Ääniherkästä isäksi?

Kun miehesi kerran itse haluaa lapsia, niin silloin lähtökohta on hyvä. Hän varmaan osaa suhtautua tilanteeseen oikein, eli vaikka toisaalta kaipaa omaa rauhaa ja on ääniherkkä, niin on silti valmis vähän "kärsimään" ja joustamaan omista tarpeistaan lasten vuoksi.

Ajattelisin kuitenkin niin, että jo etukäteen kannattaa perheen päiväjärjestys suunnitella niin, että isälle (ja mielellään myös äidille!) varmistetaan sitä omaakin aikaa. Eli vähintään niin, että lapset laitetaan nukkumaan illalla kahdeksan maissa, jolloin (toivottavasti) rauha laskeutuu taloon. Silloin ei pinna pääse kiristymään liikaa, kun tietää, että tulee vielä rauhallistakin aikaa ennen kuin itse pitää käydä nukkumaan. Nukkumisjärjestelyt voi myös yrittää järjestää tuota ääniherkkyyttä ajatellen.

Kokemuksesta tässä haastelen, kun oma mieheni on juuri tuota samaa tyyppiä. Täytyy myöntää, että lasten pieninä ollessa välillä se pinna vähän pääsi kiristymään, mutta nyt kun ovat jo koululaisia, niin hyvin sujuu. Enkä usko, että mitään kovin ikäviä muistojakaan on lapsille jäänyt.

Rehellisesti sanottuna kyllä se minulta vähän tavallista enemmän vaati, kun piti ymmärtää ja hyväksyä se, että mies ei yksinkertaisesti jaksanut niin paljoa olla lasten kanssa. Mieluummin teki muuta hyödyllistä, eikä onneksi mihinkään "paennut", mutta vähän kateellisena kyllä joskus häntä vertasin sellaisiin isiin, jotka kaiket illat ja viikonloput touhusivat lastensa kanssa.

Yritin sitten vain ajatella niitä hyviä puolia mitä hänessä on ja totesin, että kaikesta huolimatta en haluaisi vaihtaa! Kukaanhan täällä ei ole täydellinen. Lapsille hän on joka tapauksessa ollut hyvä isä, joten rohkeasti varmaan voit sinäkin "lapsellista" tulevaisuutta ajatella.

Itse ajattelin, että jos normaalit(sinä hiiviskelet kotonasi) äänet miestäsi häiritsevät niin ei hän ehkä sopeudu lasten ääniin. Lapset kun osaavat järjestää niitä "epänormaalejakin" ääniä..
Tuskin kuitenkaan miehesi on edes suunnittelemassa suurperhettä ääniongelmiensa kanssa, mutta lapsi tai kaksikin saavat innostuessaan aika paljon ääntä aikaiseksi. Onko se sitten oikein, että lapset joutuvat varomaan ääntään leikkiessään. Enkä puolustele mitään riehumista ja kirkumista, vaan ihan normaaleja lasten ääniä; hihkumista, naurua, toiselle puhumista naapurihuoneeseen..
Entäs kun kavereita tulee kylään? Jos talossa on oman yhden lisäksi pari kaveria niin ääntä syntyy varmasti.
Haluat tuleville lapsillesi kuitenkin terveen itsetunnon, hyvä niin. Mutta onnistuuko se jos lapset joutuvat elämään kotonaan kuin kirjastossa?
Onko sinulla mahdollisuutta saada esim. kesälomalla jonkun tutun lapsia viikoksi "lainaan"? Antaisit näiden lainalasten vanhemmille viikon loman ja testaisit hiukan miestäsi. Viikko on tietysti lyhyt aika, mutta onhan sekin tyhjää parempi.
Sanot myös, että miehesi tarvitsee PALJON omaa rauhaa. Onko hän kuitenkin valmis antamaan sinullekin omaa rauhaa sitten kun teillä on mahdollisesti omia lapsia? Äitikin on siihen oikeutettu eikä pelkästään isä.
En haluaisi masentaa, mutta sinuna harkitsisin tarkkaan. Kutsu lapsiperheitä kylään, menkää lapsiperheiden suosimaan ravintolaan syömään, huvipuistoon yms. Kaikkea mahdollista, jossa voit tarkkailla miehesi reaktiota lasten ääniin. Menkää silloin kun olette hiukan väsyneitä, ettekä viitsisi mennä. Lapset kun eivät ole kellontarkkoja, vaan esim. kiukuttelu voi alkaa juuri silloin kun itse et jaksaisi.

vieraiden lapsiin, jotka meluavat? Tai kaupungilla itkevään lapseen tai kavereiden lapsiin?

Jos olet se suhteet ja tunteet -osion kirjoittaja, jonka mies ei siedä esim. sun syömisen ääniä, niin mitenköhän mies sopeutuisi vauvaan, joka herättää väistämättä yöllä yms? Ei voi olla lapselle hyvästä kasvaa hipihiljaisesa kodissa, jossa aina on varottava, ettei isä ärsyynny! Kyllä siinä joutuu jo vaimentamaan oman luonteensakin.

Eiköhän se isukki sitten totu niihin ääniin?! Kun niitä vauvan ääniä ei hiljaseksi saa vaikka kuinka kenkuttaa! Se voi muutenki tehdä hyvää miehelle, mä uskon, että isäksi tuleminen muuttaa koko persoonaa. Mä sanoisin, että isä tottuu ääniin kyllä.

Ja sen verran sulle, et älä taivu miehen tahtoon. Kyllä sulla on oikeus pitää ääntä.. Sano sille että menee muualle, jos ärsyttää! Säkin oot ihminen, jolla on ihmisarvo ja oikeus pitää ääntä. Sanot sille, että jos äänettömän naisen haluaa, niin ainaki seksiliikkeistä saa barbaroita!

Tämä on vähän sama juttu siisteysvimman kanssa. Sitä kummasti vaan oppii ottamaan rennommin kun elää omien lasten kanssa. Ne opettaa samalla tervettä suhtautumista elämiseen.

Ehkä nyt lähtisin isäksi sopivaa tyyppiä katsastelemaan toisesta lähtökohdasta. Jos hän muuten on sopiva isäksi ja haluaa itsekin sitä, niin onnea teille molemmille.

Moni isä/äiti kammoksuu ennen omia lapsiaan kaikenlaisia hajuja, ääniä, eritteitä ja tekemisiä. Niin ne vaan tulevat osaksi normaalia arkea, ettei niihin myöhemmin juurikaan kiinnitä huomiota. Kun kyseessä on oma lapsi ;-)

se selviää ei muuten. On helppoa olla tavallaan itsekäs äänettömyyden vaatimuksineen kun teitä on kaksi, mutta kun on kolmas niin tilanne muuttuu. Kyllä vanhemmuus kasvattaa ihmistä monella tapaa.

Omaa aika avarmaan kaipaa mies jatkossakin, mutta kannattaa puhua asia sikäli valmiiksi että se ei ole mikään automaatti vaan sen mukana miten sinä jaksat varsinkin kun vauva on pieni ja rassaa yötä päivää. Kyllä se oma aika löytyys illoinkin, mutta ei aina juuri silloin kun tahtoo..

Ainakin teille tulee hyvin kasvatettuja lapsia koska meteliä ei kamalasti voi olla jos yksi ei sitä kestä. Tuskin siitä haittaa on sillä meillä ei sisällä ole koskaan saanut juosta j araakkua kurkku suorana kun omat korvat ei sitä kestä. Eikä lapset sitä tarvitsekkaan kehittyäkseen kelpo ihmisiksi. Ihan sukkasillaanhan ne mukulat ei kertakaikkiaan ole se on myös vissi pitkän aikaa..

Olen itse kasvanut kodissa, jossa isä oli hyvin ääniherkkä. Minulla on kauhukuvat lapsuudestani ja siitä, kuinka jouduimme varpaillamme kävelemään. Toivoimme aina, että isä lähtisi kotoa ja ettei tulisi nopeasti takaisin. Hänen metsästysviikonloppunsa ovat parhaimpia lapsuudenmuistojani, ei tarvinnut yrittää olla hiljaa.

Kavereitani en voinut koskaan tuoda kotiini. Jos olisin tuonut, en olisi saanut heitä puhumaan kuiskaamalla ja olemaan riittävän hiljaa. Lopulta karkasin kotoa 17-vuotiaana ja olen sen jälkeen vasta alkanut elää normaalisti. (No, hankin itselleni opiskelupaikan ja asunnon satojen kilometrien päästä ja kerroin viikkoa ennen muuttoa lähteväni, joten ei kai se ihan karkaamisen kriteereitä täyttänyt, mutta vanhempien mielestä kyllä.)

Nykyisin en käy lasteni kanssa vanhemmillani jos isä on kotona. Koska välimatkaa on, täytyy aina odottaa niitä metsästys- ja mökkiviikonloppuja.

Meillä siis oli näin, että isä ei kestä ääntä, joten lapsista ei sitä saa lähteä, eli lapset kärsii. Tietysti jos se menee niin, että isä kärsii, niin se on sitten oma valinta.

mies ei paljoo osallistu ja hermot sil kiristyy nopeesti,paljo silti hyvii hetkii,enimmät työt vaimon harteilla, mut silti ihanaa ja toisesta haaveilen...pitää vaan arkea organisoida ja jaksaa ite paljon. ei ihan helppoo tuu olemaan...