Moi!
Meillä kävi nuoruudessani niin, että sain isäpuolen nyrkistä muutaman kerran ja äidiltäni paksusta nahkavyöstä paljaalle selälle ja takapuolelle, kun olin n. 16 v. Lisäksi useampia heittelyitä isäpuoleni osalta esim. omaan huoneeseen niskasta jne.
Näihin syinä olivat lähinnä kiroilu kotona ja nokkava käytös. Teini-ikä siis.
Nuo kokemukset murskasivat itsetuntoni pitkäksi aikaa ja oikeastaan luulin myös ansainneeni tuon kohtelun. Vihasin näitä vanhempiani muutaman vuoden, kunnes nielin kiukkuni. Muutoin kotona "puitteet" olivat kunnossa: sain harrastaa ja vanhemmat eivät esim. juoneet lainkaan tai käyneet edes ulkona jne.
Muutin n. 20 -vuotiaana kotoani ja käsittelin itseni ja joskus terapeutinkin kanssa hetkittäisiä itsemurhatunteita n. 26 -vuotiaaksi. Jonka jälkeen olen tuntenut päässeeni eroon isommista toistuvista masennuksista.
Minulla on jo lapsi ja olen yli 30 v. Äitini ja isäpuoleni kanssa välit ovat olleet "ihan hyvät", mutta äitiäni selkeästi on aina ihmetyttänyt miksi en esim. voi koskea äitiä - edes vahingossa. Se tuntuu ällöttävältä. En mielelläni istu edes kovin lähellä ja on vaikeaa katsoa kunnolla silmiin. Vaikka muiden läheisten ihmisten kanssa halailen ihan mielellänikin.
Teininä kohtaamastani pahoinpitelystä ei koskaan olla puhuttu mitään. Otin itse asian ensimmäistä kertaa puheeksi tässä lähiaikoina, mutta äitini ei kuin puolustellut itseään sanomalla: "olen minäkin turpaani saanut, enkä ole siitä koskaan vanhempiani syytellyt"
Noh, minun käsitykseni on elämästä toisenlainen. Ja elämme varmasti tällaisessa NS. lapsi-vanhempi-suhteessa elämämme loppuun saakka. Kun asioita ei edes käsitellä - saati että minulta joku viitsisi pyytää anteeksi. Niin edistystä ei tapahdu, ja suhteemme tulee olemaan jatkossakin hyvin pinnallinen - mutta "ihan ok".
Nämä asiat kerroin teille siitä syystä, että haluan vanhempien tietävän että välit ja läheisyyden saa rikottua tällä tavoin. Osa kun ei taida sitä ymmärtää.
Olisi kiva myös kuulla näkemyksiänne asiasta!
Meillä kävi nuoruudessani niin, että sain isäpuolen nyrkistä muutaman kerran ja äidiltäni paksusta nahkavyöstä paljaalle selälle ja takapuolelle, kun olin n. 16 v. Lisäksi useampia heittelyitä isäpuoleni osalta esim. omaan huoneeseen niskasta jne.
Näihin syinä olivat lähinnä kiroilu kotona ja nokkava käytös. Teini-ikä siis.
Nuo kokemukset murskasivat itsetuntoni pitkäksi aikaa ja oikeastaan luulin myös ansainneeni tuon kohtelun. Vihasin näitä vanhempiani muutaman vuoden, kunnes nielin kiukkuni. Muutoin kotona "puitteet" olivat kunnossa: sain harrastaa ja vanhemmat eivät esim. juoneet lainkaan tai käyneet edes ulkona jne.
Muutin n. 20 -vuotiaana kotoani ja käsittelin itseni ja joskus terapeutinkin kanssa hetkittäisiä itsemurhatunteita n. 26 -vuotiaaksi. Jonka jälkeen olen tuntenut päässeeni eroon isommista toistuvista masennuksista.
Minulla on jo lapsi ja olen yli 30 v. Äitini ja isäpuoleni kanssa välit ovat olleet "ihan hyvät", mutta äitiäni selkeästi on aina ihmetyttänyt miksi en esim. voi koskea äitiä - edes vahingossa. Se tuntuu ällöttävältä. En mielelläni istu edes kovin lähellä ja on vaikeaa katsoa kunnolla silmiin. Vaikka muiden läheisten ihmisten kanssa halailen ihan mielellänikin.
Teininä kohtaamastani pahoinpitelystä ei koskaan olla puhuttu mitään. Otin itse asian ensimmäistä kertaa puheeksi tässä lähiaikoina, mutta äitini ei kuin puolustellut itseään sanomalla: "olen minäkin turpaani saanut, enkä ole siitä koskaan vanhempiani syytellyt"
Noh, minun käsitykseni on elämästä toisenlainen. Ja elämme varmasti tällaisessa NS. lapsi-vanhempi-suhteessa elämämme loppuun saakka. Kun asioita ei edes käsitellä - saati että minulta joku viitsisi pyytää anteeksi. Niin edistystä ei tapahdu, ja suhteemme tulee olemaan jatkossakin hyvin pinnallinen - mutta "ihan ok".
Nämä asiat kerroin teille siitä syystä, että haluan vanhempien tietävän että välit ja läheisyyden saa rikottua tällä tavoin. Osa kun ei taida sitä ymmärtää.
Olisi kiva myös kuulla näkemyksiänne asiasta!
Vastaukset 13
Vanhimmat
vanhemmilleen kasvatuksesta. 16v tyttökakara osaa olla tosi ilkeä. Niskasta omaanhuoneeseen on oikea toimenpide. Äidillä on tekemistä! Antaisit jo periksi ja nauttisit elämästä. Näyttää että et kasva aikuiseksi, vaan ongelmoit edelleen, syy on varmasti joku muu.
..ai, no tuohan olikin vaan kiteytettynä tuossa.
No ehkä olen sitten poikkeustapaus, mutta kyllä minulle tuossa iässä saadut pahoinpitelyt riittivät luottamuksen menettämiseen vanhempiini. Herkkä ikä kaiketi :)
Eikö muilla sitten ole kolahtanut pahasti tuollainen nöyryytys? Aika ihme jos ei. Nöyränäkö olette ottaneet vastaan kaiken tuon? Ehkä kyse sitten on persoonastani joka ei moista hyväksy. En osaa nöyristellä enään. Sitä on tullut lapsena niin paljon harrastettua.
Ja tuosta elämästä nauttimisesta: tietysti nautin. Tämä asia vaan tuli taas esille kun siitä ensimmäistä kertaa puhuttiin. Olenhan jo hyväksynyt elämän ilman kunnon suhdetta äitiini. Hän ei ole ja siksi kerroin hänelle syyt. Mutta ei hän kuullut mitä sanoin. Itse en voisi koskaan käyttäytyä noin jos lapseni minulle jotain sanoisi.. noh, olemmepa erilaisia.
Ovatko muutkin tätä mieltä että pikku juttu tuollainen..? Vaimoa ei saa hakata - mutta lapsia kyllä - niinkö?
Kyllä olen samaa mieltä kanssasi, että tuollainen kohtelu vie luottamuksen äitiin. Lapsi ja nuori on sisältä herkkä, vaikka kuinka oikuttelisi ja kiroilisi. Äiti korjaa nyt omaa satoaan, en ihmettele torjuntaasi. Lapsia ei saa lyödä eikä haavoittaa sanallisesti!
Miestäni on joskus isä vetänyt remmillä takapuoleen. Hänen isänsä oli äkkipikainen ja äksy vaikka materialistiset asiat olivat kunnossa. Mieheni on läheisyydenpelkoinen. Ei pussaa, halaa ja paijaile kovin usein. Itse kärsin tästä.
Omassa lapsuuden perheessä on taas aina pusuteltu ja halattu vaikka isä sai joskus äitiä kohtaan fyysisiä raivokohtauksia. Meillä oli aika köyhää materialistisesti. Lapsia ei ole koskaan hakattu.
Vieläkin vaikka olen aikuinen, niin äidillä ja isällä (ovat eronneet jo aikapäiviä sitten)käydessäni annan iltasuukon ja halauksen ja aina muutenkin halaan. Muuten meillä ei ole mikään täydellinen perhe, mutta tämä fyysinen läheisyys lasten ja vanhempien välillä eli halaaminen on hyvä asia.
Moi,
Ymmärrän mitä ajat takaa ja mitä tarkoitat.
Itselleni tuli lapsena turpaan ihan ok mukavasti. Henkistä väkivaltaa fyysistä enemmän käytti isäni jonka takia koko perhe oirehti ja voi huonisti. Ja niin nuorena kun vaan jaksan muistaa "äitee" uhkaili minulle kuolemasta. ja teini-iässä sama touhu jatkui.
Olen vasta näin vanhempana alkanut käymään noita hyvin monia kipeitä asioita läpi ja olen huomannut että olen ollut masentunut ja ahdistunut koko ikäni. Eli jatkan omaa henkistä helvettiä vaikka olenkin jo puolet elämästäni asunut omillani.
Syvät arvet ovat jääneet, enkä osaa vieläkään suhtautua vanhempiini ilman että olen varpaillani ja tunnen huonoa oloa.
En myöskään pysty enkä voisi kuvitella halaavani KUMPAAKAAN. Eikä välimme korjaudu ikinä. Me emme pysty edes puhumaan tapahtuneista. (olen yrittänyt mutta ei sitä huutoa, pauketta ja syyllistämistä jaksa kukaan )
Lasta en uskalla koskaan ajatellakkaan hankkivani, jos vaikka siirrän huomaamattani lapseen sen ajtusmaailman ja pahan olon mitä itselleni lapsena pää nuppiin remmin kanssa paukutettiin.
Tunnen että olen edelleen turha ja mitätön ihminen jota kukaan ei pysty rakastamaan.
Elämä vain on tällaista. Ja hengissä tässä vielä ollaan =)
Ei muutakuin voimia ja jaksamista sinulle.
Helppoo todellakin vanhemmilla turvautua väkivaltaan kun muitakaan keinoja ei heillä ole kasvattaa nuoria.
Kaikkein törkeimmältä tuntui vieraan ihmisen (isäpuolen harjottama väkivalta), niin kuin yksityisyys olisi viety. Elinkin nuoruuttani sitten itsetuhoisesti enkä luottanut keneenkään mieheen. Kostin kaikille ja kohtelin huonosti.
Koti kun pitäisi olla nuorelle turvallinen paikka tuulettaa huono- oloo ja kasvukipuja ilman aikuisten henkistä tai fyysistä väkivaltaa. No itse en pidä kenenkään halailuista paitsi mieheni johonka luotan kahdenkymmen vuoden kokemuksella. Isäpuoli ei ole enään kuvioissa, hänen onnekseen. Aika ajoittan puran vieläkin vihaa äitiini.
En ymmärrä sitä jos vanhemmat ovat itse saaneet turpaansa niin miksi ei siitä kehitytä vaan toistetaan samat virheet sukupolvesta toiseen? Siinä se sitten menee puoli elämää tai loppuun asti itsetuntonsa kokoomisessa joka sukupolvella elämää hukkaan. Lapsia en ole halunnut enkä tee. En halua äitiäni enään hallitseen elämääni lastenlapsien kautta.
Meillä oli kotona väkivaltainen äiti.
Selkään tuli useinkin.
Vaikka olen antanut anteeksi ja ymmärrän nyt itse äitinä mite raskasta äitiys voi välillä olla, niin silti se asia on olemassa.
En pysty halaamaan (ehkä väkisin, ilman tunteita.)
Minun ja sisarusten itsetunto-ongelmat ovat voisinko sanoa mittavia.
Onneksi elämä on kasvattanut.
Olen jo aikuinen ja nuorempana äitini harrasti sekä fyysisen että henkisen väkivallan käyttöä osaan meistä lapsistaan. Kaksi vuotta sitten tuli mitta täyteen. "äitini" alkoi sanomaan minulle, että pitäisit tiukemman kurin lapsille jne.. Siinä vaiheessa kysyin, että muistatko kuinka olet omasi kasvattanut, luulitko että olen unohtanut, luulitko ettei lapsi muista aikuisenakin, tiedätkö mitä teit ja miten pahalta se tuntui? Siinä se pyöritteli päätään ja naureskeli, että ei se asia nyt noin mennyt.. taidat muistaa ihan väärin, ja ei, ei meillä nyt tollasta ollut. Sanoin että anteeksipyyntö on paikallaan ennenkun meille on enää tulemista. Ei ole näkynyt sen jälkeen. Siinä meni äiti, mutta sieti mennäkin.
Pari vuotta sitten näin Visa Koivun dokumentin Isältä Pojalle, jossa hän kertoo omasta lapsuudestaan ja isänsä pahoinpitelystä sekä siitä miten se on vaikuttanut häneen ihmisenä ja etenkin isänä. Suosittelen lämpimästi sen katsomista kaikille samaa kokeneille.
Vielä yli 60-vuotiaana muistan äidin pahat sanat, loukkaukset ja hylkäämiset. Niitä ei unohda koskaan. Äiti voi unohtaa ja 'muistaa väärin' mutta lapselle ne ovat ikuisia arpia, vaikka kysymys omalla kohdallani olikin lähinnä sanallisesta pahoinpitelystä ja äiti on kuollut jo aikoja sitten.
Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Kun itse olin kiukkuinen ja raivoava teini-ikäinen, niin äitini rauhoitteli minua, halasi aina ja kysyi mikä mieltäni painaa. AINA, vaikka olin kuinka ilkeä hänelle.
Jos hän olisi ollut tuolla tavalla väkivaltainen minua kohtaan, niin olisin varmasti nykyään katkera hänelle niinkuin sinä olet omalle äidillesi. Kerro hänelle joskus, kuinka olisit tarvinnut ymmärtämystä etkä itsetunnon murentamista hakkaamisella silloin kun et murrosiässä hallinnut kiukunpuuskiasi.
Kiitos kirjoittaneille! Tuli hyvä mieli huomata että on muitakin jotka ajattelevat tästä tällä tavalla.
Ei tietenkään ole tarkoitus katkeroitua, mutta joskus kai on hyvä käydä asioita elämästä läpi - ja varmasti tämä äitiys ja yli 3-kyppisyys ovat otollisia aikoja pysähtymiselle. Tähän mennessä kun ei ole ollut kamalasti syytä pohtia menneitä. Että mikä on johtunut mistäkin - ja mitä on tullut saatua ja mistä ehkä jäätyä paitsi.
Kyllä ehkä suoraan sanottuna on pieni harmitus siitä että tämä pieni lapsi sisälläni ei ole saanut sitä perustaa elämälle joka monella muulla on ollut. nyyh. Mutta vielä on onneksi ollut aikaa muuttua - ja on se toiminutkin sitten muiden ihmisten kautta. Pikku hiljaa. Luottamus ja välittäminen.
Omalle lapselleen vaan haluaisi antaa sen tärkeimmän - eli varauksettoman rakkauden - heti pienestä asti matkaevääksi. Sillä nimittäin mennään pitkälle.
Hyvää jatkoa kaikille! :)
jos olet katkaissut väkivaltakierteen eli et vahingoita omaa lastasi fyysisellä tai henkisellä väkivallalla. Silloin lapsellasi on aivan ihana ja turvallinen äiti.