Mikä siinä on niin vaikeaa päästää irti kakkosesta, jos kerran tietää ettei aio puolisostaan kuitenkaan erota eli rakkaudesta ei ole kyse?
Ikävä sitä "varaventtiiliä" jonka luokse pystyi aina pakenemaan? Pelko siitä että kakkonen löytää itselleen uuden? Kaipuu ja ikävä, joille antaa vallan liian helposti?
Pistää poikki, aloittaa uudestaan, pistää poikki, kokeilee josko vielä...
Onko se muka niin vaikea kuolettaa (normaaleja) ikäväntunteita? Kyllähän se parisuhteestakin erotessa tuntuu pahalta kun on oikeasti yhteistä historiaa, muistoja, välittämistä... mutta tietää ettei suhteesta enää tule mitään...Muistelee jotain haavekuvaa...
Tottakai toista on aina jonkin aikaa ikävä, samalla lailla elämänmuutostilanteessa tulee ikävä senaikaisia ihmissuhteita (koulu vaihtuu, opinnot päättyy, parisuhde päättyy, työpaikka vaihtuu) ja silti ne tunteet ajan kanssa haihtuvat. Aikansa on ikävä ja se siitä. Hetken päästä näitä ihmisiä ei kaipaa elämäänsä aktiivisesti millään tavalla.
Eli jos hetken pidätte itsenne kurissa ettekä heti ensimmäisestä ikäväntunteesta vedä johtopäätöstä, että lopettaminen oli virhe, pääsette yli varmasti. Ei siihen ikävään nimittäin kuole, varattu ainakaan, koska hänhän on tehnyt jo päätöksen kerran, ettei kakkonen ole sen parempi eikä siihen kannata vaihtaa.
JA itselleen kannattaa hankkia joku luottoystävä, josta saa sitä voimaa kun parisuhteessa tulee riitoja tms. Ettei tarvitse aina sössiä asioitaan heti ekan vastoinkäymisen tapahtuessa pakoilemalla toisen sylissä.
Ikävä sitä "varaventtiiliä" jonka luokse pystyi aina pakenemaan? Pelko siitä että kakkonen löytää itselleen uuden? Kaipuu ja ikävä, joille antaa vallan liian helposti?
Pistää poikki, aloittaa uudestaan, pistää poikki, kokeilee josko vielä...
Onko se muka niin vaikea kuolettaa (normaaleja) ikäväntunteita? Kyllähän se parisuhteestakin erotessa tuntuu pahalta kun on oikeasti yhteistä historiaa, muistoja, välittämistä... mutta tietää ettei suhteesta enää tule mitään...Muistelee jotain haavekuvaa...
Tottakai toista on aina jonkin aikaa ikävä, samalla lailla elämänmuutostilanteessa tulee ikävä senaikaisia ihmissuhteita (koulu vaihtuu, opinnot päättyy, parisuhde päättyy, työpaikka vaihtuu) ja silti ne tunteet ajan kanssa haihtuvat. Aikansa on ikävä ja se siitä. Hetken päästä näitä ihmisiä ei kaipaa elämäänsä aktiivisesti millään tavalla.
Eli jos hetken pidätte itsenne kurissa ettekä heti ensimmäisestä ikäväntunteesta vedä johtopäätöstä, että lopettaminen oli virhe, pääsette yli varmasti. Ei siihen ikävään nimittäin kuole, varattu ainakaan, koska hänhän on tehnyt jo päätöksen kerran, ettei kakkonen ole sen parempi eikä siihen kannata vaihtaa.
JA itselleen kannattaa hankkia joku luottoystävä, josta saa sitä voimaa kun parisuhteessa tulee riitoja tms. Ettei tarvitse aina sössiä asioitaan heti ekan vastoinkäymisen tapahtuessa pakoilemalla toisen sylissä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joo, kyllähän sitä aina selitetään että pitää erota siitä kakkosesta mutta kun sitten tuli ikävä/pelko että toinen löytää uuden/uusi riita parisuhteessa/kaipuu... Että miten muut ei ymmärrä kuinka vaikeata se irrottautuminen on!
(vaikka sama henkilö on tehnyt itselleen selväksi että ykköstään hän ei halua jättää, silti ei pysty siihen keskittymään)
Tulee mieleen lihavien yleisin puolustus: Kukaan ei ymmärrä miten vaikeaa on olla näin lihava ja miten vaikeaa on olla syömättä kun on nälkä, kieltäytyä kaikesta hyvästä...
Newsflash: kyllä ymmärtää mutta selkäranka on toisilla kovempi kuin toisilla. On niitä jotka ruikuttaa ja niitä, jotka tekee sen mikä on välttämätöntä.
Kyllähän lihavallakin sitä ruokaa tekee enemmän mieli, kun maha on venynyt, mutta kun aikansa syö vähemmän, lakkaa kaipaamasta niitä isoja ruoka-annoksia.
Sama pätee kakkosiin. Voi jopa huomata elämänlaatunsa parantuneen, kun ei enää tarvitse kärvistellä mielessään dilemmalla, että kumman kanssa olis ja pitäis lopettaa, mutta kun en pysty...Loppuu se oman elämänsä räsynukkena olo.