Tää nykyinen suhde on kyllä varsinaista huoraamista henkisellä tasolla. En tunne enää mitään rakkauden tapaistakaan toista kohtaan mutta en silti kykene laittamaan pistettä suhteelle. Roikun tässä lasten takia ja toivoisin että minut jätetään kun itse en näköjään siihen pysty. Nuorempana pelkäsi jätetyksi tulemista mutta kun suhdetta on takana yli 10 vuotta niin asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Onko kohtalotovereita tai niitä jotka ovat olleet samanlaisessa tilanteessa.
Suhteen lopettamiseen apua?
kun itse ei pysty
6620244
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 66
Vanhimmat
Se ei siitä kummene, ryhdy toimiin. Kolme vuotta olen yrittänyt saada puolisoni lopettamaan avioliittomme, kun en itse siihen ole oikein pystynyt. Tajuttuani eläväni hautaan asti näin jos en toimi, aloin tekemään asialle oikeasti jotakin. Avioeropaperit kehiin ja omaan asuntoon. On muutakin tekemistä oikeasti kuin kuluttaa elämänsä pelkkään haaveiluun ja inhoon!
Mutta kun ei se ole inhoakaan.
Jatkan suhdetta koska en halua tuottaa pettymystä,
vaikka oikeastaan kaipaisin paljon enemmän.
Ja minulla on sellainen periaate että kyllähän tottakai voi pitää monesta ihmisestä. Haluan olla myös hänen kanssaan, en vain niin usein että se vie minulta kaiken ajan!
Jotenkin en oikein hyväksy vallitsevaa "kaikki tai ei mitään" -sääntöä, että täytyy lopettaa suhde jotta voi tavata muita.
Jätän tapaamasta muita vain jotta en loukkaisi häntä.
Rohkeasti vaan asia esille. Kerrot miltä tuntuu ja kysyt olisiko hänellä mitään sitä vastaan, jos avartaisitte suhdettanne. Kun tiedät kumppanisi kannan asiaan helpottuu päätöksenteko.
Saattaahan olla, että kumppanisi ennakkko-odotuksestasi huolimatta on halukas avartamaan suhdettanne. Muistathan, että tällöin sinunkin tulee hyväksyä hänen uudet tuttavuudet.
Mikäli nykyinen kumppanisi ei asiaa hyväksy ja tahtoo sinut yksinoikeudella, voit alkaa ajattelemaan asiaa uudestaan. Onko syytä laittaa monivuotinen suhde poikki? Odottaako muualla todellakin jotain niin paljon parempaa, että kannattaa rikkoa perhe? En tarkoita kommenttia perheen rikkomisesta pahalla, muttta se vain on ikävä tosiasia, että näinkin saattaa käydä. Lapset ei välttämättä ymmärrä sinun kantaasi ja se saattaa huonontaa välejänne.
Muista kuitenkin, että elät elämääsi vain itsellesi. Itsekäs saa ja pitääkin olla. Sinulla on kuitenkin vain yksi yritys tämän maan päällä, joten siihen kannattaa panostaa!
itseni lisäksi viisi ihmistä jotka toivovat että heidän puolisonsa löytäisi uuden kummpanin, ja jättäisi heidät. Kolmella on tästä tunteesta johtuen tullut uusi suhde "huonon" avioliiton lisäksi. Siitä on taas seurannut itkua ja hammastenkiristystä. Taas ne jotka lähtevät kävelemään, ovat löytäneet itsensä, tai uuden kumppanin joka on "SE". Lopeta kärvistely, kissä pöydälle.
"Taas ne jotka lähtevät kävelemään, ovat löytäneet itsensä, tai uuden kumppanin joka on "SE"."
Eikö "SE" nykyinenkin kumppani ollut jossain vaiheessa "SE" oikea?Oletko varma,että "SE" uusi on varmasti "SE" oikea?
siitä voi muokata "SEN".Muutaman vuoden päästä huomataan että ei tästä saa muokattua mitään ja pitää vaihtaa muokkauksen kohdetta.On se kumma kun pitääs olla miähinen miäs mutta naisen aivot tai alistua siihen mitä nainen odottaa haaveissaan jotka vielä muuttuvat päivittäin.
Sinulla on selvästi sellainen luonne, että rakkautta riittäisi jaettavaksi monelle ihmiselle, mutta sellainen ei onnistu parisuhteessa. Jos on esim. avioliitossa, niin se on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti. Tiedät kai sanonnan?
Minulla on itselläni vähän samankaltainen luonne, ja olenkin löytänyt kutsumukseni sellaiselta saralta, jossa saan jakaa huomiota ja rakkautta monille. Ehkä sinuakaan ei ole tarkoitettu normaaliin suhteeseen / avioliittoon, vaan sinulle on olemassa joku tehtävä jossa tarvitaan sinun luonteesi omaavaa ihmistä???
Sinun täytyy ajatella toistakin osapuolta, etkä saa aiheuttaa hänelle henkistä tuskaa. Sinuna jättäisin kumppanisi, sillä olisihan se armeliaampaa hänelle, vai mitä? Voit sitten itse elää miten haluat pilaamatta toisen elämää ja tuhlaamatta hänen aikaansa. Jos sinusta tuntuu, että tarvitset molemmat; vakituisen kumppanin ja irtosuhteita, niin sanoisin että se on ahneutta josta joudut maksamaan jossain vaiheessa. Muistutan, että kirjoitan tätä omasta kokemuksestani ja vain hyvää sinulle tarkoittaen.
Toivon, että tämä kannanottoni herättää sinussa ajatuksia!
Hyvää jatkoa! :)
sitten tunteita häntä kohtaan .Ihanaa että on vielä olemassa sellaisia ihmisiä jotka pystyvät ajattelemaan toista ja toisen tunteita.Takuuvarmasti aita ei ole vihreämpää toisella puolella.Siellä on sitten toisenlaiset ongelmat mahdollisessti ja kauenpaa tietty näkee omat jutut paremmin.Keskustele kumppanisi kanssa ,se kannattaa.Keskustelkaa ulkopuolisen auttajan kanssa se avaa solmuja.Joillekkin tietty sopii haareminpito siinä sivussa mutta se ei auta sinua (ja kumppaniasi) yhtään eteenpäin,
Kannattaisiko miettiä mistä johtuu ettei ole tunteita toisianne kohtaan ja voisiko asioille tehdä jotain? Varsinkin jos on lapsia niin sen miettiminen mistä asiat johtuu ja sen jälkeen niiden korjaaminen olisi kokeilemisen arvoinen juttu. Esim teettekö mitään yhdessä mikä on kivaa? Kuulutteko te toistenne elämään? Ihmisiä yhdistää se että on kivaa yhdessä, eli pitäisi tehdä välillä yhdessä arjesta poikkeavia asioita jotka ovat molempien mielestä kivoja, se yhdistää ihmisiä. Niinhän tehdään yleensä suhteen alussakin, siksi uusi suhde tuntuu alussa mukavalta.. samat ongelmat tulevat eteen kumppania vaihdettaessakin ajan myötä jos suhdetta ei hoideta.
Joo meil sama juttu, ukkoni seurustellut 15v.vanhemman akan kans kuutisen vuotta ja viel roikkuu meen kans saman katon alla yhan pokkana.
Kun päätät avartaa suhdetta ota minuun yhteyttä. Osaan avata puristavan kengän ja laittaa tilalle väljemmän avokkaan.
soitellaan
yf
Tässäpä tämä tulikin jo.
Miten soitan tai kirjoitan,eihän mulla ole yhteystietojasi.
Itse 34v mies ja asunut 3vuotta naisen kanssa,jolla 3 nuorta lasta,ei yhteisiä,onneks,hänellä oli viinan kans ongelmia eikä tietoakaan työelämästä,kun tavattiin,soskun kans jatkuvasti tekemisissä,koti ja muut asiat aivan sekaisin,ei oikeastaan mitään omaa ja elämän perusasioita,pelkkää juhlimista.Juttelimme ja sittemmin muutti luokseni ja asiat alkoivat järjestymään,sai työelämäst kii ja viina jäi ja kotiasiat kunnos,kun hoitelin hänenkin asioitaan,itse kun ei saanut aikaiseksi mitenkään,lapsia hoidan,,sinne tänne,,päikkärit ym.jutut.Ja nyt hänel taas alkaa kaikki samat menemiset ja kovat riidat,öitä pois eikä saa yhteyksiä ja kaikki perheessä aivan sekaisin,koska ei välitä eikä osaa arvostaa mitään,on tosi raskasta,kuin kivi rekeä vetäis perässään.Kaikki ystävät sanoneet,että kuinka kauan jaksat ja olenkin asuntoja katellut ja kuinka paljon sen jälkeen asiat olisivat,mutta ai se ole helppoa pakata ja lähteä yhteisestä kodista,kun tiedän mihin hänen elämä sit menee,mut pakko se kai on...
ylipäätään menit näin moniongelmaisen naisen kanssa yhteen? Ja miksi olet yhä? Mitkä piirteet/ominaisuudet hänessä hurmasivat sinut, saivat rakastumaan häneen? Oliko kenties sellainen kaunotar, että sekoitti pääsi? En voi ymmärtää. Itse olen nainen, enkä pystyisi ikinä ihastumaan saati rakastumaan vastaavanlaiseen mieheen. Ehdoton turn off olisi nuo kaikki kuvaamasi piirteet. Loppuisi kiinnostus tosi lyhyeen, vaikka ulkonäköä olisikin. Se ei paljoa auta.
Kyllä hän minut täysin hurmasi ja sai lumoihinsa ja kun kertoi entisestä väkivaltaisesta suhteestaan,kovia kokenut,niin sääliksikin kävi ja halusin todella auttaa ja rakastin paljon,itse monesti myös hänen äidiltään kuullut,että liian kiltti ja nyt kun väsynyt,enkä jaksa enää,niin kaikki vielä huonommaksi mennyt,ja vaikeaksi varmaan tekee sen takia koska itse arvostan parisuhdetta ja halua elää sellaisessa,ennen kuin yksin,mahdollinen yksinäisyyden tunne pelottaa koska senkin kokenut ja ei kiva,mutta tiedän et yksin huomattavasti parempi,ei jatkuvaa kireetä ilmapiiriä eikä huolia,muutinkin jo kerran pois mut lirkutteluillan ja lupauksillaan sai mut takaisin
Vähän jotain sen suuntaista aavistelinkin, muuten kyllä aika vaikea käsittää. Nainen tuntuu olevan tosi taitava manipuloija, hyödyntää kaikki heikot kohtasi, vetelee just oikeista naruista. Yksinäisyyden pelko, päätöksentekokyvyn vaikeus, ylikiltteys, tekee itsensä sydäntäsärkevällä tarinalla säälittäväksi ym. Yhäkin saa sinut "koukkuun".
Tälläisiä persoonia on sekä miehissä, että naisissa. Itse en onneksi ole joutunut sellaisen manipuloijan/hyväksikäyttäjän uhriksi, vaikka koskaan ei voi sanoa ei koskaan. Sellaiset piirteet (jos vähänkin vaistoan/ilmenee) ovat vaan niin turn off, ettei minulla kipinää syntyisi sellaiseen ihmiseen, kun ei pysty pelkällä ulkonäöllä hurmaamaan. Ehkä nuorenpana, mutta ei enää tässä neljänkympin "kunnioitettavassa" iässä.
Ja kun ei ole yksinäisyyden/yksinjäämisen pelkoakaan, sillä viihdyn mainiosti yksin ja tarvisenkin yksinoloa. Liian tiivis parisuhde ahdistaa.
Meitä on moneen junaan. Kannattaa miettiä onko tuollainen ihmisarvoista elämää, kannattaako antaa toisen käyttää hyväksi tuolla tavoin, olla toisen kynnysmattona. Niin kauan kun antaa sen tapahtua, se tapahtuu. Vain itse voit sen lopettaa. Toinen ei muuksi muutu. Ja miksi toinen sen lopettaisi, kun on huomannut, ettei siitä mitään seuraa. Saa kuitenkin manipulointitaidoillaan sinut takaisin "ruotuun".
Uhrautuvaisuus ja ylikiltteys ei kannata, on oltava terveellä tavalla itsekäs, jos arvostaa itseään (ei sitä muutoin muutkaan tee). Mitään uuttakaan ei voi syntyä (parempaa) ennenkuin vanhasta on päästy.
Tuskin yksinään joudut loppuikääsi viettämään, varmasti löytyy arvoisesi kumppani ennemmin tai myöhemmin, kun vielä parisuhdetyyppiä olet ja sitä arvostat (kaikki ei ole, vaikka sellaisessa ovatkin). Sinuna miettisin ja tekisin pikaisesti päätöksen olipa se mikä tahansa. Joko hyväksyt nykyisen elämäntilanteesi ja yrität siihen muutosta esim.pariterapialla tmv. Tai sitten päätät lopettaa yhden elämänvaiheen ja siirtyä seuraavaan. Tsemppiä päätökseen!
Kiitos kommenteista,tiedän mitä pitää tehdä,kun vaan sais oman pään pidettyä.
Juu kannattaisiko puhua asioista ihan suoraan? Ei tarvitse miettiä yksin tätä. Puhut ja kerrot mitä haluat ja mitä et. Ei luulisi olevan vaikeaa. *huoh*
onko sinusta alusta asti tuntunut vaan huoraamiselta kumppanisi kanssa? jos ei, niin kannattaa tarkistaa vähän syvemmin koko asiaa.. nimittäin ei se vaihtamalla parane, kuin hetkeksi..katos kun se huumaa haihtuu ennen pitkään,Ota vastuu perheestäsi,se on sitä oikeaa RAKKAUTTA!!
Tätä on nähty aikalailla, ei se useinkaan vaihtamalla parane. Arki tulee joka suhteeseen ja jos suhdetta ei hoideta ja ruokita oikein, niin vaihtamalla asiat vain siirtyy toiseen suhteeseen. Näin olen vierestä seurannut. Auta armias, joka joutuu heittopussiksi kyseiseen maailmaan. Sydän ei saa rauhaa tekemilleen virheille.
Miksi aina oletetaan, että jättäjä on jo kohta uudessa suhteessa tai ylipäätään edes haluaa uutta suhdetta? Voihan sitä haluta elää yksinkin ilman romanttista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen.
Itse ainakin haluan eroon nykyisestä epätyydyttävästä/vaikeasta (monella tavalla) suhteestani, enkä missään tapauksessa enää ikinä halua uutta suhdetta, minkäänlaista. Niitä suhteita on sen verran ollut tähän ikään (41) mennessä, että se riittää minulle. On ollut hyviä ja huonoja ja siltä väliltä, se puoli on nähty. Selvennyksenä mainittakoon, että lapsia ei ole.
Tämän suhteen kun saisin päätökseen, niin loppuiän haluan ja olen siihen valmistautunut elämään sinkkuna, ei kiinnostaa enää yhtään mitkään suhteet.
Tällä haluan vaan sanoa, että on myös muita vaihtoehtoja kuin se "parempaan vaihtaminen" ja ylipäätään uuteen suhteeseen ajautuminen/etsiminen/haluaminen. Yksin eläminen on varteenotettava vaihtoehto(paras), ainakin minulle.
Arki tulee väkisinkin joka suhteeseen, mutta toimiiko se arki kuitenkaan kaikilla? Molempienhan siihen kuuluu osallistua yhtälailla..
toi kuullosti siis niin tutulle kuin vaan voi..itse olen ollut naimisissa noin 17 vuotta siis ihan kakarasta asti ja muksuja on siunaantunut.nyt olen kärsinyt jo varmaan viimeiste 3-4 vuotta,en tunne mitään toista kohtaan tai oikeastaan tunnen,,inhoa,ja kaikkea pelkkää negatiivista,äijän ei tarvii kuin avata suunsa niin mua alkaa oksettamaan,,ja kaikki mitä se sanoo on mun mielestäni tyhmästi sanottu..ja silti niin hullulta kuin se kuullostaakin en osaa vaan ottaa ja lähteä.itsekkin olen ajatellut että olen muksujen takia tässä tai sitten kun ollaan oltu jo näin kauan yhdessä et jotenkin roikun tässä suhteessa kai se pelottaa mitä sitten jos lähden lasten kanssa..sen tiedän kyllä ihan tasan varmasti että ei tää enää kauaa kestä..olen ajatelllut et hakeudun jollekkin ammatti auttajalle jos se osaisi neuvoa ja jospas se vika onkin mun korvien välissä.tää on niin omituista et mä voin ajatella pahaa ihmisestä kun tiedän et mun luonteeni ei ole oikeesti tälläinen.aika näyttää...
jos miehesi ei tee miään pahaa ja inhoat silti häntä,niin inhoat oikeasti itseäsi ja siirrät tuan tunteen miestä kohtaan.
taidat olla itseesi kyllästynyt.teepä ensin itsellisi jotain ja syytä sitten vasta muita,miestäsi.olet tainut itse jäädä paikoilleen henkisesti..kehitä itseäsi.
jos ei rakasta itseään ei kykene rakastamaan muitakaan.
Minä olen kokenut ihan saman. Hulluinta oli, kun mieskin alkoi väittää kaiken olevan kiinni vain minun pöllöydestäni ja käski mennä kallonkutistajalle hoidattamaan itseni kuntoon, niin sen todella teinkin, ja sen seurauksena uskon entistä vahvemmin nyt minullakin olevan oikeus löytää itseäni tyydyttävä elämäntapa, jopa ilman nykyistä miestäni. Ole rohkea, tunnustele omaa sisintäsi ja etene sen mukaan. Sitä sanotaan että on jopa parempi tehdä virheitä toimiessaan kuin kärvistellä ratkaisemattomassa tilanteessa loputtomiin. Se päättämättömyys vie ihmisestä kakki mehut kuitenkin. Onnea.
Juuri näin: on vaikea tehdä päätöstä.
Olin itse 29v aviossa ja viimein tein päätöksen lopullisesta erosta. Noin 3 vuotta sitten hain ensimmäisen kerran eroa ja annoin eron raueta... Ajattelin ei se vaihtamalla parane... mutta mutta mulle kerrottiin miten avuton olen.
Jälkeenpäin ystävät sanoivat "etkö näe miten sinua käytetään hyväksi".
Näenhän minä nyt.
Erosin rakkaudesta ex vaimooni koska molemmat voimme liitosamme pahoin.
Kyllä helpotti.
Ensin pitää selvittää tilanne oikeesti ja avoimesti, eropäätös milestäni pitää tehdä harkiten yhdessä niinkuin avioituminenkin.
Tsemppiä en kannusta enkä halua kieltääkään eromasta päätös on teidän.
Tsemppiä:)
.... suhde ennenkö tapahtuu mitään kamalaa.
Sä kärsit ite sun puoliso kärsii ja ennenkaikkea lapset. Jos et pysty niin mene ammattiauttajalle hae apua.
siinä kärsii kaikki osapuolet,jos suhde ei toimi!!!!kyllä se sielunkumppani jostain tipahtaa,,,,,,,niin tipahti minullekkin aivan yllättäen.ei muuta kuin yritähän jaksaa ja Kevät on tulossa.......
mutta kuinka kauaksi.Tarkoitan että myähemmin voit taas huomata että eihän tää ollukaa "se".Miäs muuttui kummalliseksi.Tulevaisuutta kun ei voi tietää.Todistaahan se sen kun ihana suhde muuttuu helvetiksi.Mielestäni onnistuneesta suhteesta voi varmuudella sanoa vasta kun kuolema erottaa.Neuot toisia vaikka et tiedä oman suhteen lopullista onnistumista myöhemmin voit kirjoitella täällä että paska sieltä tipahti.
Joka ainoa ihmisen tunne on hänen itsensä luoma.
Ulkopuolelta ja muilta ihmisiltä tulee vain ärsykeitä, joista tuotat itse tunteesi.
Jos tunnekeitoksesi ei ole mitä haluat, voisit miettiä onko vika kokissa vai aineksissa?
Kyllä sekin vaikuttaa mitä annetaan ja milliasissa erissä käytettäväksi keittoon. Pelkillä pippureilla ja kraanavedellä ei kovin kummoista soppaa keitetä, vaikka kuinka olisi positiivinen mieli keittäjällä.
Yhtään asiaa ei helpota myöskään se, että pelkää puolison syrjäytyvän jos ero toteutuu. Matala koulutus, pienipalkkainen ammatti, vähän ystäviä, ei harrastuksia, helposti viinaanmenevä jne. on kyllä aika huono alkuasetelma jos putoaa pois turvallisesta suhteesta jossa on tottunut siihen että puoliso kantaa paljon vastuuta erilaisista ikävistä mutta pakollisista asioista. Itse kyllä pääsisin varmaan asian yli ajan kanssa mutta en haluaisi että lapseni "menettäisivät" toisen vanhemmistaan.
isäänsä menetä,,isä on olemassa, vaikka vain eri osoitteessa.
Kyllä lapset menettävät erossa lapsenuskonsa pysyvään rakkauteen ja heidän äitinsä ja isänsä täydellisen liiton tuleksena syntyneisiin täydelisiin itseihinsä. Kyllä ero on trauma. Ja käytännössä ero hankaloittaa myös arkisen isä- tai äitisuhteen ylläpitämistä. Eri asia on, onko se pienempi paha kuitenkin kuin yhdessä pysyminen vastoin aitoa haluaan.
Totta puhut. Tuokin uhka on tosi. Mutta jos suinkin pystyt, kerro tuo kaikki myös puolisollesi. Sinun ei tarvitse loppujen lopuksi olla hänen ainoa "pelastajansa". Ei avioliitossa eikä sen ulkopuolella. Pohdiskelusi osoittaa kyllä, että olet harkinnut asiaasi tarkoin. SE on hyvä pohja mille tahansa muutokselle.
Kirjoitin tahallani aiemmat viestini siihen tyyliin, ettei tekstistä käy ilmi kummasta sukupuolesta on kyse. Kuten arvelinkin niin naisen kirjoitukseksi joku tuota ajatteli ilman muuta. Ihme kyllä ei tullut yhtään "Jätä se sika, ansaitset parempaa"-tyylistä vastausta.
Koettakaa ihmeessä alkaa puhumaan asioista, etsimään henkistä yhteyttä tavalla ja toisella...ei se asia kumppania vaihtamalla kummene, sen seurauksena tulee vaan tuhat uutta kysymystä!
Jos se syy "tunteettomuuteen" on paljolti omassa sisikunnassa, tunnelukoissa jne, jotka sitten projisoidaan toiseen?
Onko itsekkyys saanut meissä vallaan kun aina kysytään että miltä MUSTA tuntuu ja viis veisataan puoliosta, lapsiista...
Itsekin tulin jätetyksi "musta tuntuu" syin ja eipä ole sillä ent.puolisolla vieläkään natsanut, kolmas kumppani jo kierroksessa ja syyllisyys kelvottomin perustein tapahtuneesta avion rikkomisesta..ja kylä lapsikin asiasta kärsi kovasti kun olisi tahtonut saada pitää isän kotona...mutta miehen osa on useimmiten kotoaan joutua lähtemään erotilanteessa, eräänlainen tsunami sekin.
Uskollisuus ja (tahto)rakkaus, missä olette???
Siis keskustelemaan ja kertomaan toiselle. Kunkoko 20 v. liitto on perustunut sille, että yritetään esittää toiselle parhaita puolia, eikä sanota koskaan pahasti, eikä kerrota negatiivisista tuntemuksista. Kun on kiltiksi tytöksi opetettu, ei osaa sanoa "ei" silloin kun pitäisi. Osaa vain itkeä itsensä uneen, ja senkin tehdä salaa.
asetelmasta päättelin minäkin "jätettävän" olevan mies. Mutta ajattelin silti yhtälailla molempien kannalta. Tosin nyky-yhteiskunnassa perheen menettäminen on äiti-roolissa edelleen isompi tappio kuin isä-roolissa. Siis kulttuurisesti.
niin on helpompi arvata mitkä kirjootukset on sun.
Minähän tässä se hidas toimija olen kun olen vuosikausia jaksanut tässä tilanteessa jatkaa omista tuntemuksista välittämättä ja omaa parastaan ajattelematta. Kumma että vastaukset tällaiseen aiheeseen ovat täysin laidasta laitaan riippuen vastaajan henkilökohtaisesta näkemyksestä.
Yksi sanoo, että lapsille ero on parempi vaihtoehto kuin perhe jossa ollaan yhdessä ja pidetään kulisseja muodon vuoksi. Toinen taas vannoo "lasten parhaan" nimeen, ja käskee vaikka hankkimaan rakastajan/rakastajattaren jos ei seksielämä kukoista ja halut kohtaa.
Minä olen mielestäni ollut harvinaisen pitkäpinnainen ja epäitsekäs ja priorisoinut sen MUSTA tuntuu jutun kaikkein alimmaiseksi. Sen johdosta olen nykyisin kyyninen, stressaantunut ja todella henkisesti lopussa. Kaverit on kadonneet, harrastukset jääneet ja elämänilo tiessään. On vain lapset, työ ja se nainen joka asuu kotonani. Kotiin meneminen tuntuu vaikeammalta kuin töihin jääminen kun pitää jaksaa vetää onnellisen isän roolia vaikka tekisi mieli purskahtaa itkuun ja vaipua uneen, jossa murheet taas unohtuvat muutamaksi tunniksi.
tän palstan ulkopuolella? Voitais vaihtaa sähköpostiosot, jos kiinnostaa. Luo vaikka tähän tarkoitukseen oma ja kerro se, mikäli haluat jatkaa keskustelua toisen "ihan samassa liemessä" olevan kanssa.
No hei, kyllä sellainen teatterimainen suhde jossa ei saa/kykene/ rohjeta olla koko painolla mukana, niin onhan se kaameeta ja voimavaroja vievää...mikä koti se sellainen on jonne pitää palata töistä "tsemppaamaan", jotta täyttäisi (luulotellut?) kriteerit?
Entä jos alat pikkuhiljaa opeteölla sitä omien tunteitten esille päästämistä, siis jos aina vaan nielee pahan olon tunteensa niin kyllä ne katoaa ne hyvän olon tuntemuksetkin, lopulta on jäljellä vaan hyinen jääkausi ja silloin kyllä elämä sammuu siitä suhteesta...vaikka tunteet eivät saisikaan olla pääpointti jolla suhdetta arvioidaan niin jonkinlainen mittari ne mielestäni kyllä ovat.
Itse koetan jatkuvasti opetella ulos vääränlaisesta kiltteydestä, ei se tarkoita vesikauhumaisen koiran räksytystä vaan sitä että ei vaikeinisi mielipitäistään, vaan olisi olemassa rohkesti sellainen kuin on ja myös pyrkisi vaikuttamaan asioihin eikä vain olisi sukkasillaan seinänvierustoja hiipivä varjomainen olento...tyyliin, "eläkää, puhukaa te, minulle sopii kaikki" Uh, ei käy..
Ulos kaapistasi ja kissa pöydälle ja jos ei koko kissa kerrallaa niin vaikka käpälä ekana :) Se kanattaa, elämä on NYT...ellei sitä nyt elä niin sitten saa katkerana vanhuksena-jos saa elää-keinutuolissa uksia ns. elämättömän elämän traumaa.
T: Opissa itsekin vain oleva..mutta opissa kuitenkin :)
Ps. vanhasen ent. puoliso kirjoitteli viisaita eroihin liittyen iltapäivälehden artikkelissa.
Ainahan se helpottaa kun saa vaikeita asioita jakaa jonkun muun kanssa vaikka suurin hyöty olisi tietysti ruotia soppa selväksi asianosaisen itsensä kanssa.
Mailia voi laittaa osoitteeseen
[email protected]
tuolla menolla. Ihmisen ei tarvitse/pidä aina vain uhrautua toisten puolesta niin, että oma terveys tuhoutuu (fyysinen ja psyykkinen). Terve itsekkyys pitää olla, itsestään pitää välittää ja itseään arvostaa, ei sitä muutkaan tee muutoin. Sääli on myös huono syy jatkaa toimimatonta/tunteetonta/epätyydyttävää suhdetta. Valitettavaa jos puolisi on syrjäytymisvaarassa, mutta viime kädessä jokainen on vastuussa itse omasta selviytymisestään. Toisen puolesta ei voi elää.
Lapset kyllä tajuavat ja huomaavat jos vanhenpien väliltä on rakkaus kuollut ja varmasti kärsivät kireästä ja ahdistavasta kodin ilmapiiristä. Eihän se vanhemman paha olo voi olla näkymättä, kyllä sen vaistoaa, vaikka yrittäisi esittää "onnellista isää". Mitä elämää on sellainen kulissielämä, jossa ei voi olla oma itsensä, vaan pitää aina "tsempata" ja esittää jotain sellaista mitä ei tunne? Harvan psyyke kestää sellaista loputtomiin. Tiedän eräänkin tapauksen, ja huonosti kävi.
Mene ammattiauttajalle, ei näistä useinkaan selviydy omin voimin. Aina ei tosin niistäkään ole apua, monenlaista terapeuttiakin on markkinoilla. Kannattaa kuitenkin kokeilla, eihän sitä voi muuten tietää.
Päätös on vaikea, mutta se on tehtävä. Tsemppiä!
ratkaisee perinteisesti asian Suomessa. Malta odottaa.
Missäs ne halukkaat, "ihan samassa liemessä olevat" keskustelijat viipyy? Mailiosoitteen kerroin jo mutta laitetaan nyt uudestaan:
[email protected]
kertoa mitä elämältäsi toivoisit? Minä yritin, eikä se tehonnut yhtään, mutta joku sanoo onnistuneensa sillä tavoin herättämään puoliskon huomaamaan tilanteen.
Miten toi muka auttaa jättään toisen? Tyhymä!
Ota kuule terve järki käyttöön ja ajattele aivoillasi. Jos ei ole tunteita toiseen eikä yhdessä elosta tule mitään niin turha siinä on kiikkua. Kertoo toiselle, että tunteet on loppuneet ja haluaa lopettaa suhteen. Ei siinä sen kummempaa ole. Ja syy siihen, että roikut lasten kanssa ei ole oikein varsinkaan toista kohtaan eikä lapsia kohtaan. Lapset ovat hyviä vaistoamaan asioita ja kyllä se heihinkin heijastuu vaikka ette riitelisikkään. Itse purin pitkän suhteen joka kesti 20 vuotta joista olimme 17 vuotta naimisissa. Tunteet loppuivat ja se oli vain yhdessä olemista niin, että tehtiin kotijutut ja hoidettiin välttämättömät asiat mutta tunteet ja rakkaus puuttui. Yhdessä päätimme lopulta, että tämä on paras ratkaisu, että suhde lopetetaan vaikka minä sen ensin puheeksi otinkin. Nyt olenkin sitten entistä onnellisempi monen monen vuoden jälkeen vaikka sinkkuna elänkin.
mutta hemmetin vaikeaksi tekee lopettamisen toinen, jonka mielestä suhteessa vaan "ei ole mitään vikaa". Joka tyytyy elämään kaverina ja taloustiiminä.
kyllä meitä vastaavassa tilanteessa olevia on... toivottavasti tieto siitä edes lohduttaa sinua...jos ei mikään muu. tiedän tuskasi.
Se joka oli pielessä, oli mun omaminä.En sitä silloin nähnyt, tajusin myöhemmin, kun kaikki oli myöhäistä, ja aiheutettu monelle turhaa tuskaa.Katso peiliin,ja pitkään,ei vaihtamalla parane, voi saada siipeensä ja lujaa...
Voi se puoliso hyvä ollakin. Mutta jos ei vuorovaikutus pelaa, niin ei pelaa. Vika voi olla minussa tai hänessä, mutta kaikkia vikoja ei saada kovinkaan helpolla korjatuksi - edes ammattilaisen vastaanotolla. Ja onko meillä aikaa työstää sitä vanhaa vuosikymmenet? Joskus vaan kahdella ihmiselä ei ole hyvä yhdessä.
seurustelin entisen miehen kasaa ja menimme kihloihinkin..
meillä oli lapsikin..
löysin uuden miehen...tapailimme ja mies tuntus aivan täydelliseltä
erosin kihlatustani ja nyt kadun sitä...
kihlattuni oli ihanan hellä...ymmärsi minua ja kunnioitti...
en huomannut sitä silloin...näin vaan huonoja puolia ja ajattelin etten halua tätä suhdetta jatkaa...
nyt entiselläni uus nainen ja lapsikin syntynyt heille...itken vieläkin joskus ja toivon uutta mahd,mutta tiedän ettei se enään käy...
pyydän anteeksi sinulta...rakastan sinua vieläkin enkä unohda koskaan....
Erosin todella hyvästä miehestä ja kadun sitä valtavasti!! Erosin vielä toisen miehen takia joka osoittautui täydeksi kusipääksi, hakkasi mua, petti, veti viinaa..ja kaikenlisäksi täys narsisti. Tämä tuli ilmi vasta kun olin eronnut, siihen saakka hän oli mitä unelmin mies.
No, nyt kärsin siitä mitä aiheutin aviomiehelleni ja se on minulle ihan oikein.
Samat fiilikset, en tunne enää mitään, yhtään mitään miesystävää kohtaan (ei asuta yhdessä). Ei varmaan ollut se oikea alunperinkään, ei koskaan "iskenyt kunnolla". Luulisi olevan helppoa lopettaa, eihän siihen tarvitsisi kuin pari lausetta. Mutta ei, tosi vaikeaa on ja olen tätä pyöritellyt pitkään mielessäni. Pelkäänkö ehkä yksin jäämistä, vaikka se olisi nykyistä olotilaan paljon parempi vaihtoehto. Kuin olla tunteettomassa suhteessa (minun puolelta). Fyysinen läheisyyskin inhottaa, ajattelen aina muita. Tiedän, että pitäisi lopettaa ja väärin toista kohtaan jatkaa - silti on niin vaikeaa.
Roikuin vuosikausia huonossa suhteessa. Seurauksena, että lihoin 20kg, koska söin ja ahmin pahaan olooni tietämättänikin. Elämä oli jatkuvaa ruoan ympärillä pyörimistä, sen ajattelua, herkkujen mässytystä, jatkuvaa mielitekoa ahmimiseen. En edes tajunnut sitä kunnolla mistä johtui.
Kun sain vihdoin lopetettua epätyydyttävän suhteen, niin laihduin vuodessa nuo keräämäni 20 ylikiloa, vaikka en edes mitenkään laihduttanut enkä ajatellut laihduttamista. Tajusin, että olin syönyt pahaan olooni, ja kun paha olo loppui ei ollut enää tarvetta ahmimiseenkaan. Ei enää tehnyt sillä tavalla mieli, ja ruokailutapani normalisoituivat, liikuntakin lisääntyi. Nyt olen elämääni tyytyväisempi jo fyysisen puolenkin takia. Pirteämpi, energisempi ja vapautuneempi. Ennen kireä, ahdistunut, vihamielinen ja itseeni tyytymätön. Kannattaa lopettaa ahdistava, huono suhde.
"Parempi kerta rytinä, kuin ainainen kitinä" ! Ratkaisematon tilanne vuositolkulla jatkuessaan kuluttaa ihmisen henkisesti loppuun.
ota "vaaka"käyttöön ja punnitse asioita ,kyl se eräänä päivänä yks kaks vaan loksahtaa tajuntaan mitä pitää tehdä.Sitten kaikki sujuukin järjestelmällisesti eteenpäin.Edellyttäen et tiedät mitä haluat.
Kymmenen vuotta. Miestä ei todellakaan kiinnosta kotielämä tai minun/lapsieni elämä. Työ ja omat kaverit, raha ja tv on in. En yritä häntä enää saadakaan muuttumaan. Itseäni ja omaa suhtautumista itseeni olen muuttanut vähitellen. Itsetunto alkaa nousta sieltä suosta, mihin se tässä tiimellyksessä oli vajonnut. Ehkä uskallan jopa ottaa vastuun vielä omasta elämästäni ja lähteä tästä suhteesta. Siitä huolimatta, että ei voi olla varma lopputuloksesta.
Todella rankkaa on ollut henkisesti, mutta kannattavaakin. Olen löytänyt oman itseni ja irrottautunut läheisriippuvuudestani, jota en ollut tunnistanut. Mikä ei tapa - vahvistaa.
Uskon tästä keväästä tulevan paremman kuin vuosikymmeneen. En lataa enää minkäänlaisia odotuksia toisen päälle (sitähän vain pettyy siitä kerta toisensa jälkeen:) seison omillani ja teen omat päätökseni. Hyvää kevättä sinulle!
Et voi olla tosissasi, aiot pakottaa isän ottamaan tytön mahdollisessa avioerossa, vaikka sekä sinä ett tyttäresi riitelette koko ajan juuri tämän isän kanssa.
Eikö sulla ole pienintäkään järkeä tässä mukana?
Koska tyttö on jo nuinkin vanha, antakaa häne itse päättää missä haluaa asua eron sattuessa.
Jos minä olisin tuo tyttö, en haluais teistä kumpaakaan vanhemmikseni.
jos uskot jumaalan! ja rukoile sydämestäsi pohjasta että jumala minulla on tämmöinen asia minä luottan sinuun että sinä voit auttaa minua tässä asiassa.
Tutun kuulosta,rakkaus on hävinnyt taivaan tuuliin.Ukko sanoo rakastavansa minua mutta eihän sitä moitita ja sille huudeta koko ajan jota rakastetaan,ei yhtään rauhallista päivää.En minäkään täydellinen ole mutta ainakin minä yritän rauhoittaa tilannetta,ainakin lapsen takia.Lapsi(8v)kärsii kovasti meidän riitelystä.Lapsi on koko ajan hermostunut,seuraa silmä tarkkana mitäs tänään on tulossa.Isänsä kanssa on välit aika kireät,riitelevät aina kun ovat samassa huoneessa,on kuin olis kaksi itsepäistä lasta.Pelottaa että kun tytölle tulee murrosikä tai jospa isänsä ois kasvanu aikuseksi,toive ajattelua.Olen jo ottanut yhteyttä perheneuvolaan että sais tytön rauhottumaan ja ymmärtämään että ero on paras ratkasu.Pelkään vain että isänsä ei halua ottaa tyttöä,pirruuttaan.Ei oikein innosta yksinhuoltajan elämä,kokemusta 10v ajan(poika 27v)isänsä ei halunnu olla lapsen kanssa.Toivottavasti saisin hyviä neuvoja kohtalo kavereilta?
kaikki tulee kaymaan ihan automaattisesti, kuten minulla kavi..
tulet vaan rakastumaan johonkin "postinkantajaan" ja sit ei enaa neuvoja tarvitakaan..