestit. Se oli ensimmäinen kerta, sillä en itsekään moista hyväksy, mutta valitettavasti minunkin eteeni avautui totuus siitä missä mentiin. Mies suuttui minulle silmittömästi ja raivosi ettei minuun voi luottaa. Sen olisi jo pitänyt havahduttaa minut todellisuuteen, mutta jotkin asiat on kaiketi opittava kantapään kautta. Tuskin sinäkään olisit mennyt lukemaan sähköposteja jos et olisi osannut odottaa sisällöstä jo etukäteen jotain. Tiedätkö, uskon ymmärtäväni sinua täysin.
Kai poikakaverisi käsittää ettei vihaisena, loukkaantuneena, pettyneenä tai peloissaan sanottuja asioita välttämättä tarkoteta niin kirjaimellisesti tai ettei samat asiat normaalissa mielentilassa tulisi mieleenkään? Kai hänkin on joskus katunut joitain omia sanomisiaan?
Suhteen eteen on tehtävä töitä! Kuten joku tuossa alempana sanoikin, on oltava se yhteinen päämäärä jota kohden ponnistella. Kyllä teidän ehdottomasti kannattaa keskustella poikaystäväsi kanssa kunnolla ja aivan kaikesta. Pistä hänet koville, sinä ansaitset tietää.
On enemmän kuin upeaa että olet sisäistänyt sen ettei sinun missään nimessä pidä tai kannata kaikkea sietää tai ottaa edes vastaan! On valtavan hienoa että ymmärrät kuinka arvokas olet omana itsenäsi, sellaisena kuin sinusta itsestäsi tuntuu hyvältä olla. Muutoksen täytyy nimenomaan lähteä omasta halusta, ei siitä mitä muut odottavat ja toivovat sinun, tai minunkaan, olevan. (Minäkin olen vihdoinkin oikeilla jäljillä itseni kanssa. :D) Nyt pidät lipun korkealla ja mielen avoimena! Kävi teille miten kävi, uskalla luottaa itseesi niin pärjäät vielä pitkälle elämässäsi. :)
Ota kaikki se aika jonka tarvitset ja nauti itsestäsi! En tiedä mitään parempaa kuin sen kun saa olla ja tehdä asiat niin kuin itse haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa! Parasta ovat kiireettömät aamut, roskalehdet ja illat ystävien ja kavereiden seurassa. ;) En ole aiemmin puhunut näistä asioista kenellekään ja avautuminen oli kieltämättä terapeuttista ja tervetullutta. Haluankin kiittää Sinua koko sydämestäni, Kiitos! Turhaan olen asiasta vaiennut tai häpeillyt sitä.
Toivon paljon onnea ja rakkautta sinun elämääsi! Pidä huolta itsestäsi ja tule onnelliseksi.. Et ole yhtään vähempää ansainnut! :)
(Olisi mukava kuulla sinusta ja kuulumisistasi enemmänkin, mahdollisesti sähköpostin välityksellä? :))
ikuista rakkautta,kun ei tulevasta mitään tiedä.Realismiahan se ja reilua sanoa asiat niinkuin ne on.Olisiko parasta ottaa aikalisä?Olla erillään jonkin aikaa.Siinä saisi molemmat ajatella asioitaan rauhassa.Siinä on riskinsä,että omille teilleen on lähtö edessä,mutta asiat selkiytyvät sitten aikanaan .Kun molemmat tietävät mitä elämässä haluavat ja jos toiveet ovat yhteneväiset ja samansuuntaiset, niin vasta sitten voi alkaa rakentamaan siihen varmuuden perustalle.Epävarmuus syö aina ontoksi kaiken.
Osuit asian ytimeen. Kukaan ei voi sanoa rakastavansa ikuisesti toista. Tajusin, sen tässä itsekin. Mutta voi luvata yrittävänsä parhaansa toi elämä mukanaan mitä tahansa.
lupauksiakin on eri painoarvossa.On tyhjiä lupauksia joita jaellaan sinne tänne.Ja sitten niitä joita annetaan vasta pitkän harkinnan ja ajattelun jälkeen.Kumpi parempi?Se mitä haluaa kuulla vai se minkä kuulee?