Elän avoliitossa mieheni kanssa nyt toista vuotta, muutoin yhteistä matkaa takana pyöreästi kolme vuotta. pidän avokkini vanhemmista, he ottivat minut hyvin vastaan ja ovat olleet minulle oikein mukavia. Hiljattain mieheni sisko kertoi suvulle ja läheisille miehensä kanssa, että heille on tulossa lapsi, ja asiaa iloittiin suurella joukolla. Anoppi alkoi soitella meitä aina kylään, kun mieheni sisko oli heillä mahoineen ja miehineen. Puhuttiin raskaudesta ja perheenlisäyksen onnesta.
Sitten tuli minun kohdallani hyvin ahdistava tilaisuus, mieheni puolen sukujuhlat. Istuin tuolla mieheni siskon vieressä juttelemassa, kun anoppi räväyttää: Kenenköhän vatsa se alkaa seuraavaksi pyöristyä? hän vinkkaa minulle silmää ja kaikki sukulaistädit hymyilevät. Punastuin ja häkellyin, enkä osannut sanoa mitään. Vasta juhlien jälkeen rupesin enemmän pohtimaan tilannetta, ja minulle tuli tunne, että minun nyt PITÄISI yhtäkkiä pamahtaa raskaaksi. Sitä ODOTETTIIN minulta. ahdistuin kovasti, ja puhuimmekin asiasta mieheni kanssa. Olimme onneksi molemmat yhtämieltä siitä, että lasta ei kyllä tarkoituksellisesti ainakaan olla useampaan vuoteen hankkimassa, kun opiskelutkin ovat kesken ja muutoinkin.
No sitten anoppini meni eräänä päivänä kahvittelemaan äitini kanssa. Myöhemmin äitini kanssa keskustelimme tästä mieheni siskon raskaudesta, ja silloin äitini toi ilmi anoppini sanomia asioita, jotka olisin voinut jättää kuulematta. Hän oli sanonut äidilleni, että minusta tulisi ihana äiti, ja että vaikkemme raskautta suunnittelisikaan, niin eihän mikään ehkäisy ole varmaa(?!). Äitini sitten totesi takaisin, että minä kyllä olen puhunut haluavani suorittaa ainakin opinnot ensin rauhassa loppuun. Anoppini taas sanoi, että opiskellahan ehtii sitten myöhemminkin, että nuorenahan ne lapset kannattaa tehdä niin jaksaakin paremmin.
Niin että minulla on nyt kaiken aikaa olo, että anoppi odottaa vauvauutista, ja pettyy kun sitä ei tule. Hän on näyttänyt minulle kasapäin "ihania" vauvanvaatteita, ja ehdotti että hukkumisen pelkooni voisi olle hienoa terapiaa mennä seuraamaan vauvauintia( kun siellä ne pikkuruiset ihmisetkin potkivat ilman pelkoa vedessä). Se oli minusta jo niin kaukaa haettu keino yrittää sytyttää minussa vauvakuume, etten osannut taaskaan sanoa edes mitään. Koen tilanteen ahdistavana.
Joitain kuukausia sitten mieheni läheinen serkku sai vauvan. Menimme tietysti heidän kotiuduttuaan katsomaan pienokaista, mikä jotenkin ahdisti minua jo etukäteen, ehkä anoppini läsnäolosta johtuen. No, anoppini olikin heti laittamassa vauvaa syliini, ja tunsin itseni äärimmäisen epävarmaksi ja vaivaantuneeksi. En ollut koskaan pidellyt niin pientä lasta. Anoppi opasti, mistä niskaa tuetaan ja kuinka lasta kannatellaan. sitten tietysti kaivoi kameran käsilaukusta ja pyysi miestäni samaan kuvaan. Väistämättä tuli olo, että tässä nyt onnellista perhettä ikuistetaan. Tilanne oli minusta myös vähän nolo, sillä eikö niitä kuvia nyt oikeasti olisi pitänyt ottaa ihan "aidosta" perheestä? Minusta tuntui jollain tapaa hirveän ahdistavalta pidellä tuota pientä lasta, kun kaikkien katseet tuntuivat polttavan ympärillä. Tuli tunne, että kaikki tarkkailevat, teenkö tämän nyt oikein, pää on liian alhaalla, no niin, nyt vauva itkee, puristikohan se nyt liian kovaa, ei saa rauhoittumaan, ei ole ainnut paljon lasten kanssa olla... Yhtäkkiä tunsin itseni huonoksi ihmiseksi ja olin pillahtaa itkuun. Miksi, en tiedä. Olin jotenkin niin ahdistunut. Myöhemmin taas pakkokyläillessämme anoppi ei ollut paikalla, mutta kun lapsen äiti tarjosi lasta minulle syliin, kieltäydyin. Kolmesti peräkkäin, kun hän kaikesta huolimatta yritti tarjota lasta. Punastuin ja häpesin, mutta minua ahdisti jo etukäteen se, että minua aletaan ainakin mielessäni arvioida samantien, kun tartun lapseen.
Kaupoissa ja kaduilla aloin nähdä pelkästään raskaana olevia naisia ja lastenvaunuja. Televisiokin oli niitä täynnä. Lähipiirissä oli yhtäkkiä paljon perheenlisäyksen odottelua. Kaikkialla oli odotusta ja vauvoja. Eräänä iltana purskahdin miehelleni itkuun, ja sanoin etten kestä tätä painetta. Mies kovasti ihmetteli, kuka minua sitten painostaa? silloin tajusin, että anoppihan tuon aloitti, mutta olin nyt kehittänyt siitä itselleni stressinaiheen. Voisin yhtä hyvin olla välittämättä anopin puheista. Mutta kun en voi. Nyt minulla on kaiken aikaa tunne, että olen huono miniä, ellei vatsani ala pyöristyä. Että olen sen ikäinen, että perhettä pitäisi ruveta perustamaan.
Onko muilla tällaista, ja kuinka olette asiasta selvinneet? Minua asia painaa raskaasti.
Sitten tuli minun kohdallani hyvin ahdistava tilaisuus, mieheni puolen sukujuhlat. Istuin tuolla mieheni siskon vieressä juttelemassa, kun anoppi räväyttää: Kenenköhän vatsa se alkaa seuraavaksi pyöristyä? hän vinkkaa minulle silmää ja kaikki sukulaistädit hymyilevät. Punastuin ja häkellyin, enkä osannut sanoa mitään. Vasta juhlien jälkeen rupesin enemmän pohtimaan tilannetta, ja minulle tuli tunne, että minun nyt PITÄISI yhtäkkiä pamahtaa raskaaksi. Sitä ODOTETTIIN minulta. ahdistuin kovasti, ja puhuimmekin asiasta mieheni kanssa. Olimme onneksi molemmat yhtämieltä siitä, että lasta ei kyllä tarkoituksellisesti ainakaan olla useampaan vuoteen hankkimassa, kun opiskelutkin ovat kesken ja muutoinkin.
No sitten anoppini meni eräänä päivänä kahvittelemaan äitini kanssa. Myöhemmin äitini kanssa keskustelimme tästä mieheni siskon raskaudesta, ja silloin äitini toi ilmi anoppini sanomia asioita, jotka olisin voinut jättää kuulematta. Hän oli sanonut äidilleni, että minusta tulisi ihana äiti, ja että vaikkemme raskautta suunnittelisikaan, niin eihän mikään ehkäisy ole varmaa(?!). Äitini sitten totesi takaisin, että minä kyllä olen puhunut haluavani suorittaa ainakin opinnot ensin rauhassa loppuun. Anoppini taas sanoi, että opiskellahan ehtii sitten myöhemminkin, että nuorenahan ne lapset kannattaa tehdä niin jaksaakin paremmin.
Niin että minulla on nyt kaiken aikaa olo, että anoppi odottaa vauvauutista, ja pettyy kun sitä ei tule. Hän on näyttänyt minulle kasapäin "ihania" vauvanvaatteita, ja ehdotti että hukkumisen pelkooni voisi olle hienoa terapiaa mennä seuraamaan vauvauintia( kun siellä ne pikkuruiset ihmisetkin potkivat ilman pelkoa vedessä). Se oli minusta jo niin kaukaa haettu keino yrittää sytyttää minussa vauvakuume, etten osannut taaskaan sanoa edes mitään. Koen tilanteen ahdistavana.
Joitain kuukausia sitten mieheni läheinen serkku sai vauvan. Menimme tietysti heidän kotiuduttuaan katsomaan pienokaista, mikä jotenkin ahdisti minua jo etukäteen, ehkä anoppini läsnäolosta johtuen. No, anoppini olikin heti laittamassa vauvaa syliini, ja tunsin itseni äärimmäisen epävarmaksi ja vaivaantuneeksi. En ollut koskaan pidellyt niin pientä lasta. Anoppi opasti, mistä niskaa tuetaan ja kuinka lasta kannatellaan. sitten tietysti kaivoi kameran käsilaukusta ja pyysi miestäni samaan kuvaan. Väistämättä tuli olo, että tässä nyt onnellista perhettä ikuistetaan. Tilanne oli minusta myös vähän nolo, sillä eikö niitä kuvia nyt oikeasti olisi pitänyt ottaa ihan "aidosta" perheestä? Minusta tuntui jollain tapaa hirveän ahdistavalta pidellä tuota pientä lasta, kun kaikkien katseet tuntuivat polttavan ympärillä. Tuli tunne, että kaikki tarkkailevat, teenkö tämän nyt oikein, pää on liian alhaalla, no niin, nyt vauva itkee, puristikohan se nyt liian kovaa, ei saa rauhoittumaan, ei ole ainnut paljon lasten kanssa olla... Yhtäkkiä tunsin itseni huonoksi ihmiseksi ja olin pillahtaa itkuun. Miksi, en tiedä. Olin jotenkin niin ahdistunut. Myöhemmin taas pakkokyläillessämme anoppi ei ollut paikalla, mutta kun lapsen äiti tarjosi lasta minulle syliin, kieltäydyin. Kolmesti peräkkäin, kun hän kaikesta huolimatta yritti tarjota lasta. Punastuin ja häpesin, mutta minua ahdisti jo etukäteen se, että minua aletaan ainakin mielessäni arvioida samantien, kun tartun lapseen.
Kaupoissa ja kaduilla aloin nähdä pelkästään raskaana olevia naisia ja lastenvaunuja. Televisiokin oli niitä täynnä. Lähipiirissä oli yhtäkkiä paljon perheenlisäyksen odottelua. Kaikkialla oli odotusta ja vauvoja. Eräänä iltana purskahdin miehelleni itkuun, ja sanoin etten kestä tätä painetta. Mies kovasti ihmetteli, kuka minua sitten painostaa? silloin tajusin, että anoppihan tuon aloitti, mutta olin nyt kehittänyt siitä itselleni stressinaiheen. Voisin yhtä hyvin olla välittämättä anopin puheista. Mutta kun en voi. Nyt minulla on kaiken aikaa tunne, että olen huono miniä, ellei vatsani ala pyöristyä. Että olen sen ikäinen, että perhettä pitäisi ruveta perustamaan.
Onko muilla tällaista, ja kuinka olette asiasta selvinneet? Minua asia painaa raskaasti.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sanoin tästä kerran selvästi, kun anoppi sukulaisineen hössötti ympärilläni. Mieheni sanoi minulle jo ennen kuin menimme kihloihin, ettei hän ole koskaan halunnut omia lapsia. Se helpotti minua kovasti, koska olin pelännyt että jättääkö hän minut jos sanon, etten halua lapsia.
Näin olimme siis löytäneet toisemme, vakka ja kansi. Eikä siihen sitten kellään ole mitään sanomista tietenkään.
Anoppi kyllä suuttui ihan hirveästi eikä ole halunnut olla tekemisissä kanssani sen jälkeen. (Syy on tietenkin miniässä eikä pojassa... hohhoijaa.)
Mutta emme nyt kuitenkaan suvun takia rupea lapsia vääntämään, kun emme kerran halua elää lapsiperheen elämää.
Pidä vain huolta siitä, että sinulla on miehesi tuki, niin hyvin menee. Miehesi voi aivan hyvin sanoa äidilleen, että rauhoittuisi vähän, koska haluatte nyt kumminkin ainakin opiskella valmiiksi ennen kuin hankitte lapsia. Päätöshän on teidän ja vain teidän - ei suvun.
koko jutulle.
Muistan kuinka itse aikoinani sain elinikäisen vastenmielisyyden mieheni tätiä kohtaan. Hän kutsui meidät kylään ja oli edessä lipevä ja ystävällinen.
Jälkeenpäin appeni jotenkin kautta rantain varotti meitä kovin paljon vierailemasta sisarensa luona. Ymmärsin, että sisar oli yleisesti levittänyt juttua, että me olimme niin ahneita ja nuukia, että emme sen vuoksi hanki lapsia.
Se minua eniten sieppasi, että olin mennyt hänen vieraanvaraisuutensa ja ystävällisyytensä vuoksi lankaan ja puhunut luottavaisesti asioistamme. Kuitenkin lapset olivat aina olleet suunnitelmissamme, vaikka eivät vielä silloin.
Tunsin todella pettymystä, koska kuvittelemani mukava ihmissuhde oli harhaa vain. Hän on jo vuosia sitten kuollut, mutta en käynyt hänen luonaan koskaan tapauksen jälkeen.
Kukaan muu ei asiaan puuttunut ja mikäli minulle olisi tultu siitä huomauttamaan, olisin varmasti tukkinut suut suoralta kädeltä.
Mielestäni voisit pyytää anoppiasi lopettamaan manipulointinsa, koska asia on vain teidän keskinäisenne. Te päätätte lastensaannin ajankohdan ja vaikka sen, ettette halua lapsia ollenkaan.
Sano suoraan, että et halua tulla mihinkään yhteisiin tilaisuuksiin, mikäli joudut silmätikuksi asian tiimoilta. Se kannattaa kuitenkin sanoa ystävällisesti, koska anoppi on ilm. muuten mukava, eikä luultavasti tajua tosissaan kuinka paljon tällaiset puheet sinua loukkaavat.
Itse nuorena olin kaikkien hampaissa, kun lapsia ei alkanut kuulua. Surimme sitä itsekin ja kävimme tutkimuksissa.
Ei syytä löytynyt.
Oli aika raskasta kunnella niitä vihjailuja ja hämmästelyjä. Mitä se kenellekään kuului, onko lapsi tulossa vai ei!
No syntyipä kun ei enää odotettu!
Mutta sen opin, että en koskaan kysy. Oma poikani oli naimisissa 10 v. ennen kuin lapsi, ainokainen, syntyi. Kertaakaan en kysynyt, mistä kiikasti.
Myöhemmin sitten kuulin, mutta koska he eivät halunneet siitä minulle puhua, en koskaan edes yrittänyt ottaa selvää. Muut sukulaiset kysyivät tietysti minulta, mikäs heillä on vialla, kun eivät lapsia hommaa, ja sanoin, että ovat päättäneet elää lapsettomina, eivätkä halua siitä sen enempää keskustella. Ja niinpä suku jätti heidät rauhaan.
Kun pieni sitten synyi, olivat kaikki todella iloisia. Onnittelut olivat vilpittömät joka suunnalta.
Itse seurustelin mieheni kanssa toistakymmentä vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Ensimmäiset 5 vuotta saimme kuunnella tuota samaa ahdistavaa painostusta, sitten ilmeisesti aihe lakkasi jo kiinnostamasta.
Valehtele vaikka, että joudut syömään johonkin ihottumaan A-vitamiinijohdannaisia, joiden aikana eikä pariin vuoteen niiden jälkeen saa tulla raskaaksi, koska lääkkeet aiheuttavat sikiöepämuodostumia. Tämä toimi minulla muutaman vuoden, joskin minun ei tarvinnut valehdella.
Eihän tossa mitään järkeä ole! Tuo ketjun alemmalla oleva kommentti kerta rysäyskommentista on paras! Tehoaa yleensä sukulaisiin.
mutta tiedäthän sen itsekkin.
Jätä anoppi omaan arvoonsa.
No ei mikään ihmekkään jos tulee huonommuuden tunne jos kaikki pyörii jossain "vauvamaailmassa". Välttäisin heitä niin kauan kunne pahin buumi menee ohitse. Hakeutuisin sellaisten seuraan joilla se ei ole vielä ajankohtaista. Anna anoppis höösätä niitten "vauvojensa" kanssa, ei sille mitään mahda. Minä sanoisin kiusallanikin ettei niitä tule koskaan niin loppuu painostus. Inhottavaahan tuollainen on mutta ihmiset ovat niin tyhmiä etteivät näe omaa napaansa pitemmälle.
Olisit heti kättelyssä vaientanut anoppisi tuosta asiasta. Kun olisit heti todennut, että lasten hankinnasta päätät sinä ja miehesi, eikä kukaan muu. Anoppi olisi saanut kertaheitolla jauhot suuhunsa. Vähän aikaa hän olisi voinut kiukutella, mutta olisi varmaan sitten ymmärtänyt kantanne ja antanut asian olla. Vaikenemalla vain lisäät vettä myllyyn.
Kimmastu joskus ja sano matalalla äänellä hampaittesi välistä, että täysipäiset ihmiset tietävät, mitä tekevät.
Muilla ei siihen ole mitään sanomista.
Sano, että tämä päivittely loppuu nyt, onko selvä.
Sano että menee perille.
Jos sellaisesta suuttuu, niin tyhjästä suuttuu, koska rasskautta ei ole eikä tule.
Mitä puhumista siitä löytyy!
Olemme olleet mieheni kanssa yli 10 vuotta yhdessä. Minua ei ole koskaan hyväksytty mieheni perheen taholta. He ovat ilmaisseet hyvin suorasti ettei meidän missään tapauksessa tulisi lisääntyä. Luultavasti yhä toivovat, että eroamme. Mieheni veljen vaimo ei ole saanut samanlaista kohtelua. Päinvastoin. Heillä on lapsia ja ne on appivanhempien silmäterät.
Me taas haluaisimme kovasti lapsia, mutta valitettavasti se ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut.
Jos tulenkin raskaaksi pelkäämme jo etukäteen kertoa asiaa. Mieheni sanoi haluavansa pehmitellä heitä ensin. Tilanne on miehenikin kannalta tosi surullinen ja ristiriitainen.
Vaikka lapsensaanti odotukset tuntuvat kääntyvät painostukseen, niin ole onnellinen siitä tosiasiasta että sinut on hyväksytty omana itsenäsi.
Voimia!
Minulta tivattiin myös vauvauutisia kun olimme menneet naimisiin. Noin kolme vuotta oli kulunut häistä kun viimein sitten olin raskaana. Aivan alkuraskauden aikana olin vanhempieni luona kylässä ja sinne tuli vieraita. Vieraat aloittivat heti kyselyn että milloin tulee vauvoja( en ollut kertonut raskaudestani). Tokaisin siihen että "Entäpä jos me ei niitä lapsia saadakkaan?". Vieraat olivat hiljaa. Enkä todellakaan kertonut että olen jo raskaana :) Nyt lapset ovat 4v ja vauvautelut jatkuvat. Enää en edes vastaa niihin sillä minulla on sairaus, jonka vuoksi lapsihaaveet saa jättää unholaan.
ole sinäkin vain oma itsesi ja sanot suoraan että vauvoja tulee sitten kun tulee, JOS tulee! Tai vastaa että vauvoja ei tehdä vaan niitä SAADAAN. Se ei kuulu kenellekkään, vaikka ette edes olisi yrittämässä vauvaa.
Minusta tämmöiset kysymykset on pieniä vielä joidenkin rinnalla. Anoppisi haluaa kovasti mummoksi ja hän sentään pitää sinusta ja hyväksyy sinut. Eka itketään joillakin palstoilla kun anoppi ei tykkää ja sitten jos tykkää niin pitäähän se tietysti jostakin keksiä valituksen aihe. Olet negatiivinen ihminen jolle mikään ei ole hyvä. On varmasti raskaanpiakin asioita kun muutaman kerran kuussa sanoa että ei vielä. Kyllä varmaan kun sullakin on sopivasti ikää takana ja ei ole lapsia niin anoppikin lopettaa kyselyt ja varmaan jo toivookin turvallisuutesi tähden että ette enää tee lapsia vaikka jos olet 40 vuotias
hyvin tuttua meilläkin, mentiin naimisiin joulukuussa ja jo nyt monet sukulaiset ja ystävät utelevat että koska olen raskaana. Tätä ehkä on jopa pahentuanut se että ihmiset tietävät minun olevan lapsirakas...
Mutta kun me kärsimme lapsettomuudesta. Olisin jo tukevasti raskaana jos olisin yhtään ollut yrityksistä kiinni tai todennäköisesti jo synnyttänytkin. Tämä on yhtä tuskaa kun ihmiset eivät osaa olla hienotunteisia!!
Ymmärrän silti hyvin myös vapaaehtoisesti lapsettomia. Miksi pitäisi väkisillä lapsia tehdä jos niitä ei kerran halua? Ja me taas koska haluamme, koitamme saada pienoisen väkisillä jos ei muuta.
Ihmiset, älkää kyselkö nuorelta parilta (tai vanhemmaltakaan parilta) mahdollisen jälkikasvun perään! Nämä asiat on tosi henkilökohtaisia, ja pahimmillaan taustalla voi olla juuri tahaton lapsettomuus tai sitten tahallinen lapsettomuus jolloin päätöstä on kunnioitettava!! Tai sitten pari ei vain vielä tunne olevansa valmis. Me kaikki olemme valmiita eri aikaan ja me kaikki emme koskaan halua samoja asioita.
sillain mukavalla tavalla. Toteaa aina joskus, että sitten kun alkaa lapsenlapsia tulla, niin hän... Mikäs siinä. Yleensä vastaan, että "pidät sitten lupauksestasi kiinni kans" tai "kattellaan sitä sitten kun on ajankohtaista" tai "harkinnassa on muttei hankinnassa" ja vinkkaan silmää. Välillä saatan itse heittää siihen suuntaan, että "et saa kuule tapattaa itseäs työnteolla, kuka meidän lapset sit opettaa hiihtämään, jos sulle käy hassusti?"
Mä luulen että anopiltas on vaan mopo nyt karannut käsistä ja hän selvästi tykkää susta paljon, kun viitsii lapsiasialla painostaa. Ja jos sillä on vauvat vaan mielessä, niin ei ole ihme että puhe kääntyy niihin jatkuvasti.
Kannattaisiko sun yrittää vaan tomerasti inttää tolla "harkinnassa muttei hankinnassa" -linjalla. Eihän sun tarvitse elää toisten ihmisten odotusten mukaan, vaan omiesi. Jos sanoisit sille vaikka "Kyllä me sulle ensimmäisenä sitten kerrotaan, jos lapsi ilmottaa tulostaan" uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, niin eiköhän se into siittä laantuisi. Kunhan se on harjotellut sen kälysi lapsen kanssa, niin vauvat ei enää ehkä vaikuta niin jänskiltä enää...