Millaisia mielipiteitä teillä kanssaihmiset on asiasta, jossa eronnut (mies/nainen), rikkonut avioliittolupauksen (lupaan ja vannon rakastavani, ikuisesti uskollinen blaa, blaa...)menee uuteen avioliittoon? Miltä se tuntuu luvata uudestaan, tietäen että entinenkin lupaus oli vain valhetta? Entäs eronneiden lapset aikuisina, mitäs mieltä? Onko vaikuttanut omiin suhteisiin?
Uuteen avioliittoon
mielipiteitä...
323164
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
pappihan kysyy tahdotko ja yleensä vastataan tahdon. Se on senhetkinen tunne, joka voi muuttua tilanteiden mukaan.
Minulle avioliitto oli sopimus, jota ei rikota. Puhuimme puolison kanssa tästä paljon ennen liittoa ja hän oli samaa mieltä. Siis oli... Eipä mennyt kuin vuosi niin hän muutti mielensä. Sanoi että se oli silloin ja siltä tuntui silloin, nyt ei enää. Minulle se on edelleen sopimus, jota en riko. Olen elämäni loppuun asti avioliitossa hänen kanssaan, vaikken virallisesti olekaan. Voi kuulostaa typerältä ja katkeralta, mutta niin se vain on.
vaimoni jätti minut 20 vuoden avioliiton jälkeen "erilleen kasvamisen" vuoksi, nyt hän jo etsiskelee uutta. Minulle avioliitto oli ja on elinikäinen sopimus eikä uutta tule. Näitä nykynaisia ei kertakaikkiaan voi ymmärtää.
Olen nainen ja mies muutti mielensä vuoden aikana. Ei siis ole sukupuolesta kiinni nämä lupausten rikkomiset. Mutta voimia ja jaksamista sinulle!
Myös minun mieheni tahtoi rakastaa minua 21 vuotta sitten mutta on nyt kuulemma muuttanut mielensä. On "kasvanut" ja huomannut että on muutakin elämää kuin elämä minun (tylsän vaimon) ja lasten kanssa. Hän kuulemma kelpaa vielä muillekin ja on vihdoinkin löytänyt elämänsä rakkauden. Harmittelee vaan sitä, että elämää meni noin paljon hukkaan minun kanssa.
että oli sitten mies tai nainen ja kun ikää alkaa olla noin 50, tapahtuu näitä vinksahtamisia paljonkin. Puheet 5-kympin villityksestä, vai pitäisikö sanoa 5-kympin kiimasta eivät sittenkään ole tuulesta temmattuja vaikka niille aikaisemmin tulikin naureskeltua. Parin-kolmen vuoden kuluttua nämä "koheltajat" sitten pysähtyvät ja tajuavat mitä tulikaan tehtyä.
Se 5-kympin villitys koskee myös 3-kympin sekä 4-kympin villityksiä. Olimme 18 vuotta yhdessä ja kappas oma vaimo ei ollut se jota luvattiin rakastaa ja vannoa uskollisuutta, vaan mies "löysi" tai se onneton kolmekymppinen nainen, joka ei vapailta markkinoilta saanut miestä itselleen.. Näen punaista aina, kun oli se sitten mies tai nainen, joka seurauksista välittämättä ottaa sen minkä haluaa. Minulle avioliitto oli pyhä. Jos jossain vaiheessa on vakituinen kumppani, niin ei siihen paperinpaloja tarvita, molemminpuolinen luottamus on kaiken A ja O.
Kuulostaa tosi tutulta tarinalta. Olen reilu viiskymppinen mies ja vaimoni lähti noin 2 vuotta sitten koska en osannut hänen mielestään puhua tunteista ja olin muutenkin tylsä ja yllätyksetön tyyppi. Rakastin kuitenkin vaimoani, vieraissa en ollut koskaan käynyt, viina ei ollut ongelma eikä muitakaan konkreettisia ongelmia ollut. Hän lähestyi 5-kympin ikää ja jotenkin vain päänupissa repsahti, että nyt se elämä on aloitettava ennen kuin on liian myöhäistä. Talo myytiin ja molemmat osti omat asunnot tilalle. Ex-vaimollani on sen jälkeen ollut uuden suhteen yrityksiä useampikin mutta mitään pysyvämpää ei ole syntynyt, sitä "satujen prinssiä" ei sittenkään tainnut olla olemassa? Nyt sitten kuukausi sitten hän otti yhteyttä katuvana naisena ja kertoi tehneensä elämänsä suurimman virheen ja olisi ollut halukas aloittamaan kaiken alusta. Liian myöhäistä sillä kaiken yhteiselämän peruspilari LUOTTAMUS oli mennyt.
ajattelin eläväni elämää ydinperheen kesken, mutta toisin kävi. Meillä vaan ei ollut mitään toisia naisia/miehiä vaan ex mieheni käytös alkoi olemaan sitä kuokkaa pari viimeistä vuotta, että en enään jaksanut.
Pelkäsin kotona jopa ihan henkeni puolesta ja tein hätäsuunnitelmia jos jotakin sattuu. Alkoholilla oli osuutta asiaan erittäin voimakkaasti.
Enkä voinut enään lapsilleni näyttää sellaista perhemallia, missä äiti haukutaan h....si ja painetaan villasella kaikki äidin sanomiset... vähättelyä, halveksuntaa, mustasukkaisuutta.
Ei ollut vaihtoehtoja vaikka kuin yritin häntä rauhoitella.
että semmosta
Joo, eipä ole ihan huuhaata tuo viidenkympin villitys. Minulta lähti mies... ensimmäinen nainen oli hyvä pano... tästä toisesta en tiedä vielä. Aikaa noihin kahteen on nyt kulunut 1,5 vuotta. Avioero ja ositukset on hoidettu. Toisin sanoen me molemmat nyt aloitetaan suurinpiirtein alusta.
En vaan voi olla murehtimatta miten tämä kaikki vaikuttaa noiden kolmen nuoren aikuisen lapsen elämään. Itse en voi todellakaan ajatella minkäälaista parisuhdetta. On tämä niin nöyryyttävää ollut.
Kun miettii mitä parisuhde oikeastaan on ja miksi jonkun ihmisen kanssa menee yhteen ja vielä jatkaa sitä vuosia, vuosikymmeniä. Se edellyttää luottamusta ja vilpitöntä rehellisyyttä. Avoimuus on tärkeää, mutta kun puhutaan tuppisuulaisista voi avoimuus olla muutakin kuin pälätystä ja tunteista puhumista. Osoittaako puoliso tunteitaan muuten kuin puhumalla? Suhteen alusta alkaen kehittyy parin välille oma kommunikaatiotapa. Kun huomaa ettei sitä enää ole, en ymmärrä häntä ja/tai hän ei ymmärrä minua. Mitä on tapahtunut? Ollaan kasvettu erilleen tavataan sanoa. Mitä sitten? Voinko vielä luottaa häneen kuitenkin. Voiko hän luottaa minuun? Miksi haluaisin jatkaa jollen luota? En haluakaan. Ei hän voi haluta minua jollen luota häneen. Miten raskasta onkaan todistaa oma luotettavuus päivästä toiseen, vuodesta toiseen, tai olla epäluuloinen.
Meidän suhde katkesi kanssa tuohon kun olin muuttunut tylsäksi ja yllätyksettömäksi, toisilla sanoilla kyllä ja paljon värikkäämmillä. Mikä yllätyskone voisin enää olla 24 vuoden jälkeen? On eri asia olla yllättävä ja piristävä muutaman vuoden kun suhteessa moni asia on uutta. Kerran koettu ei enää yllätä. Mutta eipä yllättänyt vaimokaan. Ei ollut mikään yllätys että halusi vähän säpinää. Mistä lie saanut päähänsä. No, säpinää sai mutta ketään ei kelpuuttanut rinnalleen pidemmäksi. Ja takaisin minun luo olisi halunnut. Olen tottunut tähän yksinäisyyteen. Lapset, aikuiset käy kylässä. Vaimoa en siedä nähdä. Siitä on erovuosina tullut jotenkin tylsä. Elää muinaishistoriassa. 70- ja 80 luvuilla. Nyt on 2007 emmekä ole enää nuoria.
Taidat olla joku kiihkoilija.
Avioon voi mennä siiviilivihkimisenki kautta, johon ei sekoiteta uskonnon hömpötyksiä.
Mistä vedit uskonnon tähän asiaan? Kuka tässä on uskonnosta puhunut?
Kyllä siellä siiviilivihkimisessä vannotaan tuo uskollisuusvala, lakikirjan läsnäollessa.
sinne päin se oli, on siitä vaan yli 18 vuotta aikaa, mutta kos se ei nyt ihan 'uskollisuusvala' ollut, niin se tahdotoko myötämäki -homma kuitenkin.
Ikuisen rakkauden lupaukset ovat aika teoreettisia. Jos liitto ei toimi, on pelkästään rehellistä lähteä siitä. Ihan sama häipyykö siitä mies vai vaimo, molemmilla on siihen omista lähtökohdistaan täysi oikeus.
Totta kai ero pitää mahdollisten lastenkin takia kyetä hoitamaan sovussa ja asiallisesti.
En ymmärrä ollenkaan sitä vetistelyä, että ainoa elämäni mies/nainen, eikä uutta tule. Jos haluaa roikkua vanhan suhteen muistossa hautaan saakka, siitä vaan, mutta ei siinä mitään järkeä ole. Maailma on täynnä vapaita puolisokandeja, jos semmonen nyt enää kiinnostaa. Nauttikaa elämästä, nauttikaa vapaudestanne. Äijä ei kuorsaa vieressä, ei tarvitse silittää paitoja, korjata sen hikisiä sukkia pyykkikopan vierestä, kantaa sille kaljaa lätkämatsin aikana. Vaimo ei natkuta joka jeevelin asiasta, saa syödä silloin kun huvittaa ja mitä huvittaa.
Vähän karrikoiden, mutta ajatelkaa positiivisesti.
Lasten näkökulmasta tilanne voi olla jopa parempi. Lapset ovat taitureita aistimaan kodin huonon ilmapiirin. Kulisseja ei kannata heidän takiaan yrittää pitää yllä, koska ne kyllä kaatuvat aikanaan.
Miksi roikkua "periaatteen vuoksi" kituvassa suhteessa? Onko se niin hienoa, että voi kiikkustuolissa harmaahapsisena kököttäessään ajatella, et no, elämä meni vituralleen tuon vieressä könöttävän mr tai mrs Wrongin kanssa - mutta tulipahan lupaus pidettyä..?
Ja toden totta: onko tällainen "kaikki hyvin"-teeskentely lasten kannalta oikein ? Jos aidot välittämisen tunteet vanhempien väliltä puuttuvat, myös lapset kärsivät omalla tavallaan.
"Jokaisella on siihen omista lähtökohdistaan täysi OIKEUS". Niinpä niin näillä saatanan itsekkäillä avioliiton ja perheen rikkojilla kun on nykyään vain pelkkiä oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia. Jokainen pitää vain kiinni omista oikeuksistaan ja maailma ja omat lapsemme voivat huonosti.
Tuota ei voisi enää paremmin ja selkeämmin ilmaista!
SE on sellanen juttu, että se pettäminenkin on kahden kauppa, et ei se yksinään se "perheenrikkoja"sitä tee, kyllä se oma puoliso siinä tilanteessa on ihan samanlainen perheenrikkoja.Mut ihmiset on nykyään niin itsekkäitä ja kärsimättömiä. kaikki tänne heti mulle!
Ja minkä ihmeen takia pitää mennä naimisiin ja luvata pysyä puolisonsa rinnalla myötä ja vastoin jos noin ajattelee? Avoliitto on hyvä ratkaisu tuollaisille haahuilijoille, jotka etsivät ikuisesti sitä "toimivaa liittoa", jota ei ole olemassa sen enempää kuin "ikuista rakkauttakaan"! Mielestäni avioliitto on sopimus, jota ei rikota ja ennen liittoa pitäisi jokaisen selvittää itselleen nämä asiat. On aika ikävää, että lupauksia annetaan sillä mielellä, että ne voidaan rikkoa heti kun tulee vaikeaa tai "liitto ei toimi". Molemmilla on vastuu, myös sillä, joka eroa hakee heti ensimmäisen kriisin jälkeen.
Jos epäröi mennä naimisiin: EI KANNATA MENNÄ. Eikä sitä asiaa voi keltään toisilta kysyä "voinko mä luottaa enää kehenkään".
Naimisiin kannattaa mennä vasta jos tuntee että HALUAA mennä, luottaa kumppaniinsa. Kannattaa katella viis vuotta ettei tule tehtyä hätäsiä päätelmiä. Jos menee naimisiin ennekun tuntee toisen riittävän hyvin sitten on turha itkeä. Esm. nää vuosi kimpassa, vuosi kihloissa, sitten naimisiiin, asuntolaina, vuoden päästä kersa... eihän siinä ajassa OIKEASTI ole tullut vielä elämän vastoinkäymisiä sillä tavalla että voi päätellä selvitäänkö niistä yhdessä vai ajaudutaanko riitoihin. Ottakaa vähän itsekin vastuuta älkääkä aina syytelkö pettänyttä puolisoa tai muita neuvonantajia.
Ajatus siitä, että joku vannoo tunteistaan tulevaisuudessa on aika hassu. Ne ei ole mitään tahdonvoiman kysymyksiä.Mitä muuten asiaan tulee; Ehkä ne riskit on tiedostettu paremmin ja naimisiinmeno on harkitumpaa.
Ei tuo ole vannomista. Siinä ilmaistaan vain tahto, sille ei voi mitään jos asiat eivät mene niinkuin haluaa.
"Minä tahdon" tarkottaa samaa kuin kaiken pitää mennä mun pillin mukaan. Itsekästä. Ei oteta huomioon ketään muita kuin Minä itse.
Pyysin pappia sanomaan vain myötä ja vastoin käymisissä, ei kunnes kuolema meidät erottaisi. Elämä erotti, mutta rehellisenä ihmisenä en valehdellut, koska aavistin noin käyvän jo alttarille astuessani.
Ei olisi pitänyt mennä naimisiin jos tuolta tuntui? Ei tietenkään, kyllä minäkin sen NYT tiedän.
Ihmiset on erilaisia. Voit epäillä kaikkia miehiä/naisia oman exäsi teoista. Voit epäillä kaikkia nuoria graffiteista ja mummon potkimisista. Itse sinä tunteesi järkeilet. Jos olet kyyninen skeptikko, sitten olet. Opettele tuntemaan itsesi ja mieti sitten onko sinusta parisuhteeseen. Huono alku on jos kaadat oman epävarmuutesi uuden kumppanin harteille.
ap. oli kiinnostunut myös lasten suhtautumisesta avioeroon.
Tosiasiahan on, että lapset jatkavat kotona opittuja ongelman ratkaisumalleja. Siksi esim. avioerolapsella on moninkertainen riski itsekin erota verrattuna kahden vanhemman perheessä kasvaneeseen.
Riskit on monessa asiassa. Mummoni ja hänen kolme siskoaan ei kukaan eronnut avioliitoissaan, vaikka heidän vanhempansa olivat eronneet. Voit elää positiivisella elämänkatsomuksella tai negatiivisella. Negat ei kannata edes mennä naimisiin.
Miten niin edellinen lupaus on ollut valhetta? Etkö siis usko että naimisiin mennessään ihminen on rakastunut (harhaanjohdettu?) ja haluaa elää sen toisen ihmisen kanssa niinsanotusti loppuelämänsä? Ja kun toinen ihminen siinä rinnalla vuosien aikana muuttuu niinkuin muuttuu itsekin, vaan kukaan ei näe tulevaisuuteen että niin kävisi, niin tilanne muuttuu.
Vai menitkö itse naimisiin "tietäen" ettei se kauaa kestä, etkä itse asiassa edes rakasta sitä tyyppiä vierelläsi, vaan rakastat jotain kouluaikaista ihastustasi?
Liikut oudoissa porukoissa (avolaitoksessa?) jos henkinen tila on tuolla mallilla. Älä mene naimisiin. ensimmäistä tai viimeistä kertaa.
Mitä väliä sillä mihin luottamus loppuu? Kun se loppuu se loppuu. Ei ole kaavaa tai lääkettä sen palauttamiseen.
kaatavat useimmat avioliitot. Mikä kumma on tuo ihannekuva parisuhteesta, täydellisestä onnesta, jota niin toitotetaan. Jos odotukset yhteiselämästä olisivat vähän enemmän tosielämää vastaavia, ei erojakaan ehkä olisi niin paljon. Monelle tulee jonkinlaisena yllätyksenä, että puoliso onkin ihan tavallinen pulliainen omituisine tapoineen ja tottumuksineen.
Miehet toivoo naisesta, että koskaan et muuttua saa ja naiset taas, että vielä minä tuon miehen muutan. Tässä ne on sopan ainekset kasassa ;)