Toivoisin saavani teiltä näkökulmaa tilanteeseeni, joka alkaa käydä voimilleni, enkä oikein itse löydä järkevää ulospääsyä...*huokaus* En enää tiedä, mikä on järkevää auttamista ja mikä pelkkää hyväksikäyttöä. Mihin ihmisen kuuluu vetää raja omien voimavarojensa kanssa? Kuinka paljon kanssaihmisiään kuuluu auttaa?
Isosiskoni sairastui masennukseen ja koska hänellä ei ole "ketään muuta", vastuu tilanteesta ja hänen lapsistaan jäi luonnollisesti minulle. Vein hänet päivystykseen ja sairaalaan, huolehdin tavarat sinne, keskustelin lääkäreiden ja hoitajien kanssa ja tietysti otin hänen lapsensa, raha-asiansa ja muut huollettavakseni. Sairaalajaksosta on tulossa pitkä ja onneksi sain järjestettyä lasten hoidon tasapuolisesti isän (ovat eronneet) kanssa. Mutta tämäpä ei riitäkään siskolleni!
Tietenkin autoin siskoani, koska en olisi voinut häntä yksinkään jättää, mutta kyllä minusta tuntuu pahalta se, että en ole kuullut edes yhtä kiitoksen sanaa koko tilanteesta. Kiitoksella on tapana osoittaa vastapuolelle, että arvostaa hänen näkemäänsä vaivaa ja tässä tapauksessa tekemiään uhrauksia... Lähinnä hän vaatii sitä enemmän, mitä enemmän autan ja olettaa automaattisesti minun olevan häntä varten 24/7 tavoitettavissa. Lisäksi minua ärsyttää se, että siskoni edellyttää minun jättävän koko elämäni ja olevan nyt vain hänen tukenaan (omassa elämässäni on juuri nyt isoja asioita meneillään). Sairaalajakso venyy ja venyy ja kun ehdotin siskolleni rakentavia ratkaisuja lasten hoidon järjestämiseksi (lasten isä/perhekoti), siskoni suuttui minulle verisesti. Hän ei kykene ymmärtämään sitä, että minun pieneen asuntooni ei mahdu kahta ylimääräistä ihmistä ja työnikin puolesta minun on TODELLA hankala järjestää lasten hoito ja esim. koulukuljetukset tai saatikka ottaa vastuuta kahdesta traumatisoituneesta varhaisteinistä. Sosiaalitoimeen en saa ottaa asian tiimoilta yhteyttä, enkä muutenkaan puhua asiasta ulkopuolisille (siksi kirjoitan täällä). Sen lisäksi hän vielä suuttui minulle enemmän, kun en lähtenyt viemään hänelle erästä aikakausilehteä, jonka hän olisi halunnut lukea... 20 kilometrin päähän!
Minua ihmetyttää, että missä välissä minusta tuli näiden lapsien huoltaja ja siskoni juoksupoika? Miten siitä pääsee eroon? Siskoni on sen verran sairas, että kaikki avoimet keskustelut ovat poissuljettuja... (Yritin jo kerran, laihoin tuloksin).Olen pyrkinyt vetämään rajoja esim. sillä että en suostunut mukaan hänen avohoitoneuvotteluunsa (jossa minut olisi valtuutettu tukihenkilöksi) ja muutoinkin olen akuuteissa tilanteissa pyrkinyt keksimään jonkun muun ratkaisun kuin sen, että minä hoidan ja teen... Tämä ilmeisesti on kuitenkin siskolleni aivan liikaa ja hänen mielestään olen itsekäs ja kylmä ihminen. Noissa tilanteissa hän jaksaa aina muistuttaa, kuinka hän on ollut minun tukenani ja apunani vaikeissa tilanteissa (mikä ei TODELLAKAAN pidä paikkaansa). Jos toinen sellaista vilpittömästi uskoo, miten voin sanoa, että minulla on asiasta täysin päinvastainen käsitys?
Pyydän vilpittömästi apua ja neuvoja. Tuntuu, että luhistun tämän kaiken painolastin alle.
Isosiskoni sairastui masennukseen ja koska hänellä ei ole "ketään muuta", vastuu tilanteesta ja hänen lapsistaan jäi luonnollisesti minulle. Vein hänet päivystykseen ja sairaalaan, huolehdin tavarat sinne, keskustelin lääkäreiden ja hoitajien kanssa ja tietysti otin hänen lapsensa, raha-asiansa ja muut huollettavakseni. Sairaalajaksosta on tulossa pitkä ja onneksi sain järjestettyä lasten hoidon tasapuolisesti isän (ovat eronneet) kanssa. Mutta tämäpä ei riitäkään siskolleni!
Tietenkin autoin siskoani, koska en olisi voinut häntä yksinkään jättää, mutta kyllä minusta tuntuu pahalta se, että en ole kuullut edes yhtä kiitoksen sanaa koko tilanteesta. Kiitoksella on tapana osoittaa vastapuolelle, että arvostaa hänen näkemäänsä vaivaa ja tässä tapauksessa tekemiään uhrauksia... Lähinnä hän vaatii sitä enemmän, mitä enemmän autan ja olettaa automaattisesti minun olevan häntä varten 24/7 tavoitettavissa. Lisäksi minua ärsyttää se, että siskoni edellyttää minun jättävän koko elämäni ja olevan nyt vain hänen tukenaan (omassa elämässäni on juuri nyt isoja asioita meneillään). Sairaalajakso venyy ja venyy ja kun ehdotin siskolleni rakentavia ratkaisuja lasten hoidon järjestämiseksi (lasten isä/perhekoti), siskoni suuttui minulle verisesti. Hän ei kykene ymmärtämään sitä, että minun pieneen asuntooni ei mahdu kahta ylimääräistä ihmistä ja työnikin puolesta minun on TODELLA hankala järjestää lasten hoito ja esim. koulukuljetukset tai saatikka ottaa vastuuta kahdesta traumatisoituneesta varhaisteinistä. Sosiaalitoimeen en saa ottaa asian tiimoilta yhteyttä, enkä muutenkaan puhua asiasta ulkopuolisille (siksi kirjoitan täällä). Sen lisäksi hän vielä suuttui minulle enemmän, kun en lähtenyt viemään hänelle erästä aikakausilehteä, jonka hän olisi halunnut lukea... 20 kilometrin päähän!
Minua ihmetyttää, että missä välissä minusta tuli näiden lapsien huoltaja ja siskoni juoksupoika? Miten siitä pääsee eroon? Siskoni on sen verran sairas, että kaikki avoimet keskustelut ovat poissuljettuja... (Yritin jo kerran, laihoin tuloksin).Olen pyrkinyt vetämään rajoja esim. sillä että en suostunut mukaan hänen avohoitoneuvotteluunsa (jossa minut olisi valtuutettu tukihenkilöksi) ja muutoinkin olen akuuteissa tilanteissa pyrkinyt keksimään jonkun muun ratkaisun kuin sen, että minä hoidan ja teen... Tämä ilmeisesti on kuitenkin siskolleni aivan liikaa ja hänen mielestään olen itsekäs ja kylmä ihminen. Noissa tilanteissa hän jaksaa aina muistuttaa, kuinka hän on ollut minun tukenani ja apunani vaikeissa tilanteissa (mikä ei TODELLAKAAN pidä paikkaansa). Jos toinen sellaista vilpittömästi uskoo, miten voin sanoa, että minulla on asiasta täysin päinvastainen käsitys?
Pyydän vilpittömästi apua ja neuvoja. Tuntuu, että luhistun tämän kaiken painolastin alle.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kerro siskollesi, että autat häntä, mutta apua on saatava muualtakin. Ettet jaksa kaikkea omien hommiesi lisäksi. Lapset isälle kokonaan, hän on heidät maailmaan saattanut. Voimia sinulle.
...jos vaan toimii!!
Teet VAIN sen, mitä voit hyvällä mielellä ja itseäsi liikaa uuvuttamatta tehdä siskoasi auttaaksesi!
Riittää jo yksi uupunut äiti ja hänen traumatisoituneet lapsensa, älä sinä menetä mielenterveyttäsi uhrautumalla liikaa toisten hyväksi. Se on vain tervettä itsekkyyttä!
Siskosi perhe tarvitsee nyt ulkopuolista apua arjen pyörittämiseen, vaikka sitten tilapäistä perhekotisijoitusta lapsille.
Siskosi on toivuttuaan tyytyväinen mihin vaan auttavaan ratkaisuun, vaikka nyt olisikin vastahankainen kaikkeen muuhun kuin sinun apuun.
Eli: otat nyt yhteyttä kunnan/kaupungin sosiaaliasemalle perhetyöntekijöiden vastuuhenkilöön ja konkreettisesti pyydät käytännön apua tilanteeseen. Kerrot realistisen kuvauksen tilanteesta ja sen mahdollisesta pitkittymisestä, myös siskosi vaatimuksesta saada apua vain sinulta.
Älä kysy enää siskosi mielipidettä, vaan toimit samantien!
Kun tieto tilanteesta menee sosiaalitoimistoon, asiat lähtevät rullaamaan eteenpäin. Tilannehan on lastensuojelullinen, mutta silti kokonaan eri asia kuin mm. huostaanotto väkivaltaperheestä ja ratkaisu olisikin tod.näk. vain tilapäinen.
Tsemppiä matkaan! Älä jää tilanteeseen yksin!!
siskosi on sairas ja vastuuton tällä hetkellä, älä kysele häneltä mitä sinun pitää tehdä. Tee omantuntosi mukaan, hoida asiat niin että selviydyt omasta elämästäsi eteenpäin. Anna siskon nurista kyllä se ohi menee kun huomaa että elämä sujuu vaikka hän ei sitä määrää. Tee kuten ajattelit ja jätä sisko sairaalan hoitoon, ei sinun tarvitse eikä pidä jos et jaksa.
Heitä ne kakarat kadulle, älä vastaa puheluihin jotka tulevat siskon tai häneen liittyvien tahojen suunnasta ja elä kybällä omaa elämääsi.
Masentuneet ihmiset eivät kauheasti "kiittele ja pokkuroi", koska he ovat yksinkertaisesti...MASENTUNEITA!
Heidän mielialansa vaihtelee siinä "tekisinkö itsarin" ja "olisiko tänään hyvä päivä tappaa itsensä" -välillä!
velvollisuus hoitaa aikuista siskoa?Itse uuvuin ja oma elämä meni ihan sekaisin kun olin liian kiltti ja passasin isosiskoa jolla alkoholiongelma.
sinä ole siskosi vartija.. ..tahi kenenkään toisen kuin itsesi. onhan lapsilla isä jonka pitäisi kyetä ottamaan se isompi vastuu niistä lapsista..eikö?
rankka tilanne mutta siskosi tarvitsee sinua. mutta siskosi pitäisi ymmärtää sairastumisesta selvittyään ettei sinullakaan pää kestä kaikkea. ja antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. keskustele siskosi lääkärien kanssa asiasta.
ja se lasten isä saa kyllä luvan ottaa osansa tosissaan ja auttaa lapsia nyt kun sitä häneltä tarvitään.
ei kukaan velvoita sinua olemaan kaikki voipa tässä asiassa.
ja jos siskosi on niin itsekäs niin sano se hänelle. asiohin pystyy vaikuttamaan sanoilla ja keskusteluilla. ja jos ei niin hiljaisuudella.
sekin voi auttaa että teette sopimuksen että nyt 2 vko eikä soitella eikä saihdeta ajatuksia..
Mulla on kans isosisko, joka joutuu joka toinen viikko sairaalaan ja sieltä päästyään ryyppää rahansa saman tien - heti kun rahat on ryypätty, menee takas laitokseen hoidettavaksi (ja ruokittavaksi) ja sama homma jatkuu.
Systeri on aina varastanut huomion meidän kodissa, en mä ole paljon vaatinut mutta tätä on jatkunut jo useamman vuoden. Se on käynyt mun päälle kännissä ja huoritellut, syyttänyt mua rahan varastamisesta jne. Pyöritelee jätkiä miten tykkää, ja kaataa syyt siitä mun niskoille.
Ja oma paha olo on automaattisesti muiden syytä.
En voi muuta kun ottaa osaa. Luulen tietäväni ainakin osittain, mitä sä käyt just nyt läpi. Voimia!