parasta paikoillaanpyytämistä...

No hei taas!

Suu kun ei pysy kiinni, kevät tekee tuloaan ja kalahurmoskuume jo iskemäisillään, niin mitä sitten tekee muuta kun pähkäilee jahkailevasti palstoilla. Sitäpaitti naistenpäivä on jo menneen talven lumihuikosia, ja kalat taas ovat irrallaan...:)

Juu-oh.

Tätä paikallispyyntiä olen ihmetellyt. Onkos se paikallista, pakollista, paikoillaanolemista vaiko paikallaanolevista pyyntivälineistä kiinni oleva juttu?

Hällä väliä.

Koetin ne kaikki yhdistää (velipoikaa en osannut laskea mukaan). Ja tulin mielenkiintoiseen tulokseen!

Onki!!

Sehän meitä kalastajia yhdistää ennen muita pyyntivälineitä. Ongella melkein kaikki aloitimme saalisvimman tuntemisen.

(velipoika erikseen, se enempiki tota vimmaa vaan)

Enempiä ja suuremmitta puheitta kertomaan eräästä mieleenpainuvimmista onkikalastuskokemuksestani.

Oli yö. Synkkä ja pilvinen yö. Tosin kesäinen, sellastes kesäkuun puoltaväliä, juhannusta ennakoiva. Ilmassa sumua ja muijan kanssa riitelyä.

Siksihän minä kalaan lähdinkin. Julmettu riita jostain jonninjoutavasta. Kaikkea kun en jaksa kuunnella, lähdin merelle korviani lepuuttelemaan.

Varasin vanhaan soutupaattiin muovikelmuun käärittyä lenkkimakkaraa, vaikka helteenomainen lämpötila vallitsikin. Vähän matoja, kiukkuisesti kerättyjä sieltä äidin marjapuskien juurista (kiellettyä!). Vähän ne madotkin kiemurtelivat sillai kiukkuisenlaisesti. Hyvä enne?

Mukaan otin sitten myös kolme onkea. 3, neljä ja kuusimetrinen vapa. (vapa varmaan viittaa vapahtajaamme). En enempiä uskonloukkauksia.

Soudin. Soutu sujuu hyvin kun on kiukkuinen.

Matkanpäänä oli merellä sellainen kummajaisuus kun tierummut. Tiedät, joku on tehnyt tien saarten väliin, ja siihen sitten on tarvittu muutama silta ettei gummit kastuis.

Tämä minun määränpää oli kahden siltarummun ylittävä tie. Jonka alta siis aioin kalastaa.

(tässä vaiheessa on syytä paljastaa, että nestemäistä ihmismatoakin oli joukossa mukana)

(konjamiinia, ellen väärin muista)

Noh, hulppeammassa kiukunpuuskassa sitten pääsin rumpujen luokse.

Ilta oli hämärtynyt. Mielessä vilisi ammattilaisten kommentit; "ei se kala ku pimeetä, ei ne syä ku ei oo valmistellu, matoja tartte tarjoilla toukokuun jälkeen".... jne...

Masennus oli lähellä.

Otin masennusta vastustavaa lääkettä vähä enempi.

-

Viritin onkeni suuremman "röörin" molemmin puolin, sen kolmannen ja pienimmän, eli lyhkäisimmän, laitoin sinne pikkuröörin paikkeille.

Muistin myös madoittaa nämä pyyntivälineet. Eli kaiken piti olla ihan oukei.

Sitten rupesi tihkusatamaan. Voihan vitsi.

Kävin ensiksi läpi riidan aiheet ja sen syitä. Yksikössä. Enhän minä riitoja ala.

Tuostakaan mikään selvinnyt, minäkään. Riitelijät ilmeisen naismaisia...

Itsepäisyydessäni istuin sitten kolmisen tuntia sateessa. Luulottelin itselleni että vesi on voitehista parhaimpia. Kaikkee sitä kiukuspäitten uskookin.

Aamuyön viidenmaissa minunkin kiukkuhermo petti. Eli halusin kotiin. Ei tärpin tärppiä. Kaloista puhumattakaan. Ja rööriraitillakaan ei daamit potenu sitä vaellushuumaa noin ennen juhannusta. Ypöyksinhän minä, pimeässä yössä, ja oikeastaan omaa syytäni. Kaipasin korkokenkien kopinaa.

Tai no....

-

Korjasin vempeleitäni poies. Paremman röörin paikkeilla ei ollut tärpännyt yhtään. Pettymys sekin paikka, vaikka useimmiten ei pettänyt.

Kaksi vapaa venhosessa. Kolmatta hakemaan.

Rannanpuoleisesta rööristä ei ollut koskaan tullut mitään. Olkoot vavanistuttaminen kiukkuni suurudenosoittajana, että sinne edes viitsin viedä ihan hyvää pyyntivälinettä.

Mutta se vavan nostaminen!? Eihän siitä tullut mitään! Pohjassako se, kaiken muun lisäksi?

(kiroilut ovat tässä poistettu, perheohjelmat nääs)

Sitten yritin vetää pohjassaolevaa koukkua irti. Yks koukku lisää menetettyjen joukossa ei niin tuntuisi.

Ja sitten pohja alkoi liikkumaan!?

Mikäs pentele...

Sehän veti, souti ja huopas!

Eikä näyttäytynyt!

Vähän varovaisemmin aloin tempoilemaan. Jos se kala nuin iso oli, ei passannu hätiköidä.. (tässä vaiheessa kiukunkohentamisvaihetta)

Noh, venytin sitä kiinteetä siimaa, passailin ja pokkuroin, ihan kuin elävässä elämässä. Pikkuhiljaa se vesipeto teki lyhempiä irtiponnisteluja.

Sitten petti tuo rööripenkere!

Eli meikä sitten maastoutui välittömästi! Veteen siis!

Märkäähän se merivesi on. Pikkusen kylmääkin. Ainakin yllättäen tullessa.

Kömmin takaisin rannalle. Ongenpenteles oli katkennut! Siima onneksi tallessa, minä ylärenkaan kautta siimaan käsiksi!

Siellähän se vielä oli!

Voe mahoton!

Hermojännitys yhdistettynä ainaiseen viilipyttymäisyyteeni (joka on silmänlumetta vain) sai kuin saikin siiman kestämään.

Kun näin mikä siimanpäässä oli, hyppäsin vapaaehtoisesti jorpakkoon takaisin! Lahna! Ja iso!!

Sain sen lahnanketkuleen kivasti jalkojen väliin (mielipiteet ja - kuvaukset sitten jokaisella kommenteitta!).

Sain kuin sainkin sen lahnan ylös! Ihan veneeseen asti!

Jostain syystä en sitä heti nirrikkaloitanut.

Soudin kotiopäin. Ajattelin että kenties ne riidanalut loppuisivat.

Haaveilla aina saa.

Matkalla heitin sen makkaran muovikelmusta riisuuntuneena... Vähän se jo viherteli.

Perille päästyäni laitoin lahnan sumppuun. Eli rantakatiskaan. Ei se oikein tahtonut mahtua.

Täti hesasta sitte halus sen lahnan. Ne kun kuulemma graavasivat(?) nämä lahnat.

Neljä ja puoli kiloa tämä kiukkulahna painoi.

Sääli, etten enää niin riitele....

(toisaalta silakoissa pysyy)

Ja enempi sitte noista ajatuksista seuraavalla kerralla...