Ei helppoa yksin eikä yhdessä...

_Janita_ kirjoitti:

Olen löytänyt varsin hyvin mulle sopivan miehen, jonka kanssa parisuhde on kestänyt jo kokonaiset puoli vuotta. Ikää tähän mennessä vähän yli neljännesvuosisata takana, kokemuksia onnistuneista parisuhteista ennen tätä tasan nolla. Epäonnistuneista suhteista tai yrityksistä kokemuksia sen sijaan ihan riittävästi, samoin sinkkuna olen ollut suurimman osan elämästäni, joten sitäkään en enää kaipaa. Tätä ennen olen jostain syystä ajautunut suhteisiin pääasiassa sellaisten miesten kanssa, joita en ole kiinnostanut kokonaisena ihmisenä, vaan tärkeintä on ollut se, että seksiä saa riittävän usein. En ole koskaan saanut orgasmia yhdynnässä, sekin on tähän saakka ollut paitsi yksi syy aiempien suhteideni loppumiselle niin asia, jonka takia olen saanut tuntea olevani jotenkin outo ja viallinen. Nyt tämänhetkisessä suhteessa mulle uutta se, että mut hyväksytään tällaisena kuin olen. Jotenkin vaan nyt tuntuu, että alkuhuuma on haihtunut jo kuukausia sitten, ja nyt on tullu se tottumus että mietin, että olenko kyllästynyt, onko tää nyt sittenkään mulle se oikea (vaikka tiedän, että kaikista aiemmista yrityksistäni tää on ehdottomasti paras ja potentiaalisin). Lisäksi rehellisesti sanottuna en ole koskaan päässyt sängyssä miehen kanssa sellaiseen hekumaan (en myöskään tässä suhteessa, ainakaan vielä), että osaisin kaivata seksiä esim. päivittäin. Eikä tunnelmaan pääsemistä ole liiemmin helpottanut se, että aiemmin mies on osoittanut sormella ja olen saanut tuntea rivien välistä olevani todellakin huono sängyssä ja jotenkin vajaa kun en ole sitä yhdyntäorkkua saanut. Nyt tässä nykyisessä suhteessa menee muuten hyvin, mutta - etenkin kun tunnetaan jo suht hyvin ja homma menee usein pitkälti samojen kaavojen mukaan - mun halut on aika usein aika hukassa. Syttymistä ja kiihottumista ei helpota myöskään se, että nyk. miehellä näyttää olevan aika heikko lipido, ja se olen minä, joka pääasiassa saan sytytellä, leikitellä, herätellä ja tehdä niitä aloitteita... Eli seksielämämmekin on useimmiten hieman laimeaa, mikä sitten osaltaan vaikuttaa ehkä noihin tunteiden kokemisiinkin.

Pääasiallinen ongelma on siis se, että mun on aiempien pettymysten ja epäonnistumisten takia todella vaikea säilyttää niitä tunteita, joita tarvitaan pitempään parisuhteeseen. Seksiä haluaisin haluta, mutta kun en ole koskaan saanut siitä miehen kanssa mitään erityistä, niin sen takia se kai ei pitemmän päälle jaksa kiinnostaa (itsetyydytyksellä saan 99%:ssa tapauksista, välineillä tai ilman, melkein koska vaan. Eli se kyllä kiinnostaa...). Miestä olen opettanut, niin tässä kuin edellisissäkin suhteissa, mutta kun ei se koskaan yllä toivottuun lopputulokseen. Ja juteltu on asioista, kyllästymiseen saakka. Mut tosiasia on, että jos sängyssä jyystetään puolikin tuntia eikä musta edelleenkään tunnu oikein miltään, niin en voi mitään sille, että ajatukset alkaa harhailla jonnekkin muualle. Tiedän, että mä erityisesti tarviisin sellaisen miehen, joka ois suht taitava sängyssä mutta hyväksyisi mut tällaisena kuin olen. Tavallaan vahvistaisi mua seksuaalisesti. Mut ei sellaista taida olla olemassakaan... Tiedän, että seksuaalinen nautinto lähtee korvien välistä, parisuhteessa alkuhuuma haihtuu ja arki tulee tilalle, välillä tuntuu ettei toinen vois vähempää kiinnostaa jne. Mut olen ruvennut miettimään, että mistä sen tietää, rakastaako oikeasti ja onko tää nyt se oikea? Miten sen, että tunteet laimenee kestää niin, ettei seksielämä lopahda? Mä en edes tiedä, onko mun odotukset parisuhteesta realistiset vai ei, tai mikä parisuhteessa on ns. normaalia. Ja mitä se rakkaus oikeasti on...? Ei mulle seksi ole maailman tärkein asia, mutta jos se toimisi hyvin, se varmaan helpottaisi sitä tunteiden säilymistäkin. Tai sitten mä en vaan osaa olla parisuhteessa, en osaa olla oikeanlainen tyttöystävä ja mietin koko ajan vääriä asioita. Kai mä seksuaalinen olento olen, mutta harmittavaa, kun se sinkkuaikana vallitseva lähes jatkuva himo ei säily pitemmän päälle... Tiedän, etten voi rakentaa nautintoani miehen varaan, vaan mun pitää rakentaa se itse, ja yksin se onnistuukin mutta miehen kanssa ei. Enkä enää tiedä, miten voisin halujani ja taitojani vahvistaa, jos mies ei pysty tulemaan nykyistä enempää vastaan.

Oikeasti olisin tällä hetkellä täysin valmis onnelliseen ja pysyvään parisuhteeseen ja perheenkin perustamiseen, mutta kun realiteetti on se, että eka pitäis saada se parisuhde muodostettua, saada se kestämään ja pidettyä molempia tyydyttävänä, että mitään perheenlisäystä vois edes ajatella. Tiedän, että itse ja yhdessä pitää tehdä hartiavoimin töitä sen eteen, että suhde kestää, mutta joskus vaan tuntuu, etten mä vaan osaa vaikka haluaisinkin... Ja välillä kun katselee ympärillä olevia ihmisiä, joilla varmaan 80 %:lla on sormus sormessa, niin tekisi mieli mennä ja kysyä, että miten sä olet onnistunut pääsemään tuohon pisteeseen, miten te olette saaneet suhteenne kestämään ja rakastatteko te oikeasti toisianne vai oletteko vaan tottuneet olemaan yhdessä? Koska niin moni on kuitenkin parisuhteessa ja niin harva ihminen loppujen lopuksi lähelläkään täydellisyyttä, niin oikeasti ihmettelen sitä, että mikä juuri mussa on vialla, etten yrityksistä huolimatta ole tämän pidemmälle päässyt? Ei sillä, että se olisi joku mittari mulle, mutta jos ns. normaali nainen (tai mies) on esim. 5 vuotta sinkku tahtomattaan, niin ainakin itselleni herää kysymys, missä mättää. Omalla kohdallani ei ole kyse liiasta epätoivosta tai yrityksestä, mutta ainahan toki jotain pitää koettaa onnensa eteen tehdä. No, nyt en (onneksi) ole enää sinkku, mutta välillä hieman hukassa olevien tunteiden ja halujen metsästys on sitten vuorostaan käynnissä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä