Noin vuosi siten sydämeni särkyi. Aluksi en uskonut sitä, tai tajusin vasta pikkuhiljaa, sillä vastapuolenkin käytös muuttui silleen, vähitellen. Aina välillä oli tunteikkaammalla päällä, mikä luonnollisesti pitkitti irtipääsyä. Koko viime vuosi oli näin jälkeenpäin ajatellen musertava, silti viimeksi olen vieraillut täällä, särkyneiden sydänten hautausmaalla, joskus marraskuussa, muistaakseni. Luulin jo päässeeni pahan olon tunteesta kokonaan, mutta täältäpä löysin itseni taas surffailemasta. No onneksi ei enää niin paljoa satu, vaikka vieläkin vaan pääsee sielua hipaisemaan, jos ovea yhtään raottaa. Tässä tapauksessa ei toista voi elämästä kokonaan poiskaan pyyhkiä. Mutta nyt muutan toimintamalliani tietoisesti, siten että tuskaa en näytä. Must tuntuu että sen avulla hän on pysynyt vahvempana, kun tietää, että tarvittaessa olisin yhä odottelemassa jos hänen mielensä muuttuisi. Ei varmaan ole tehnyt sitä tietoisesti, mutta kyllä sitä kai jatkuvasti tunnustellaan toimintaympäristöä, ns. kepillä jäätä.
Tästä sydänten haaksirikosta sen verran, että koin sydänsurun niin karvaasti kun ikinä voi kuvitella, olen käynyt läpi monet vaiheet ja takapakit; pettynyt, itkenyt, raivonnut, vihannut, masentunut, surrut, tuntenut niin suurta yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, ettei ikinä olisi uskonut. Olen oikein fyysisesti kokenut, miltä tuntuu tunteista mustimmat, suru, petetyksi tulemisen tunne, yksinäisyys, katkeruus, viha, epätoivo... Mutta onneksi myös valon tunnelin päässä olen löytänyt asteittain, nämä tuskan ja toivon tunteet ovat siis aaltoilleet, ja toivo pikkuhiljaa lisääntynyt. Koko prosessin ajan väliin on mahtunut "ihan ok"-päiviäkin ja jopa onnen hetkiä, jotka ovat yleistyneet jatkuvasti. Tänä vuonna olen muutaman kerran tuntenut haikeita huokauksia, mutta en mitään sen pahempaa. Mutta tänään se sitten tapahtui, pieni ilahtuminen tuon miehen toimista, jonka seurauksena huomaamattani kai aloin elättelemään toiveita :-( Ja sitten se pudotus. No onneksi en tänään enää pudonnut korkealta. Kuitenkin kun tulin töistä kotiin, käperryin peiton alle ja nukahdin. Herätessäni se iski tajuntaani taas niin harmaana. Ei maistu ruoka, eikä mihinkään jaksa tarttua. Masentaa. Onneksi ei kuitenkaan itketä. Mä en millään jaksais mitään draamaa enää. Noh, huomenna on taas parempi päivä.
Voimia vaan kaikille teille, sydänsuruissa kärvisteleville! Tältä palstalta löysin aikoinani, niin kuin nytkin, lohdutusta ja vertaistukea. Kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää. Se sama vanha, "aika parantaa" on kuitenkin totta. Ja vaikka se on laiha lohtu, välillä se on kuitenkn ainoa oljenkorsi. Mutta se on sekin parempi kuin ei mitään.
Tästä sydänten haaksirikosta sen verran, että koin sydänsurun niin karvaasti kun ikinä voi kuvitella, olen käynyt läpi monet vaiheet ja takapakit; pettynyt, itkenyt, raivonnut, vihannut, masentunut, surrut, tuntenut niin suurta yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, ettei ikinä olisi uskonut. Olen oikein fyysisesti kokenut, miltä tuntuu tunteista mustimmat, suru, petetyksi tulemisen tunne, yksinäisyys, katkeruus, viha, epätoivo... Mutta onneksi myös valon tunnelin päässä olen löytänyt asteittain, nämä tuskan ja toivon tunteet ovat siis aaltoilleet, ja toivo pikkuhiljaa lisääntynyt. Koko prosessin ajan väliin on mahtunut "ihan ok"-päiviäkin ja jopa onnen hetkiä, jotka ovat yleistyneet jatkuvasti. Tänä vuonna olen muutaman kerran tuntenut haikeita huokauksia, mutta en mitään sen pahempaa. Mutta tänään se sitten tapahtui, pieni ilahtuminen tuon miehen toimista, jonka seurauksena huomaamattani kai aloin elättelemään toiveita :-( Ja sitten se pudotus. No onneksi en tänään enää pudonnut korkealta. Kuitenkin kun tulin töistä kotiin, käperryin peiton alle ja nukahdin. Herätessäni se iski tajuntaani taas niin harmaana. Ei maistu ruoka, eikä mihinkään jaksa tarttua. Masentaa. Onneksi ei kuitenkaan itketä. Mä en millään jaksais mitään draamaa enää. Noh, huomenna on taas parempi päivä.
Voimia vaan kaikille teille, sydänsuruissa kärvisteleville! Tältä palstalta löysin aikoinani, niin kuin nytkin, lohdutusta ja vertaistukea. Kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää. Se sama vanha, "aika parantaa" on kuitenkin totta. Ja vaikka se on laiha lohtu, välillä se on kuitenkn ainoa oljenkorsi. Mutta se on sekin parempi kuin ei mitään.
Vastaukset 14
Vanhimmat
kärvistelijä. Mun erosta on noin nelisen kk. Ja tämä aika on juuri tuollaista kuin kuvailet. Tuska on ihan hirveä ja tunteet heittelee...Erostani on niin vähän aikaa, etten odotakkaan vielä mitään helpotusta ja siksi tämä tuntuukin niin musertavalta.
Lohtua täältä saa juuri sinunlaisiltasi ihmisiltä, joilla on sama kokemus ja joka on käynyt/käy samoja tunteita läpi. Kiitos siitä.
Tällä hetkellä olen niin pohjattoman yksinäisyyden tunnetiloissa, enkä näe kyllä tässä elämässä mitään valoa. Zombina vaan töihin ja kotiin. Siihen olen keskittänyt kaiken energiani (siis jos tätä voi energiaksi edes kutsua). Töissä on pakko vielä teeskennellä, että kaikki ihan normaalisti vaikka on ihan riekaleina. Raskasta on kaikki....
Itselläni oli nimittäin suhde varattuun mieheen ja naimisissa olen itsekin. (Hävettää tunnustaa, mutta näin anonyyminä voin sen tehdä) En ole mikään pettäjä perusluonteeltani, eikä ollut tuo toinenkaan. Molemmilla takana yli kymmenen vuotta uskollista parisuhdetta. Kumpikaan meistä ei olisi ikinä uskonut, että pystyisi moiseen. Mutta tilanteet kehittyivät hyvin huomaamatta, pikkuhiljaa, kunnes rakastuttiin ja kaikki oli ihanaa. Sitten järki vei voiton, miehellä on kaksi pientä lastakin. Ymmärrän hyvin hänen näkökantansa, olisin itse tehnyt saman, jos olisin pystynyt. Mutta en pystynyt. Inhottaa myöntää että loppupeleissä olisin ollut valmis radikaaleihinkin ratkaisuihin, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Olemme saman työnantajan palveluksessa, tosin onnistuin saamaan siirron toiseen toimipisteeseen, joten kauhean usein ei olla tekemisissä. Mutta siltikin tuo teeskentely... se oli pahinta! Surua ei voinut näyttää kellekään, kun mitäänhän ei koskaan ollut edes ollut. Tästä suhteesta ei nimittäin tiennyt kukaan, vaikka se jatkui, laskentatavasta riippuen, 1-2 vuotta. Enkä viitsinyt kenellekään jälkeenpäinkään kertoa, eihän tällaisesta odota sympatiaa heruvan. Niin makaa, kuin petaa. Noh, kaikille moralisoijille nyt tiedoksi, että vaimo sai kultansa takaisin, ja heillä on mennyt oikein hyvin sen jälkeen. Ja minä sain "ansioni mukaan" :-(
suhde naimisissa olevaan mieheen. Rakastuttiin niin pikkuhiljaa ettei tajuttukaan sitä ennen kuin oli myöhäistä. Ihana, hellä ja sydämellinen mies. Naimisissa naisen kanssa jota ei rakasta. Lasten takia haluaa vielä yrittää. Ymmärrän vaikka silti sattuukin. En vain tajua sitä naista, kuka haluaa vierelleen miehen joka rakastaa toista. Kostonhimoa siitä kun mies löysi uuden...? Saako iloa siitä, kun näkee miehensä murheen murtamana kotona? En käsitä miksi uhrata oma ja toisen elämä ja onni jonkin sellaisen takia joka ei ole totta...
Tiedän, että hän tulee minua aina rakastamaan. En vain haluaisi olla jokin ihana haave ja kuvitelma jota vaaliessa jaksaa sitä arkea jonka on itselleen valinnut. Se on liian julmaa...haluan niin paljon enemmän. Enkä sitä koskaan tule saamaan...vihaan ja rakastan!
menit, kun aloitit suhteen varattuun: tunnetusti vaimoa ei rakasteta/ei seksiä hänen kanssaan, vain lasten takia yhdessä blaah, blaah, blaah...
Kuitenkin mies on tajunnut, mitä hänellä on pelkän panon takia pelissä! -kyllä yleensä perhe vetää pitemmän korren, mikäli vaimolla riittää anteeksiantoa suhteen paljastuessa. Mikäli vaikeuksia ollut pidempään, voi tällainen sivusuhde palauttaakin alkup. pariskunnan takaisin onnelliseen yhteiselämään...Siinä mielessä kenties olet tehnyt hyvääkin...
...tuon mitä sanoit. Ja tottakai sitä pitäisi olla viisaampi ja olla rakastumatta varattuihin ihmisiin. Niin olen ollutkin. Tähän asti. Onhan noita hännystelijöitä ollut 'kimpussa' ennenkin mutta tyrmännyt olen kaikki muut ennen tätä. Aina ei voi kuitenkaan valita sitä keneen rakastuu. Oli kuinka viisas tahansa.
Mutta sitä en käsitä, että miksi nainen pitää väkisin kiinni miehestä joka rakastaa toista...? Itse tiedän omalta osaltani sen etten sietäisi silmissäni sellasta tyyppiä jonka naamastakin jo näkee että tunteet on ihan muualla ja olo on mielettömän ahdistunut. Siinähän uhraa omankin elämänsä. Vaikka saisivatkin suhteensa toimimaan, niin kyllä se, että rakastaa toista jossain vaiheessa kaatuu päälle. Minä en vain jaksanut sitä jäädä odottamaan...miehellä kun on pitkä pinna ja paljon sietokykyä. Ihan vain lasten vuoksi.
Minä tiedän, että pääsen tästä yli ja jatkan elämääni eteenpäin. Minulla on kuitenkin se parempi osa, minun ei tarvitse jatkaa yhteiseloa ihmisen kanssa jota en rakasta. On minullakin ollut kämppiksiä, mutta yhdenkään kanssa en elämääni jakaisi.
Kaikille sydänsuruisille kuitenkin jaksamista eteenpäin. Tiedän, että suru helpottaa ajan kanssa vaikka se kliseiseltä kuulostaakin. Maisemanvaihdos voi auttaa myös. Itselläni muutto Tukholmaan kesän alussa. Sitä odotellessa ja asioita järjestellessä aika menee mukavasti eikä ikävät asiat valtaa niin usein mieltä.
Tsemppiä!
...yksi sydänsuruissaan painiskeleva. Luin kirjoituksesi...minun tieni vasta alussa. Kaksi päivää vanha suru. En varmaan ole vielä ihan tajunnut mitä on tapahtunut. Näemme töissä joka päivä, ei helpota tätä oloa ollenkaan. Paikkakunnan vaihtoakin olen harkinnut.
Tiedän mitä on odotettavissa ja pelottaa ihan mielettömän paljon. Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin kolahtanut näin pahasti. Rakastan ja hänkin rakastaa. Yhä. Tajutonta etten enää koskaan voi koskettaa, suudella, tuntea kosketusta...miten tälläisestä pääsee yli?
Olen fiksu ja omillani pärjäävä nainen. Miksi silti on nyt näin avuton ja turta olo? Kuvittelin aikaisemmin olleeni rakastunut, nyt tiedän etten ollut. En ennen tätä. Ja nyt tiedän miltä tuntuu kun sydän särkyy. Vaikka pieni toivonkipinä tulevaisuudessa olisikin, niin en tiedä voinko siihen enää tarttua. Surun jälkeen tulee viha ja pettymys...voiko sen jälkeen enää antaa anteeksi ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka kuinka yhä rakastaisi. Ja tiedän että tulen rakastamaan. Aina. Sekin sattuu...kun rakastaa vaikka tietää ettei se ole enää viisasta. Miten päästää irti ja jatkaa eteenpäin, kun joka päivä saa muistutuksen siitä kuinka ihanaa meillä olisi voinut olla. Kun toisen äänen kuuleminen saa ikävän aallon kulkemaan lävitse. Kun tutun partaveden tuoksu käytävällä saa kyyneleet silmiin. Miten tässä osaa päästää irti...tehdä etänä töitä kuukausia putkeen...?
Ei riitoja eikä mitään ikävää...vain kyyneleitä ja epätoivoisia suudelmia ja kosketuksia erotessa. Olosuhteet meitä vastaan. Ja nyt sattuu...jos tätä rakastuminen teettää niin toivon etten enää ikinä...ei sydän tälläistä voi monesti kestää ;,(
Vaikka nyt susta tuntuu että olet menettänyt kaiken, eikä millään ole väliä ja miks sulle kävi näin, niin se kuuluu asiaan, se että rypee itsesäälissä ja haluaa olla siellä ja myllertää itsensä oikein kunnolla. Mut usko se vaihe menee ohi, ja pikkuhiljaa huomaat että ajattelet häntä harvemmin kuin ennen. Tai ainakin mulle kävi näin. Siitä on nyt aikaa siis noin vuosi ja enää se ei satu (ainakaan pääsääntöisesti). Mieleen tulee vielä joskus mut menee aika äkkiä ohi.
Silti suruaika ottaa aikansa, eikä sitä väkisin kannatakaan alkaa kiirehtimään, ainakaan kuopata käsittelemättömiä tunteita. Kannattaa vaan hyväksyä kaikki tunteet sellaisina kuin ne tulee, eri asia on, miten niitä sitten purkaa. Mulla ei oikeastaan ollut muuta kanavaa kuin nämä kirjoitukset. Suru, katkeruus, toivo, pettymys, viha, raivo, masennus, synkkyys, unet, en tule ikinä unohtamaan noita mustia kuukausia... Mutta kuten aiemmin kirjoitin, väliin mahtui ihan ok-päiviäkin. Välillä tulee oikein kunnolla takapakkia ja sekin kuuluu asiaan. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että nopeammin pääset takaisin jaloillesi, jos kykenet pysymään erossa tuosta toisesta. Mutta ainakaan mulla ei ollut siihen voimia, kun tuo toinen kuitenkin halusi, ja haluaa vieläkin, pysyä YSTÄVÄNÄ!! Helpompaa olisi, jos voisi näin jälkikäteen huomata erehtyneensä, voisi vaikkapa inhota. Mutta en voi. Kannattaa silti miettiä mitä tosissaan näki tuossa toisessa. Oliko se kaikki oikeastaan niin hyvää? Saitko itse juuri sitä mitä halusit? Sanoitko aina mitä ajattelit? Olitko sellainen kun oikeasti olet? Mieti näitä asioita, niin ehkä huomaat, että kaikki ei ollutkaan niiiiiin täydellistä. Sinä selviät, ja vielä tulee se oikea sun elämääsi. Ja tämä on vain muisto muistojen joukossa. Kannattaa muistaa että jokainen on oman onnensa seppä, ja kun olet aikasi murehtinut, nosta itse häntä pystyyn ja suunnista kohti uusia seikkailuja :-)
Itse olen tullut siihen tulokseen, että suhteeseeni johti oman liittoni tila, etääntyminen. Nostin tuon salamiehen ikään kuin jalustalle, koska häneltä sain jotain, mitä en aviomiehentäni saanut. Enkä nyt tosiaankaan tarkoita seksiä!!! Mieheni on tehnyt töitä jossa joutuu matkustelemaan paljon. Hän saattoi olla viikkoja, jopa kuukausia yhtäjaksoisesti ulkomailla! Silloin on helppoa viettää aikaa muiden seurassa... Silti uskon vilpittömästi, ettei miehelläni ole ollut vieraita naisia, olen sitä monasti pohtinut, mutta ei hän ole yhtään sen tyyppinen. Väittäisin, että tunnemme toisemme aika hyvin. Olemme noina vaikeinakin aikoina aina olleet hyvissä väleissä, ikäänkuin vanhat ystävät (silti hän ei vielä tänä päivänäkään tiedä mitä todella tapahtui, ei ole kysynyt, enkä ole kertonut). Olemme seurustelleen jo lukioajoista, mutta ulkopuolisen silmissä olemme todennäköisesti hirmu etäinen pari, emme todellakaan mikään paita ja peppu. Ennen ajattelin että se on vaan hyvä, että molemmat ovat itsenäisiä. Mutta kuinkas kävikään, meistä tuli vähän turhankin "itsenäisiä". Kuitenkin viime syksynä mieheni lopetti matkustusta vaativan työn ja on ihan oma-aloitteisesti halunnut panostaa meidän avioliittoon, jotta "ei menettäisi minua kokonaan" :-) Minusta on pikkuhiljaa alkanut tuntumaan, että me selviämme tästä, ja aurinko hymyilee vielä tässäkin avioliitossa, ja lämpimämmin kuin koskaan. Tällaisten kokemusten jälkeen en enää ikinä ryhtyisi suhteeseen joka ei kestä päivänvaloa.
En tiedä, oliko tästä nyt mitään apua, mutta yritin siis kertoa, että vaikka matka eroshokista tasapainoiseen elämään on todella tuskainen ja pitkä, se loppuu silti joskus. Kun eron alkaa hyväksymään (mihin menee kyllä aikaa) kannattaa vaikka kirjoittaa muistilista, minkälaisena haluaisi nähdä oman elämäntilanteensa esim. puolen vuoden tai vuoden kuluttua (tyyliin: aloitan uudestaan vähemmälle jääneen rakkaan vanhan harrastuksen, tai kokonan jonkun uuden harrastuksen, josta olen aina haaveillut, hankin uuden työ- tai opiskelupaikan, ihmissuhteet, asuntoasiat, laihdutussuunnitelmat ym. ulkonäköön liittyvät asiat, jne. Jos et ole vielä hyväksynyt eroa, tee lista ihan vaan sen vuoksi, että tuo mokoma sydäntensärkijä alkaisi katumaan, mitä sinulle teki. Olet muuttunut niin ihanaksi, hallituksi ja itsevarmaksi... ;-) Konkreettisiin pieniin asioihin panostaminen auttaa ainakin minua, ja itselleen pitää olla lempeä ja hemmotella kaikin mahdollisin tavoin. Hyvä kirja, riippukeinu, kampaajalla käynti, taidenäyttelyt, terassit (tuolloin oli kesä) hyvän ystävän kanssa perskännien veto (ei yleensä kuulu tapoihini), matkustelu, kauniisti tarjoiltu hyvä ruoka, mitä ikinä arvostatkin... Kukaan muu ei arvosta sinua, jos et itse sitä tee. Kyllä maailma ja Siperia pitää huolen että jalat pysyy maassa.
Kun pitää vihreää oksaa sydämellä, laulava lintu kyllä tulee. - Japanilainen sananlasku -
Nyt kun luin tuon sinun viestin uudelleen, ja sitten minun vastauksen, huomasin että eihän ne lainkaan kohtaa. Erosi on niin tuore, ettei tuossa vaiheessa tulevaisuuden ajattelut taida auttaa. Minäkin muistaakseni takerruin ja raivosin, itkin ja olin niin ahdistunut, että rintaa puristi. Musta harso sumensi toimintakyvyn. Vastapuolikin oli vähän väliä tunteikkaalla päällä, varsinkin silloin kun itse yritin ryhdistäytyä. Se oli sellaista kuumaa aaltoliikettä, synkkiä virran syövereitä ja tulisia paluita toistemme syliin. Ei siinä pysty loogiseen ajattelukykyyn tai ainakaan sen perusteella toimimiseen. Älä silti ole ankara itsellesi. Minäkin muistan ne äänet, tuoksut... Itsekin mietin tuolloin, olisiko kuitenkin mahdollista joskus aloittaa yhteiselämä ihan julkisesti. Ainakaan meidän tapauksessa EI ollut. Mutta teidän tapaus on tietenkin ihan eri asia, kannattaa olla varma. Pahitteeksi ei ole alkaa varmistelemaan selustaa, niin se vastapuolikin mitä ilmeisemmin tekee. Se on sellaista henkien taistoa, kun molemmat kuitenkin ovat vielä tunteidensa vankeja. Tunteita ei voi päättää, ne vaan on, mutta tekoja voi. Toisen on helppo olla vahva, jos toinen on se heikko osapuoli, silloinhan kaikki ovet ovat vielä auki hänelle, ei sinulle. Mutta jos sinäkin olet vahva, saattaakin toisella mennä pasmat sekaisin, miettii asian ehkä vielä kertaalleen alusta. Kuulostaa ehkä kylmälle, mutta näin karun opin olen minä saanut. Sinuna ehkä haluaisin varmistua eropäätöksen lopullisuudesta, ennen kuin siirtyisin eteenpäin, ettei jää kaihertaa?
että ei kannata kauheesti hänen aivoituksiaan pohtia. Siinä tulee vaan hulluksi. Minä henkilökohtaisesti VIHAAN!!!!! ex-salamieheni vaimoa (vaikka ei hän minulle mitään ole tehnyt). Ei löydy kyllin mustaa mollia kuvaamaan tunnetta, raivoa, jonka se hiirulainen nyhjöttämisellään aiheuttaa. No ainakin on kulissit kunnossa! Joillekin se tuntuu olevan itsetarkoitus. Olen kunnioittanut miehen päätöstä siten, etten ole tätä syvää halveksintaani kauheesti viitsinyt tuoda julki, kuten et ilmeisesti sinäkään. Jokin ylpeys on tallella, ja jos se kerran oli miehen valinta, niin omapahan on valintansa (idiootti!). Toisaalta pitäis antaa rauha jatkaa elämää, mutta kuten aiemmin kirjoitin, sinuna ehkä vielä koettaisin vaikuttaa tuohon päätökseen, hienovaraisin keinoin. Eihän tietenkään ole oikein varattua miestä vietellä. Silti jokainen on vastuussa vain omista ihmissuhteistaan, ei muiden, mies on jo ihan oma-aloitteisesti hankkiutunut elämääsi, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja jos avioliitto olisi kunnossa, ei kehenkään toiseen edes voisi rakastua.
Rakastuneena voi olla korkeintaan yhteen ihmiseen kerrallaan. Rakastaminen, ja olla rakastunut, ovat kaksi eri asiaa. Kun rakastaa, toivoo toiselle pelkkää hyvää, piittaamatta siitä onko sillä mitään tekemistä oman itsensä kanssa. Jälkimmäisessä halutaan olla osallisena ja siihen liittyy myös mustasukkaisuus. Kyllä minä aviomiestäni rakastan, ja olen aina rakastanut. Siksi en halunnut hänelle esim. tästä salasuhteesta kertoa, vaikka en toisaalta salatakaan. Tästä tulee jäämään luuranko kaappiin. Sen kanssa on nyt vaan elettävä, niin hyvin kuin osaa. Aviomieheni on vahva, mutta kyllä tuollainen uutinen olisi kenelle tahansa viiltävä. Mekin oltiin rakastuneita vuosikaudet. Elämä ei aina vaan mene niin kuin Me Naisissa opetetaan. Mutta kuten aiemmin kerroin, me selvitään tästä, nyt on jo uudet yhteiset kuviot meillä.
Silti tuo viime viikkoinen episodi osoitti, ettei ne vuoden takaiset tunteetkaan ole kokonaan kuolleet. Pieni liekki oli tallella :-/ ja sen kanssa aion jatkossa olla extra-tarkka. Tein listan kaikista "iskuista" ja nöyryytyksistä, joita olen tässä roikkumiseni aikana vastaanottanut, sekä miehen huonoista luonteenpiirteistä, jotta voin myöhemmin palauttaa mieleeni, jos meinaa huuma vielä joskus nousta päähän. Aion tosiaan työstää itseni eroon siitä äijästä.
Voimia vaan sinulle, kohtalotoveri, ja halauksia.... Ensi viikolla en kauheen montaa kertaa keskustelupalstoille ehdi, enkä ainakaan pitkäksi aikaa, joten kirjoittelun suhteen tulee olemaan aika hiljaista. Olet silti ajatuksissani, koska tiedän -siis todella tiedän- minkälaisia aikoja elät. Myötätuntoa ei kauheesti kannata sellaisilta odottaa, jotka eivät itse ole kokeneet, että "toisen naisen" kohtalo voi olla sydänsuruista julmimpia.
sulle noista kaikista sanoistasi. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta viikko alkoi valoisammissa merkeissä kuin kuvittelinkaan. Olen väsynyt, mutta hyvällä tavalla. Päätin etten enää jauha tätä mennyttä suhdetta mielessäni. Tapahtui mitä tahansa tulevaisuudessa, niin tiedän että jokainen päivä tästä eteenpäin on helpompi. En ole luonteeltani sellainen, että pitkään mietin menettämiäni asioita tai ihmisiä. Olisin jo melkoinen raunio jos niin tekisin.
Tiedän, että heikkoja hetkiä on todennäköisesti vielä vastassa, mutta niistäkin selviän. Nyt olo on vahva ja luottavainen, tiedän, että tuo mies vielä tulee kaipaamaan minua ellei tee niin jo nyt. Hänen vaimonsa osaa en kadehdi, hän ehkä rakastaa miestänsä tai sitten ei, mutta sai hänet takaisin syyllistämällä ja uhkailemalla. Kyllä hyväkin mies sellaiseen vielä kypsyy. Ei ehkä ihan heti mutta ajan kanssa, kun tajuaa kenet valitsi. Itse en usko siihen, että toisesta pidetään kiinni viimeiseen saakka. Niin epätoivoinen en ikinä halua olla. Uskon siihen, että jokaisen on itse tehtävä ratkaisunsa enkä painostuksella niihin halua vaikuttaa. En halua pelata pelejä ja leikkiä toisen elämällä niin. Rakastan yhä tuota miestä mutta tiedän että, jos olisin samoja keinoja käyttänyt kuin vaimonsa, en olisi ollut onnellinen hänen kanssaan. Tietenkin toivoin, että ratkaisunsa olisi ollut erilainen, mutta uskon myös kohtaloon näissä asioissa. Jotkut asiat vain ovat tarkoitettu tapahtuvaksi. Ehkä tuo mieskin löytää itsestään uudenlaista vahvuutta päästää irti, kun tajuaa vaimonsa pelanneen hänen tunteillaan.
Joka tapauksessa...elämä jatkuu. Tarkoitusta kaikelle on välillä vaikea nähdä, mutta tiedän, että sekin vielä selvenee. Tiedän etten ole yksin näiden tunteitteni kanssa. Ja tiedän, että kaikesta surusta huolimatta en silti vaihtaisi näitä tunteitani mihinkään muuhun. Tunsin ja tunnen yhä asioita joita en enää kuvitellut osaavani tuntea. Kohde ei välttämättä ollut paras mahdollinen mutta tiedän, että tieni tällä saralla ei ole vielä kuljettu. Nyt keskityn itsestäni huolehtimiseen ja tulevaisuuteni suunnitteluun. Sillä nyt vihdoin voin tehdä niin.
Kiitos 'alkuperäinen'. Vielä kerran :)
" kun tajuaa vaimonsa pelanneen hänen tunteillaan. "
Ja vaimoparan tunteillahan ette pelanneet, kun toistenne kanssa peuhasitte....Uskomatonta kaksinaismoralismia! Avioliitto on pyhä, ja kuka sen
sotkeekin, saakoon kärsiä!
Tunnen pikemminkin olleeni se pelinappula. Siksikin, näin jälkiviisaana, ajattelen että olisi pitänyt olla enemmän "pelisilmää" ja tilannetajua, ettei olisi ollut niin altis kaikille iskuille. Tietenkin ymmärrän, että tuolla suhteella on kauaskantoiset seurakset. Puolustukseni haluan kuitenkin sanoa, että salamieheni vaimo oli ennen suhdettamme jäänyt itse kiinni pettämisestä, mikä oli ollut valtava shokki ja järkytys miehelle, ja todennäköisesti juuri siksi minusta kiinnostui :-( Eivät he toisiaan rakasta. Ovat yhdessä lasten takia, voihan sitäkin uskollisuudeksi sanoa. Mutta jos ajatukset ja tunteet eivät ole läsnä, ei se ole ainakaan minun käsitykseni rakkaudesta. Omalta osaltani kadun suhdetta päivä päivältä enemmän, oman avioliittoni vuoksi. Mutta sille toisen miehen vaimolle ei sympatiaa täältä heru.
Sydänsuruja voi märehtiä mukavasti musiikin avulla...
http://www.youtube.com/watch?v=Uazdavk4eB8&mode=related&search=