Olen joitakin viikkojen sitten saanut tietää mieheltäni,että hän on ollut uskoton. Kertoi tarinan yhden yön seksisuhteesta. Menneet viikot ovat olleet kamalat ja tunnelmat seilanneet vihan, loukatuksi tulemisen, kostonhimon, surun, pettymyksen, anteeksiannon ja ymmärtämisyritysten välillä. Paljon on puhuttu ja yhdessä yritetään jatkaa. Vaikeaa on ja sattuu kovaa. Selkeinä ja rauhallisina hetkinäni ajattelen,että mieheni teki erehdyksen hetkellä jolloin rakkaus oli kuopallaan minua kohtaan ja hän itse elämässään kriisissä. Suren ja annan anteeksi. Aikahan on minun puolellani.
Tänä aamuna iski voimakas epäreiluuden kokemus. Ajattelen,että ihminen tekee joka hetki valintoja ja on inhimillistä valita joskus väärin. Seuraukset ratkaisuistaan täytyy tietysti kantaa. Tässä tapauksessa minä en kuitenkaan ole tehnyt valintaa. Seuraukset joudun silti kantamaan - sain sukupuolitaudin ja menetin luottamuksen, lisäksi joudun kärsimään seksielämällemme tästä koituvat haitat. On hankalaa yrittää sietää avuttomuuden ja epäreiluuden tunteitaan. Asiat vain tapahtuivat ja silti saan kantaa ikävät seuraukset. Vai teinkö sittenkin valinnan menemällä naimisiin ja valitsemalla juuri hänet? Silloinhan joutuisin ajattelemaan,että valitsin väärin valitessani hänet. En ajattele niin, kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen tekemääni puolisonvalintaan.
No, elämähän ei olekaan reilua eikä tietysti mene oikeudenmukaisuusperiaatten mukaan. Tai entä jos meneekin, olenko sittenkin ansainnut tämän? En halua ajatella niin, koska välitän itsestäni ja hyvinvoinnistani ja sellainen ajattelu olisi hyödytöntä.
Vaikka tapahtumia en voinutkaan valita, niin voin tietysti valita sen, miten suhtaudun niihin. Ehkä se helpottaa epäreiluuden ja avuttomuuden tunteen sietämisessä...
Miten te olette selvinneet tästä puolesta asiaa?
Tänä aamuna iski voimakas epäreiluuden kokemus. Ajattelen,että ihminen tekee joka hetki valintoja ja on inhimillistä valita joskus väärin. Seuraukset ratkaisuistaan täytyy tietysti kantaa. Tässä tapauksessa minä en kuitenkaan ole tehnyt valintaa. Seuraukset joudun silti kantamaan - sain sukupuolitaudin ja menetin luottamuksen, lisäksi joudun kärsimään seksielämällemme tästä koituvat haitat. On hankalaa yrittää sietää avuttomuuden ja epäreiluuden tunteitaan. Asiat vain tapahtuivat ja silti saan kantaa ikävät seuraukset. Vai teinkö sittenkin valinnan menemällä naimisiin ja valitsemalla juuri hänet? Silloinhan joutuisin ajattelemaan,että valitsin väärin valitessani hänet. En ajattele niin, kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen tekemääni puolisonvalintaan.
No, elämähän ei olekaan reilua eikä tietysti mene oikeudenmukaisuusperiaatten mukaan. Tai entä jos meneekin, olenko sittenkin ansainnut tämän? En halua ajatella niin, koska välitän itsestäni ja hyvinvoinnistani ja sellainen ajattelu olisi hyödytöntä.
Vaikka tapahtumia en voinutkaan valita, niin voin tietysti valita sen, miten suhtaudun niihin. Ehkä se helpottaa epäreiluuden ja avuttomuuden tunteen sietämisessä...
Miten te olette selvinneet tästä puolesta asiaa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen kokenut ihan saman. Tunteet tosiaan vaihtuvat melkein päivittäin; ensin en voinut käsittää koko asiaa, sitten vihasin niin paljon että luulin jonkun joutuvan kuolemaan, ajattelin kostaa mutta sitten tajusin etten ehkä siitäkään saisi hyvää mieltä ainakaan jonkun ihan vieraan kanssa. Sen jälkeen olen surrut ja välillä yrittänyt ymmärtää ja taas vihannut. Meillä oli sama tilanne, eli miehellä kriisi elämässä ja rakkaus vähän kärsinyt.
Minuakin kalvaa tuo epäreiluus. "Asiat vain tapahtuivat", mutta kuitenkin mies VALITSI niiden tapahtuvan. Minulta ei kukaan kysynyt mitään. Mies kärsii tietenkin myös seurauksista, mutta miksi minun pitää kun en mitään valinnut? Olen myös miettinyt miksi valitsin hänet alunperin puolisoksi...Ennen tätä en ole voinut valittaa mistään ja luulin ettei hän olisi pystynyt loukkaamaan minua niin. MINÄ en olisi voinut loukata häntä samalla tavalla, tiedän sen.
Kannattaako yhden erehdyksen takia uhrata koko suhde, se pyörii päässä. Järki sanoo että ei, koska en usko edes saman enää toistuvan. Mutta tunnepuolelle on tullut sellainen kolhu etten usko voivani antaa anteeksi. Yritän, mutta katkeruus ja viha saavat kokoajan enemmän valtaa. Miksi minun pitäisi sietää tällaista? Mitä muut ajattelevat minusta jos annan anteeksi? Olen tietenkin kaikkien mielestä säälittävä ja alistunut surkimus, joka tyytyy mihin tahansa kohteluun. Ulkopuolisten on niin helppo arvostella ennen kuin osuu omalle kohdalle.
Nyt kai annan ajan kulua, mutta vaikeaa kun en enää voi sietää ihmistä silmissänikään. Uskon, että epäreiluuden tunteesta voi päästä antamalla samalla mitalla takaisin. En sitä halua tehdä kuitenkaan kenen tahansa kanssa vaan ihmisen jota oikeasti haluan. Sitä odotellessa.
tapahtui meillä neljän vuoden seurustelun jälkeen, miehelle tuli kriisi ja teki mitä teki. Siitä on nyt kolmisen vuotta ja en vain siedä edes hänen kosketustaan enään.. enpä tiedä mitä teen.
säälittävä ja alisuva surkimus kaikkien mielestä. JOkainen fiksu ihminen ymmärtää,että ajatelleessasi uskottomuudesta ihmimillisenä virhevalintana ja pidättäytymällä omista äkkiratkaisuista sen niin eroamisen kuin kostokonkin suhteen ja antaessasi kaikenlaisille tunteillesi ja ajatuksillesi( myös kostofantasioille) aikaa ja tilaa olet varsin paineen- ja stressinsietokykyinen ja toimintakykyinen sekä itseäsi arvostava nainen! KOstofantasioista voit toki saada helpotusta olollesi, mutta pettämisestä käytäntöön asti vietynä saisit varmasti myös oman olosi paskamaiseksi mahdollisen nautinnon lisäksi. Fantasia on aina parempaa kuin todellisuus.
JOs joku ajattelee,että sinä olisit surkimus ja alistuja, hänellä on vapaus niin ajatella - ethän sinä voi kontrolloida muiden ajatuksia ja siksi voit aivan hyvin lakata kiduttamasta itseäsi sillä mitä muut sinusta ajattelevat tässä asiassa. Myös sinulla on varmasti omat ajatuksesi sellaisista ihmisistä, jotka mahdollisesti pitävät sinua surkeana alistujana.
Nuo kostoajatukset ja -fantasiat ovat kyllä eräänlaista balsamia haavoille. En kuitenkaan haluaisi jäädä kiinni vihaan ja katkeruuteen, koska se koituisi loppupeleissä myös minun omaksi vahigokseni. Tunteethan onneksi ovatkin sellaisia luonteeltaan, että ne tulevat ja menevät - halusitpa tai et. Vähän niin kuin pettäminenkin tässä tapauksessa, se tapahtui - halusit tai et.
Eihän me voida kotrolloida ja valita kaikkia tapahtumia elämässä. Mikä teitä ihmisiä auttaa sietämään sen tosiasian?
Jäi vielä kirjoittamatta, että ei sinun tarivtse anteeksiantoa pelätä. On hyvä - ihan sinua itseäsikin ajatellen, jos voit antaa anteeksi. Armon kauttahan me lopulta vapaudumme mieltä jäytävistä ikävistä sisällöistä. Katkeruushan on tavallaan myrkkyä, se syö voimiasi - älä suostu jäämään siihen kiinni, vaan päästä irti anteeksiannon avulla. Ennenkaikkea itsesi takia.
Minulle anteeksianto on uusiutuva asia, jota pitää tavallaan harjoittaa - ei mikään kertalaaki siis ;)- sillä vihan ja koston tunnelmat tulevat aina uudestaan. Ajattelen, että niiden täytyykin vain antaa tulla. Suostun tuntemaan ne ja ajallaan ne myös minut jättävät. Ajan kuluessa ja anteeksiannon avulla ne kuitenkin laimenevat, eivät minun kokemukseni mukaan suinkaan lisäänny.
Itselläni on vain sellainen tunne, että olen nyt suhteessa tosi heikoilla. Häviäjä siis. Siksi katkeruus ja tuska tulee niin paljon mieleen. Uskon tosissani, että romanssi oikean ihmisen kanssa auttaisi. Nostaisi maassa olevaa itsetuntoa ja antaisi sitä kautta voimaa antaa anteeksi. Epäreiluuden tunne tulee minulle siitä, että emme enää ole tasoissa. Minä olen suhteessa 5-0 häviöllä. Alussa oli kamalia kostofantasioita, sekä miestä että hänen kanssaan ollutta naista kohtaan, ihan siis todella väkivaltaisia ja sairaita ajatuksia. Mutta nyt olen päässyt niistä eroon. Jäljellä on vain tunne siitä että tilit pitäisi tasoittaa ennen kuin mitään uutta voi rakentaa. Jotkut psykologitkin ovat sitä mieltä että aidosti ei voi antaa anteeksi ennen kuin tuntee olevansa tasoissa. Mutta nämä nyt ovat niin henkilökohtaisia asioita, itselleni toimisi takuulla. Pitää löytää vain oikea mies.
Niinpä, hyvin henkilökohtaisiahan nämä ovat. Haavoittahan se pettäminen kovasti. Itsekin olin alkushokissa ja kostonhimossani jo aikeissa mustamaalata miestäni kaikille läheisillemme, kun eräs minulle tärkeä ihminen ehätti suojelemaan minua ja suhdettamme koston tuhovoimalta sanomalla minulle jotenkin näin: "älä puhu ainakaan vielä tästä lähipiirillenne, vaan suojele vaikenemalla haavoittunutta suhdettanne, ainakin niinkauan kun olet itse päässyt sinuiksi tapahtuneen kanssa. Katuisit varmasti myöhemmin, kun itse olet jo päässyt yli tapahtuneesta."
Minä ajattelen sen siis niin, että meidän suhteemme tässä on haavoittunut ja että me yhdessä olemme joltain osin epäonnistuneet suhteessamme - en minä henkilökohtaisesti. Olen tietysti loukkaantunut siitä kohtelusta, jota olen saanut ja haavoja on tullut myös naiseuttani kohtaan. Silti saan voimaa siitäkin, että tapahtunut ei ole horjuttanut tasapainoani niin, että naisellinen kykyni hoivata ja suojella ei ole lamaantunut. Olen selviäjä ja voittaja. Yritän nyt sitten tyylikkäästi hoidella haavoittunutta itsearvostustani. Ostin uusia vaatteita, hoidan itseäni ja terveyttäni entistä paremmin ja satsaan kaikella tavalla itseeni ja erityisesti ruumiilliseen hyvinvointiini entistä enemmän. Minulle tasoittaminen merkitsee sitä, että näytän kuinka ihana osaan olla. Minulle uskottomuus on edelleen paskamainen temppu, enkä usko että se minulla palvelisi yhtään oloni paremmaksi tuntemista. Arvoni tiedän ja voin halutessani testauttaa muillakin - ja paljon tyylikkäämmillä keinoilla kuin pettämällä :9
Vaimollani oli lähes 3 vuotta sitten suhde työkaverin kanssa ja tässä on etellty edelleen yhdessä.
Pääsääntöisesti melko hyvin tässä ollaan velvitty ja saatu kursittua suhdetta kuntoon, mutta juuri tuo tunne, että ei olla edelleenkään tasoissa on voimakas, ehkä viime vuoden aikana voimistunut vain.
En oikein tiedä, miten sitä pääsis tuosta asiasta yli ja se aiheuttaa välillä melkoista ahdistusta ja ärsytystä koko suhdetta kohtaan. En kyllä uskalla ehdottaa vaimolleni, että pitäskö tasottaa tilit, ehkä ne voisi tasoittaa, mutta miten?
Viimeisen puolen vuoden aikana elämässäni on ollut yksi ihminen, jolle olen pystynyt puhumaan ja purkamaan omia olo- ja tunnetiloja niiltä ajoilta, kun sivusuhde paljastui ja kriisi oli täysillä päällä.
Tämä ihminen on pitkäaikainen perhetuttumme ja olemme olleet aina hyvin läheisesti ja lämpimästi tekemisissä toistemme kanssa perheinä. Hän on siis myös naimisissa. Mitään salailuja ei kuvioon liity ja kaikki on ihan avoimella pohjalla.
Ainut hiertävä tekijä taitaa olla, että hän on nainen ja vaimoni ei oikeen hyväksy sitä, että minullakin on tarve puhua tuntemukseni ulos. Vaimo on kyllä itse kertonut tälle naiselle näistä tapahtumista, joten minkään salaisuuden paljastuksistakaan ei ole kyse.
En tiedä, miten selviän itseni kanssa eteenpäin, ellei tämä epäsuhta tasaannu...en usko tulevaisuuteen kovin valoisasti, ellei minulla ole mahdollisuutta korjata itseäni tavalla tai toiselle, mitä se sitten lienee vaatiikaan...
Loistokas ajatus, joita täältä harvoin löytää...:
"Vaikka tapahtumia en voinutkaan valita, niin voin tietysti valita sen, miten suhtaudun niihin."