Puolisoni sairastaa masennusta. Hänellä on ihan hyvä hoito, mutta kotielämä on niin raskasta. Emme tee enää mitään yhdessä. Emme puhu oikein enää mistään. Seksiä on harvoin. Hän ei jaksa mitään. Kaikki energia keskittyy hänen hyvinvointiin ja mielialoihin. Omista tunteistani ei ole niin väliä.
Masennus on niin yleinen sairaus, että pakko on olla kohtalotovereita? Miten masentuneen/muuten sairastuneen puolison rinnalla voi kestää?
Itse yritän jaksaa ja pitää huolta itsestäni, mutta mietin koko ajan eroa. En tiedä, miksi jatkaa suhdetta, tunnen kuolevani pystyyn ja tunnen olevani niin yksin. Kaikki hyvät asiat suhteessa on jotenkin piiloutuneet jonnekin.
Masennus on niin yleinen sairaus, että pakko on olla kohtalotovereita? Miten masentuneen/muuten sairastuneen puolison rinnalla voi kestää?
Itse yritän jaksaa ja pitää huolta itsestäni, mutta mietin koko ajan eroa. En tiedä, miksi jatkaa suhdetta, tunnen kuolevani pystyyn ja tunnen olevani niin yksin. Kaikki hyvät asiat suhteessa on jotenkin piiloutuneet jonnekin.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Aina puolison sairastuminen, oli se sitten fyysinen tai psyykkinen, on kriisi parisuhteelle.
Sinun tilanteessa osaan kokemuksesta sanoa, että varmasti yrität tehdä ja teetkin kaikkesi teidän suhteen eteen. Mutta muista aina, että ketään et voi väkisin auttaa! Jos toinen ei halua apuasi sinun on vain hyväksyttävä se ja yritä olla syyttämättä itseäsi asiasta.
Tiedän kuinka rankkoja aikoja nyt elät, mutta yritä pysyä niin vahvana, ettet anna puolisosi sairauden vielä sinua itseäsi yhtä syvälle ahdistukseen. Muista joka ainoa hetki, varsinkin silloin, kun uhraudut toisen hyvinvoinnin eteen, että myöskin sinun elämällä on merkitystä ja sinä itse olet sinun elämälle hyvin merkitykselinen ihminen!
Tilanteesta voi kyllä selvitä, kunhan vaan masentunut itse sitä kovasti haluaa ja tahtoa löytyy ja hän kykenisi lähteä selvittelemään tilanteensa taustoja. Mutta joskus on myöskin hyväksyttävä asia, että että tilanteelle ei mahda mitään.
Itse olin "fiksu". Ymmärsin antaa periksi, kun tajusin, etten voi tehdä mitään auttaakseni toista. Kyseessä ei ollut kuitenkaan pelkkä masennus. Ero oli myrskyisä ja niin myös alkuvuodet sen jälkeen. Ero kuitenkin poisti ison taakan harteiltani ja elämä tuntui niin uskomattomalta, että pelkästään sillä tunteella selvisin pahimmat höykyytykset. Helppoa ei ole ollut, mutta valintojani en ole katunut ja pää pystyssä kuljen edelleen eteenpäin elämää, jonka suunnan minä itse määrään.
Jos et jaksa, niin ei sun tarvitsekaan jaksaa. Eiköhän ne terapeutit ja lääkkeet tee jo kaikkensa. Ethän sä voi tietää kestääkö toi masennus sen koko loppuiän. Sä taas voisit vielä nauttia elämästä jonkun toisen ihmisen kanssa.
Nyt vaan miettimään haluatko jatkaa masentuneen kanssa, joka ei anna sulle yhtään mitään muuta, kuin onton tunteen.
miltä tuntuisi kun toinen jättäisi?
...pelkästään saamalla tiedon, että toinen on sairas. Se on pitkä, monesti vuosienkin prosessi ja yleensä ero tulee siksi, että toinen yksinkertaisesti muuttuu niin vieraaksi ihmiseksi, että ulospääsyä ei ole, varsinkaan jos ei sairastunut suostu edes ammattiapuun. Usein kyseessä myös lapset ja heidän hyvinvointinsa.
Kukaan ei voi tietää mitä kamppailua sairastuneen puoliso sisimässään käy, kun tajuaa, että mitään ei ole tehtävissä ja joskus on luvannut kulkea rinnalla niin myötä kuin vastamäessäkin.
Vaatii tosi rohkeutta tehdä isoja päätöksiä ja ne päätökset ei usein ole helppoja...
tosin kuolleisuus on aika korkea. Nyt se rakkaus testataan. Tietysti olisi upeata jos jaksaisit siihen asti kun hän paranee ja tekisit vasta sitten suuria ratkaisuja. Monestihan kyllä sairaudet kestetään yhdessä, mutta se rassaa parisuhdetta niin kovasti, että ero tulee sitten myöhemmässä vaiheessa. Tsemppiä:)
taka-alalle? Kyllä niistä pitää pystyä keskustelemaan, masentunutta on turha pitää pumpulissa ja hiippailla kuin huopatossutehtaalla ettet vain lisäisi hänen ahdistustaan. Se puhumattomuus on pahasta teille kummallekin. Toivottavasti saatte jollain keinolla keskustelua aikaiseksi.
kesto masennusta. Tuntui että puoliso vaan jäi paikalleen ja jotenkin hyväksy asian "olen masentunut". Eikä täysillä yrittänyt päästä yli. Monesti sanoin etten mä pysty häntä nostamaan, se on itse tehtävä. Erottiin ja kun jäi yksin on ylös noussut. Pisti raha-asiat kuntoon, kävi terapeutilla ja hetken söi lääkkeitä.
Jälkeen miettinyt, ehkä se ero oli hyvä. Olin itse aivan väsynyt ja hän joutu tekeen työn itse eikä vaan tukeutunut minuun. Mä hoidan, huolehdin...
Just ton takia olen miettinyt eroa ja ainakin poismuuttoa. Mistä sen tietää, jos hän vaikka saisi potkua paranemiseen.
En mielestäni pidä häntä pumpulissa, koska hän hoitaa itse omat asiansa niin kuin hoitaa.
totta. Me ei enää yhteen menty mutta masennus ei ollu se syy vaan asiat josta oltiin eri mieltä. Ei vaan oltu "oikeat toisillemme". Hyvissä väleissä ja soitellaan/nähdään mutta yhteen ei enää, ajatellaan asioista niin eri tavalla. Jaksamisia!! Ei kiire päätöksellä, anna asioiden ja ajatuksien muhia rauhassa. Se olo vaan tulee miten teet..
Tuttua on. Vaimolla bipolaarinen mielialahäiriö.
Raskasta touhua ja samoja asioita pyörii mielessä
Meillä ollaan lievästi kaksisuuntaisia.
Voi h....i! Toivottavasti et itse ikinä sairastu.
...olla itsekäskin!
Joskus on yksinkertaisesti pakko olla itsekäs.
Minäkin yritin ensin olla olematta, kun silloinen poikaystävä sai diagnoosikseen masennuksen ( muun muassa, muitakin mielialahäiriöitä todettiin ). Hän oli loppuvaiheessa parempinakin kausinaan arvaamaton, hirvittävän mustasukkainen, (saattoi mm. kytätä kotini ovella tuntikausia, soitella kymmenenkin kertaa yössä tentatakseen, että varmasti olin yksin ja niin edelleen.) toisinaan väkivaltainen ja itsetuhoinenkin.
Kaiken hyvän lisäksi olimme kamalan nuoria - oikeastaan ihan lapsia vielä, itselläni yliopisto-opinnot aivan alussa, koko elämä edessä. Jos olisin jäänyt tuohon suhteeseen, velvollisuudesta, (jopa hänen äitinsä teki hyvinkin selväksi että tein väärin hänen poikaansa kohtaan!) olisin pikkuhiljaa tullut varmasti sairaaksi itsekin.
Nyt opinnot ovat loppusuoralla ja elän hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa. Miehestä en ole kuullut mitään enää vuosiin, enkä kadu sitä todellakaan. Niin karulta kuin se kuulostaakin.
Olen sairastunut ja myös selvinnyt, kiitos vaan.
ja ruveta puhumaan tunnekieltä. Musta tuntuu tältä, miltä susta tuntuu? Monesti masentunut ei pysty puhumaan omista tunteistaan, ellei erikseen anneta lupaa. Masentunut pystyy kyllä kuuntelemaan toisen ihmisen huolia, vaikka omat painavat enemmän. Masentunut pystyy myös keskittymään parisuhteeseen ja sen hoitoon: ei välttämättä koko ajan, mutta esim. puoli tuntia tai tunnin päivässä. Aloitteen tekeminen on vaan masentuneelle mahdotonta, hän kokee ettei ole sen arvoinen, että toinen luottaisi ja hän on vihainen itselleen, kun ei saa tehtyä aloitetta.
Yritä silloin kun jaksat, ja pidä itsestäsi huolta silloin kun et jaksa. Ja lopeta se pumpulielämän luominen toiselle ihmiselle, kukaan ei voi luoda pumpulielämää kuin itselleen.Terv. masentunut puoliso.
Kuulostaa tutulle, älä huoli, et ole yksin. Puolisoni on sairastanut jo muutaman vuoden masennusta. Itselläni tuntuu takki tyhjenevän päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta. Alussa jaksoi vielä keksiä virikkeitä ja saada toista innostumaan, mutta nyt vuosien myötä tarvitsisi itsekin piristäjää. Ja tuntuu niin turhauttavalle aina itse olla se "pirteä" osapuoli, kun ei tukea saa mistään. Avioliittokin tuntuu tällä hetkellä siltä, kuin kaksi tuttavaa asustelisi keskenään, joilla ei ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Kotona yhtäaikaa ollessakin on ahdistava ilmapiiri.
Kuulostaa tutulle tuo "kuin kaksi tuttavaa asustelisi keskenään, joilla ei ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Kotona yhtäaikaa ollessakin on ahdistava ilmapiiri."
Minä en enää välitä olla mikään pirteä enää, tai yrittää innostaa toista mihinkään. Jos puoliso oma-aloitteisesti sanoo lähtevänsä lenkille, sanon vaan että se on hyvä juttu. Jos itse ehdottaisin lenkille lähtöä, ahdistaisi se häntä.
Minulla on ollut ajoittain pahoja masennuskausia ja olen todennut, että parisuhteessa ne voivat aiheuttaa tuhoisan kierteen: Olen masentunut, ja minusta tuntuu pahalta, että masennuksen myötä aiheutan kumppanillekin pahaa oloa. Kumppanikin alkaa masentua masennukseni vuoksi, mikä masentaa minua minua entisestään ja se taas puolestaan kumppania jne.
Olen todennut, että itselleni ei tee hyvää olla masentuneena parisuhteessa. Tunnen syyllisyyttä taakasta, jonka aiheutan toiselle, ja lisäksi jollain tapaa turhautumista siitä, kun kumppani ei tunnu ymmärtävän tai toisaalta siksi, kun kumppanin läheisyyskään ei helpota oloani.
Yksin on helpompaa, kun voi keskittyä täysin omaan selviämiseen - ei voi syyllistyä eikä ahdistua toisen takia, ei myöskään ripustautua millään tavalla toiseen.
Olen eronnut avioliitosta, ja sen jälkeen olen lähtenyt orastavista suhteista aina hyvin nopeasti, kun olen alkanut tuntea masennuksen iskevän. Yksin on jotenkin pakko ryhdistäytyä ja ryhdistäytymisen ansiosta olokin hiukan paranee.
Terapeuttini kysyi aikoinaan, että mikä vaikutus parisuhteellani oli masennukselleni: helpottaako vai pahentaako se sitä. Totesin asiaa mietittyäni, että parisuhteeni tosiaan pahensi masennustani.
Tiedätkö, mitä puolisosi päässä liikkuu näistä asioista? Ehkä hänellekin loppujen lopuksi olisi helpompaa yksin - tai eri suhteessa.
Oletteko yrittäneet keskustella perusteellisesti siitä, kannattaako teidän jatkaa yhdessä? Ja siitä, mikä vaikutus suhteellanne on teidän molempien mielialoihin. Helpottaako suhteenne millään lailla masentuneen puolison oloa, vai päin vastoin?
Kiitos kaikille kirjoittaneille erilaisista näkökulmista.
Tilanne on tosta mun ekasta viestistä jatkunut niin, että olemme yhteistuumin hankkineet vähän välimatkaa toisiimme. Majailen ystävien nurkissa pari päivää ja pääsen huomenna kotiin, kun hän lähtee puolestaan muualle vähäksi aikaa.
Olemme puhuneet suhteestamme sen verran mitä hän on jaksanut puhua, eikä kumpikaan ole halukas eroamaan. Jossain syvällä pohjalla saattaa siis vielä olla toivoa. Kumpikin ymmärtää kuitenkin sen, että tämä suhde ei toimi juuri nyt juuri näin.
Mieheni hoidon lisäksi on löytynyt paljon väyliä, että mistä saa apua. Netissä on vertaistukea, samoin on keskusteluryhmiä masentuneille ja masentuneiden omaisille on oma yhdistyskin. Itse olen käynyt yleislääkärillä ja minutkin todettiin masentuneeksi, olen jonossa mt-puolelle mutta sinne on kuukausien jono. Meille on ehdotettu parisuhdeterapiaa, mutta tuntuu että miehen pitäisi ensin saada käsitellä omia asioitaan rauhassa. Ei ihminen nyt kaikkea jaksa kerralla vatvoa!
Olen miettinyt, että ehkä minun pitää muuttaa pois ja katsoa rauhassa, mitä suhteelle tapahtuu. En halua jättää häntä vain sen vuoksi, että hän on masentunut, kun ei meillä muita ongelmia ole.
Tuntuu vain niin surulliselle, että hän on hautautunut masennukseensa, eikä tunnu pääsevän sieltä pois. Ehkä eniten tässä kaikessa on ikävä sitä ihanaa, nauravaista ihmistä siellä masennuksen takana. Masennus on viheliäinen sairaus!